Lue keskustelun säännöt.
En jaksa lapsiani, haluaisin olla lapseton
16.03.2010 |
En ole masentunut enää edes. Lääkitys on. Käyn psykoterapiassa. En ole sairas. En vaan jaksa lapsiperheen elämää, enkä kykene hoitamaan lapsiani. En nauti heistä, en jaksa iloita heistä, enkä jaksa antaa positiivista palautetta heidän tekemisistään. Huudan, karjun ja tunnen syyllisyyttä, että pilaan heidän elämänsä. En jaksa hoitaa heitä, tehdä mitään heidän kanssaan, tai ei heidän kanssaan voi edes tehdä mitään kuten harrastaa laskettelua, tai matkustelua kuten ilman lapsia. Hyvä jos opiskella pystyy ja tekemään töitä, ja senkin hampaat irvessä juoksujalkaa kodin ja töiden väliä, kiire aina joka paikkaan eikä mitään ehdi kunnolla.
Suunnittelen vain karkaavani jonkin toisen miehen kanssa ja jättäväni lapset isänsä tykö. Ei minusta ole äidiksi.
En ole edes koskaan nauttinut lapsista, pitänyt erityisemmin, oikeasti olen inhonnut aina lapsia. Kuvittelin asioiden muuttuvan omien lasten syntyessä ja kasvaessa, mutta jo raskaudet ja synnytykset olivat vaikeita ja pilasivat kroppani sekä vauvat elämäni.
Nyt vanhempi menee kouluun syksyllä, ja toinen seuraa parin vuoden päästä perässä. En voi kuvitellakaan kestäväni tätä lapsiperheen arkea vielä 15 vuotta.
Voisinko vain karata ja jättää lapset? Miehestä ei ole avuksi, se nytkin on töissä jo 12 h ollut tänään, ja matkustaa muutenkin paljon työkseen. Ehkä ero ja vastuu lapsista lähihuoltajana, ellei peräti yksinhuoltajana, herättelisi miehen ottamaan vastuun isänä.
Koti kuin kaaos, tapetti just meni jätskiin tätä kirjoittaessa, ja sattui melkein vesivahinko. Ja paperikori myllätty pitkin lattiaa. Ja vasta tulin kotiin parisuhdelomalta, joka ei toiminut odotetusti, ja nyt vaan on kaikki matkalaukut pitkin lattiaa odottamassa että joku eli minä jaksaisi pestä pyykit ja laittaa ne tavarat pois.
Odotan vain, että pääsisin edes nukkumaan, jotta huomenna taas sama rumba alusta. Eikä toivoakaan paremmasta. Päivät ja elämä vaan kuluu sivusta ohi ja lujaa kun sinnittelen. Ja lapsista kasvaa ihan kieroon kasvaneita, kun en jaksa edes opettaa niitä hiihtämään, luistelemaan, tai uimaan, istutaan vaan kotona katsomassa tv:tä tai pelaamassa jotain pleikkapelejä tai jotain semmoista. Lastenhuoltokin voisi sanoa jotain tästä menosta jo, mutta mitä nekään voi tehdä kuin silittää päätä.
Kommentit (89)
[quote author="Vierailija" time="16.03.2010 klo 20:14"]
ei heidän kanssaan voi edes tehdä mitään kuten harrastaa laskettelua, tai matkustelua kuten ilman lapsia. [/quote]
Juuri noita asioitahan voi lasten kanssa tehdä! Ja molemmat ovat jo niin isoja, että pystyvät laskettelemaan jo ihan helposti. Pari oppituntia alle ja ei kun menoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2013 klo 10:46"]
AP:lla on elämässä semmoinen setti tällä hetkellä, että ei ole ihme että uuvuttaa.
[/quote]
Aloitus on yli kolme vuotta vanha.
Kylläpä oli kamalaa luettavaa aina välillä. :O Kyllä lapsien kanssa voi tehdä asioita eikä elämä todellakaan lopu lapsien tuloon jos vaan osaa asennoitua oikein asioihin. :O Olette varmasti unohtaneet millaisia olitte itse lapsena??? Ette varmasti aina herran enkeleitä ja siistejä ja ette koskaan sotkenut edes vahingossa..?!? Ihmiset jotka ajattelevat lapsistaan noin eivät niitä ansaitse! Olisi kamalaa lapsenkin kuulla äidiltään/isältään ettei heitä ole haluttu. Se jättää todella isot arvet elämään. Suosittelen että he jotka kokee että lapset pilasivat heidän elämän, antaa lapset pois. He saavat uuden kodin ja perheen jossa heille riittää rakkautta ja heidät halutaan. Itsellä 1 lapsi (alle 3v) ja toinen tulossa. Käyn töissä, harrastan, vietän aikaa perheen kanssa, kodin siivoan kun ehdin/jaksan. Mies auttaa ja käy myös töissä. Näemme kavereita. Ei elämä lasten syntymiseen lopu, rajoittaa toki mutta siihen pitää vaan asennoitua oikein ja tehdä asiat niin miten se soveltuu lapsiperheeseen.
