oletko koskaan nähnyt kuollutta ihmistä?

Myös aiemman työn puolesta olen nähnyt muutaman, mutta ei tuntunut läheskään niin pahalta..

Äitini, ensin sairaalassa ja sitten vielä ennen hautajaisia.

Hän nukkui pois rauhallisesti. Näytti vain nukkuvan. Levollinen ja rauhallinen, kaunis.

ja tosiaan töissä nähnyt ja ollut ruumiinavauksessakin. Mutta jo ennen opiskeluja olen nähnyt isovanhempani kuolleina, käynyt ruumishuoneella katsomassa ennen arkkuun laittoa. Vanhempieni mielestä oli hyvä nähdä, että isovanhemmista oli enää kuoret jäljellä ja hyvästellä siinä.Ihan ok tilanteita, ei tuntunut pahalta, olin kyllä jo 12 ja 16 vuotias isovanhempien kuollessa

näin mummoni arkussa. ikää ei vielä minulla nyt 30v, silloin olin alle15v

Ennenkö heidät siirrettiin sairaalaan/terveyskeskuksen ruumishuoneelta kappeliin hautausta odottamaan, lähiperhe oli paikalla, laulettiin virsi ja käytiin tosiaan viimeisen kerran katsomassa. Mummoani jopa pidin kädestä, oli minulle erittäin rakas ja läheinen. Tällainen ns. saattaminen on kyllä tapana meilläpäin?

joten sen puitteissa olen saanut nähdä useammankin vainajan. Olen myös ollut pitämässä kädestä kiinni ihmisen siirtyessä ajasta iäisyyteen, sekä laittamassa vainajaa. Suurin osa näitä kuolemista on ollut vanhuspuolella, odotettuja ja rauhallisia, kauniitakin tapauksia. Lämpimätr muistot vaan jääneet mieleen.



Muutaman kerran olen nähnyt onnettomuustilateissa ja muuten äkillisesti kuolleita terveitä ihmisiä. Tuloksettomassa elvytyksessäkin. Niistä on jäänyt ritiriitainen, pahakin olo. Ei kuitenkaan painajaisia tms, vaikka joskus ovat mieleen nousseetkin. Kuuluvat työhön ja pakko hyväksyä, vaikka näitä tilanteta vastaan taistelemmikin. Aina ei voi voittaa.

Kyllä se mun mielestä muuttaa ihmistä kun on nähny ja koskettanut kuollutta ihmistä... eikä sitä voi oikein ymmärtää ennen kun on itse kokenut sen.

mummoni, äkillisesti kuollut.

Oli kaunis

kokemus. Iho kuin vaaleaa jauhoa, rauha.

Kauniisti puettu.

Mutta itse mummo - hän oli poissa.

En pelännyt lainkaan...

isän kuollessa olin vierellä, siinä hyvästeltiin sitten vielä tunteroinen ja toisen kerran näin hänet sitten arkussa, kun siirrettiin sairaalan ruumishuoneelta kotiseurakunnan ruumishuoneelle odottamaan hautausta.



Toisesta mummosta olen nähnyt kuvan arkussa, lapset arkun vierellä. Vanhin enoni 15 ja äitini nuorimpana noin vuoden vanha..... 7 sisarusta. Pysäyttävä kuva.

Isoäitini muutamaa tuntia kuoleman jälkeen. Oli hyvin levollinen, ei lainkaan kuolleen näköinen ja pidin kädestäkin kiinni. Muistan että iho oli jotenkin nahkean tuntuinen. Olin tuolloin lukio ikäinen.



Setäni näin muutama vuosi sitten, mutta vasta viikko kuoleman jälkeen (ruumiinavaus välissä). Hän ei näytänyt lainkaan itseltään ja näkemisestä jäi siksi epämiellyttävä olo.



Olisin saanut nähdä ala-aste ikäisenä isoisäni juuri ennen hauajaisia, mutta en halunnut. Siskoni meni mukaan katsomaan ja oli kovin järkyttynyt. Häntä (lasta) ei ilmeisesti valmistettu yhtään siihen, että ruumis oli eri oloinen kuin nukkuva ihminen ja siitä järkytyksen synty.

arkku oli auki hautajaisissa. Ei Suomessa. Hyvin selvästi siinä tajusi ettei arkussa makaa kuin hänen "kuorensa". Eloton ruumis on niin pysähtynyt ja hengetön, ilmeetön ja kalpea.



Onneksi näin.

isäni puolen isovanhempia olen käynyt katsomassa kun ovat olleet arkussa.



Äitini isä oli niin läheinen etten kyennyt, halusin muistaa hänet sellaisena kuin viimeksi olin nähnyt.

Mun oli ihan pakko nähdä, vaikka varoitettiin, koska halusin varmistua, että se oli juuri hän.



Ei näyttänyt yhtään itseltään, oli vaan tyhjä kuori.

Pari päivää ennen hautajaisia oli lähisuvulle järjestetty tilaisuus, ukki ei ollut vielä arkussa vaan makasi sängyllä.

t. lähihoitaja

hänen arkkunsa oli auki ennen hautajaisia (siis siellä pikku kopissa tms.) Sain käydä katsomassa, kun itse halusin.

näin, ollessani n. 16v. Kuoli sairaalassa ja kävimme häntä katsomassa. Ihan luonnollinen oli se hetki silloin.

Isomummoni kuoli, kun olin 7-vuotias. Hän oli ortodoksi ja hautajaisissa oli arkku auki. Mielestäni silloin ihan luonnollista eikä pelottanut.



Mummoni kuoli, kun olin 14. En halunnut käydä katsomassa, kun tuntui, että haluan säilyttää hänestä "elävän" kuvan mielessäni.

olen ja niin monta että en ole edes laskenut. Kaikista kamalin kokemus itselle näistä on ollut pitää sylissä omaa kuollutta, mutta niin kaunista ja täydellistä vastasyntynyttä lastani. Olisin niin toivonut voivani saada hengen häneen takaisin.