Miksi kommentoijat eivät voi hyväksyä sitä, että joitakuita lapsen tekeminen oikeasti kaduttaa? Todella alentuvaa yrittää selittää tunteita pois olosuhdetekijöillä. Ihan sama mistä tunne johtuu, kyllä jokaisella on oikeus tunteisiinsa.
Eli käytte miehen kanssa molemmat töissä? Ja kotihommat on kaikki sulla? No sillä lailla..
Kun se mies sieltä seuraavan kerran kotiutuu istutte alas listan kanssa, jossa on KAIKKI perheeseen ja kotiin liittyvät hommat ja arvio siitä mitä mihinkin kuluu aikaa. Ja sitten jaatte listan kahtia, toinen on miehen hommat, toinen on sun hommat. Jos mies ei niitä itse tee, hän hommaa jonkun muun ne teille tekemään.
Ja sitten tämmöinen jako on toiminut meillä hyvin: vuoroviikoin toinen vanhempi vie lapset pkotiin ja sillä viikolla toinen hakee, seuraavalla viikolla päinvastoin. Näin jää kummallekin joka toinen viikko aikaa tehdä vaikka ylitöitä tai pitää jotain palavereja ulkomaille. Tai mennä vaikka töiden jälkeen jumpaan tms mitä mieli tekee. Ja tästä ei lipsuta ei minkään asian takia. Poikkeustilanteita on jokaisella meillä loputtomasti, asiat on vaan opittava priorisoimaan, miestenkin.
Tuo koti ja perhe on teidän yhteinen yritys. Niin valta kuin vastuutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos saisin aikaa kääntää taaksepäin, en IKINÄ tekisi lapsia. Kaikista omituisinta tässä on se, että sisimmässäni tiesin koko ajan etten halua lapsia eikä minusta äidiksi ole.
Minulla on vain yksi lapsi juuri näistä samoista syistä. Vähän alle kolmekymppisenä ajattelin, että pakkohan niitä lapsia on alkaa tehdä, koska eihän ole sallittua olla lapseton omasta tahdostaan. Heti raskauduttuani tajusin, että olen tehnyt virheen.
Nyt ainokainen on kahdeksanvuotias, joten kaikki on tosi helppoa ja kivaa. Mutta vinkkinä toisille naisille: kannattaa kuunnella sisintään. Kaikkien ei tarvitse tehdä lapsia. On parempi pysytellä lapsettomana, jos vaistoaa, ettei äitiydestä tykkää.
Tsemiä ap:lle. Mä olen tavannut parikin äitiä, joiden lapset asuvat isiensä kanssa. Onhan se harvinaista, mutta sitä tapahtuu.
"Kannattaa kuunnella sisintään". Todellakin! Näitä kommentteja lukiessa ei voi kuin ihmetellä kovasti, miksi jotkut tekevät lapsia, vaikka eivät edes hirveän paljon niitä halua? Vaikka lapsiperhe-elämään ei ole kovaa sisäistä paloa? Jopa vaikka tietää, ettei tykkää lapsista tai lastenhoidosta? On surullista, jos monet ovat niin muiden manipuloitavissa, ja samoin on surullista, että heitellään vastuuttomia kommentteja, kuten "lapset on ihan eri asia, kun ne ovat omia". Ne ovat eri asia vain siten, että niiden kanssa joutuu olemaan jatkuvasti ja niistä ei pääse eroon.
Lapsettomuus on tila, josta poikkeamiseen pitäisi olla kenellä tahansa vankat perusteet. Perusteet ovat oma voimakas halu olla äiti tai isä sekä varmuus siitä, että pystyy tarjoamaan lapselle hyvät lähtökohdat elämään. Jos on epävarma kummastakaan, lapsia ei kannata hankkia.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, joka vihaa tätä lapsiperhehelvettiä. En meinaa selvitä tästä millään, musta ei vaan ole tähän. Nautin niin hirveästi yksinolosta enkä meinaa kestää, etten saa olla ikinä yksin. Huutoa mekastusta palvelua sotkujen siivoamista ruuanlaittoa. Jotkut saa iloa lasten haleista ja pusuista, minä en. En juuri kestä edes lasten läheisyyttä. MInua säälittää omat lapset, kun ovat saaneet tällaisen äidin. En oikein jaksaisi lasten kanssa edes tehdä mitään, en vaan ole semmoinen aktiivinen äiti. Lapsista en ole ikinä pitänyt muutenkaan, mutta pitihän se pari tehdä, kun jotenkin se on normaalia että on lapsia. Ei varmaan olis pitänyt.
Ehkä kokisin elämän helpompana, jos olis sukulaisia lähellä, mutta ei ole niitäkään. Ei ole IKINÄ ketään mihin lapset viedä edes tunniksi. Saati pitemmäksi aikaa. Ainoa hoitopaikka on käytännössä päiväkoti, koska emme ole niin rikkaita että olisi varaa palkata lapsenvahtia. Minua ärsyttääkin nämä neuvot av:lla että viekää lapsi mummolaan muutamaksi tunniksi, niin vanhemmat saa levättyä edes hetken. Totta helvetissä veisin, jos semmoinen olisi, mutta se ei ole aina mikään itsestään selvyys, että kaikilla on isovanhemmat tai muu hoitopaikka lähellä.
Henkireikäni on työ, josta pidän paljon. Joka aamu olen onnellinen, kun lapset on viety hoitoon ja saan mennä 8 tunniksi töihin rauhoittumaan. Toinen henkireikä on juoksulenkki illalla.
Jos nyt jotain positiivista pitäisi vielä sanoa, niin täytyy myöntää, että nyt kun tuo vanhempi on aloittamassa koulun, niin huomaan selvästi miten helppoa elämä hänen kanssaan jo on ja välillä koen ihan onnen tunteitakin. Poika opettaa mua mm. käyttämään iPadia :D Kun ollaan kahdestaan vanhemman pojan kanssa, elämä on mukavan rauhallista. Mutta jos lapset on molemmat paikalla, niin se on semmoista huutoa ja tappelua vaan koko elämä. Ei hetken rauhaa ja nuorempi (3v) vaatii jatkuvasti jotain.
Enkä koe olevani masentunut, vaikka lapsiperhearki helvetiltä tuntuukin. Mulla on ihana työ, hyvä parisuhde, miestäni rakastan yli kaiken. Mutta lapsiperhearki uuvuttaa mut aivan totaalisesti...
Jos mulla olisi lapsia, niin elämäni olisi todennäköisesti aika lailla tällaista. Siksi en ole niitä hankkinutkaan. Mulle riittää se hyvä työ, hyvä parisuhde ja omat kivat harrastukset. Lapsettomana en menetä yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttävää, tähänkö ollaan tultu? Olen sanaton...
Tältä se välillä tuntuu. Ehkä kuitenkin suurimman osan ajasta. Miten ap nykyisin voi?
~äitiliini usealle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten oikeus on syntyä ja elää rakastetussa kodissa ja ilmapiirissä. Jos vähänkin epäilette jaksamistanne, taloudellista tilannetta, terveyttänne, puolisoanne, henkistä kanttia- älkää hankkiutuko raskaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Lasten oikeus on syntyä ja elää rakastetussa kodissa ja ilmapiirissä. Jos vähänkin epäilette jaksamistanne, taloudellista tilannetta, terveyttänne, puolisoanne, henkistä kanttia- älkää hankkiutuko raskaaksi.
Vähän myöhäistä nyt, tuli kaks kerralla.
Tukehdun. Ei auta ”oma aika”. Ihan tappavan ahdistavaa kun ajattelee ettei tätä voi perua mitenkään. Olen pilannut oman elämäni ja kahden muun siinä sivussa. Ihan turha jälkiviisastella.
Olen paska äiti, en edes haluaisi olla äiti. Arki on yhtä vinkumista, kitinää, palvelemista ja siivoamista koko helvetin ajan. Puhumattakaan JATKUVASTA tappelusta ja äitiäitiäitiäiti-ränkytyksestä. Siihen mikään perhetyöntekijä enää auta.
On aivan mahtavaa olla yksin. Ihan vaan kotona, salilla, lenkillä, reissussa, missä vaan. Kauppareissutkin on lasten kanssa yhtä helvettiä. Autossa sovitaan kymmeneen kertaan että mitään ylimääräistä ei vinguta. No mitä tehdään kaupassa? Vingutaan!
Tunnistan niin aloittajan fiilikset. Nyt syön unilääkkeitä että voin nukkua. Päivät töissä tokkurassa. Ahdistaa. On käyty lääkärillä, psykologilla ja vaikka missä. On vertaistukea. Lässynlää. Tuntuu että sekoan, kärsin paniikkioireista. Nuo pennut syö mun aivot, imee musta elämän.
Näin se vaan on ja tämän kanssa eletään, kunnes kuollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahinta on syyllisyys. Jatkuva syyllisyys siitä, ettet äitinä riitä vaan lähes tulkoon pilaat lasten elämän. Minunkin on vaikea nauttia lapsiperhe-elämästä. Minusta piti tulla hyvä äiti, joka nauttii perheestä, mutta olenkin kaikkea muuta. Koko ajan vain kaipaan yksinoloa, väsyn, en jaksaisi kiinnostua lasten asioista ja ärsyttää meteli ja samoista asioista jatkuva tappeleminen. En osaa olla tätä parempi äiti. Vuoden kohokohta on se, kun lapset menevät yhdeksi viikonlopuksi mummolaan. Alan odottaa sitä kuukausia etukäteen ja suunnittelen, mitä kivaa silloin tehtäisiin miehen kanssa.
Ja kaikille niille, jotka kehottavat muuttamaan asennetta, niin miten se konkreettisesti tehdään? Tuntuu, että vuosien varrella olen yrittänyt muuttaa omaa asennettani niin, että pitäisin tästä elämästä enemmän, mutta en vain ole onnistunut.
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on syyllisyys. Jatkuva syyllisyys siitä, ettet äitinä riitä vaan lähes tulkoon pilaat lasten elämän.
Ja kaikille niille, jotka kehottavat muuttamaan asennetta, niin miten se konkreettisesti tehdään? Tuntuu, että vuosien varrella olen yrittänyt muuttaa omaa asennettani niin, että pitäisin tästä elämästä enemmän, mutta en vain ole onnistunut.
Niinpä niin, ”muuta asennetta” niks naks! Miten??
Olen niin kateellinen lapsettomille. Ne voi tehdä ja olla tekemättä mitä haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oho. Mä en olekaan ainut, kenellä on näitä ajatuksia. Etenkin tää kolahti:
Vierailija kirjoitti:
Tukehdun. Ei auta ”oma aika”. Ihan tappavan ahdistavaa kun ajattelee ettei tätä voi perua mitenkään. Olen pilannut oman elämäni ja kahden muun siinä sivussa. Ihan turha jälkiviisastella.
Siis nimenomaan! Mä en voi tätä perua, tää on tästä eteenpäin nyt se mun elämäni.
Oma aika on surkea vitsi. Sen muutaman tunnin yksinolon jälkeen ahdistus iskee kunnon kierrepotkulla naamaan, kun kuulee kun se lapsi TAAS itkee jotain, TAAS sai kahdessa sekunnissa rikki jotain, kun en ehtinyt katsoa, TAAS kaatoi mehun lattialle, TAAS haluaa multa sitä, tätä ja tuota, vaikka hukun jo pakollisiin kotitöihin!
Elämänilon löytymiseen ei auta yhtään se, että jatkuvan stressin lisäksi menetin mahdollisuuden saada sellainen perhe kuin oikeasti haluaisin. Sain lapsen väärän miehen kanssa. Olisin halunnut käydä kouluja ja mennä naimisiin, nyt en saanut kumpaakaan vaan niiden tilalla on ainoastaan tuo alituiseen mariseva ja temppuileva lapsi. Mä en halua olla loppuelämääni yksin, mutta mä en myöskään halua uusperhesotkuja, koska elämä on ihan tarpeeksi monimutkaista ja veemäistä jo nyt. Toisaalta mä en edes jaksa yrittää löytää ketään yksinhuoltajana enkä pysty enää lapsen isän jälkeen luottamaan yhteenkään mieheen, joten aivan sama.
Kyllä, olen ihan h***etin katkera.
Vanha ketju, googlettelin aihetta, koska omat tunnelmat nyt kuin ap:llä.
Juuri se arki ja arjen pyöritys. Olisinpa tajunnut, että ei sovi mullekaan. Mikä autuus olisi elää vapaana.
Kyllä nämä saa ajattelemaan asioita uusiksi kun painostuksen alla on meinannut perhettä ruveta perustamaan. Kiitos! Lapsi tarvitsee rakastavan kodin, ei kaikista meistä vaan ole äideiksi.
Näistä asioista pitäisi puhua enemmän.
On järkyttävää, miten huonoilla eväillä lapsia hankitaan? Lapset tarvitsevat vahvat, turvalliset, vanhemmat. Jos oma elämä ei ole kunnossa, lapsia ei pidä hankkia. Myös isällä on iso merkitys, joten mille tahansa hoidolle lapsia ei normaali nainen hanki.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2013 klo 10:12"]
Eihän sinappikoneita ole pakko tehdä, eihän?
[/quote]
Kun tämä "sympaattisten ja asiallisten" velojen vakiovastaus ei nyt auta ap:ta sentin vertaa. (Vaikka eihän se toki ole teidän tarkoituksennekaan, vaan oman erinomaisuutenne korostaminen.) AP:lla on elämässä semmoinen setti tällä hetkellä, että ei ole ihme että uuvuttaa. Lapsia (varsinkaan noin isoja) on kuitenkin turha syyttää, ongelman juuret ovat ihan muualla.