Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita, jotka haluaisivat asua ja elää yksin?
10.01.2009 |
Rakastan miestäni ja lapsia meillä ei ole.
Kaipaan aivan valtavasti omaa, yksityistä elämääni. Haluaisin elää ja asua yksin, päättää aikatauluistani aivan yksin, siivota vain omat sotkuni. Mua raivostuttaa välillä ihan kamalasti, kun joudun ottamaan mieheni huomioon ihan jokapäiväisessä elämässä.
Asiaa varmaan vielä pahentaa se, että asuimme puolitoista vuotta erillämme opiskeluiden takia, asuimme siis sitä ennenkin yhdessä. Tuon puolentoista vuoden aikana totuin varmaan siihen itsenäiseen elämään liikaa. Oli kuitenkin ihanaa aina lomilla nähdä ja puhuimme puhelimessakin monta kertaa päivässä. Se arki oli kuitenkin omaa, itsenäistä ja yksityistä.
Tuntuu, että hallitsin elämäni jotenkin paremmin yksin asuessa. Toisaalta, varmaan aika kultaa muistot ja kyllähän silloin oli joskus ankeaa, kun oli niin yksinäistä. Haluaisin kuitenkin OMAN kodin, jossa saisin itse päättää asioista. Harmillista, että kakkua ei voi samaan aikaan syödä ja säästää :-(
Onko muita samassa tilanteessa? Onko kellään kokemusta tällaisesta? Pääseekö tästä joskus yli? Olen hiukan koettanut puhua asiasta miehelleni, mutta tuntuu, ettei hän oikein tajua ajatuksiani.
Kommentit (121)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päinvastoin. Haluaisin asua rakastamani ihmisen kanssa ja saada lapsia.
Minulle taas olisi se iso juttu löytää elämäni mies, sellainen jonka kanssa sopisi mikä vain asumisen muoto. Kaiken muun ymmärrän, mutta en sitä, miksi joku nauttii jatkuvasta yksin asumisesta ilman edes muualla asuvaa puolisoa.
Täällä myös yksi joka on viimeaikoina taas (kuten aiemminkin säännöllisin väliajoin} kärsinyt ahdistuksesta ja ärtyisyydestä ja tullut siihen lopputulokseen että ehkä vaan yksinkertaisesti kaipaankin sitä omaa tilaa ja omaa rauhaa ja kun sitä ei ole saatavilla, purkautuu se näin. Ollaan siis miehen kanssa asuttu yhdessä lähemmäs 10 vuotta ja rakastan tuota ihmistä ihan kamalan paljon. Erota en halua ja oma yhteinen koti on tarkoituksena ostaa parin vuoden sisään, tiedä sitten minkä säväyksen se tähän antaa ja miten minulla sitten pää sekoaa, kuitenkin tässä vuokralla asuessa pystyy itseään rauhoittelemaan tilanteen väliaikaisuudella, toisin kuin sitten ihan omaksi ostetussa kodissa.
Luonteeltani olen aina ollut ekstrovertti, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Viimevuosien aikana kuitenkin olen havainnut muutosta itsessäni ja juuri tuo oman ajan ja tilan tarve on kasvanut suuremmaksi. En oikein ymmärrä tätä muutosta itsessäni, enkä oikein tiedä miten tätä asiaa lähtisin itselleni helpottamaan. Tuntuu että olen vuosien saatossa kadottanut itseni, enkä enää edes oikein tiedä kuka olen ja mistä pidän, mikä tekee minusta minut.
Onkohan jotain muuta keinoa ottaa etäisyyttä muuhun maailmaan, kun tuo oman asunnon hankkiminen? Mies ei oikein ymmärrä minun näkemyksiä, mutta eipä häntä siitä voi syyttää, kun en ymmärrä itsekään.
Voi. Ymmärrän teitä yksin asumaan haluavia niin hyvin. Ja ihana kuulla että teitä on muitakin kuin minä! Olen asunut jo 20 vuotta yhdessä mieheni ja lasteni kanssa. Alussa mieheni matkusti paljon eli oli arkipäivät ulkomailla, ja sehän sopi minulle hyvin, vaikka hoidinkin yksin pienet lapset. Nyt hän on kotona todella paljon, ja melkein räjähdän. En tiedä miten kaikkien näiden vuosien jälkeen pääsisin muuttamaan yksin, ilman että eroamme? Lapsetkin ovat nyt muuttamassa pois. Hän ei ymmärtäisi minua, ja luulisi minua haluavan erota!
On ihan masentunut tästä ja haluaisin vihdoin ihan oman kodin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihana lukea, että on niin monta samankaltaista! Oon pian 29v ja elämässäni asunut muuten yksin aikuisiän, paitsi välissä 5 kuukautta miehen kans ja sillon tuntu et pää räjähtää, kun toinen oli kokoajan kotona eikä saanut sitä omaa rauhaa. Viihdyn niin hyvin yksin ja se on just parasta ettei tarvi selitellä kellekään menemisiä ja tekemisiä ja saa käyttää päivän just niinkuin itse haluaa.
Mutta. Oon kuitenki aina haaveillut omasta perheestä ja oon aika varma, että haluan lapsia. Ja haluan, että lapsella on molemmat vanhemmat kotona ja onnellisia siitä tilanteesta. Tämä niin mietityttää, että voiko toisen jatkuvasta läsnäolosta oppia tykkäämään :D
Vierailija kirjoitti:
Haaveilin koko lapsuuteni (suurperheessä) siitä, kun joskus olen aikuinen ja saan asua yksin. Niin olen myös koko ikäni tehnyt, ja ihanaa on ollut. Yli 60-vuotiaana en enää mitenkään osaisikaan jakaa kotiani kenenkään muun kanssa.[/quote
Voi, ihana sinä onnellinen. Kateeksi käy. Minun unelmani. Asun mieheni kanssa, onneksi ei ole lapsia. En jaksa enää miestäni. Aina negatiivinen ja pahalla tuulella. Koko ajan haaveilen, että asuisin yksin. Nauttisin niin paljon. Olisi luxusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä haluaisin myös asua erillään. Harmittaa kovasti koska mieheni on aivan ihana ja meillä synkkaa hyvin. Meillä on niin mukavaa yhdessä, paitsi silloin kun pitäisi siivota/korjata/suunnitella jotain kotiin. Häntä ei kiinnosta yhtään. Minusta meillä menisi paljon paremmin jos saisin asua yksin.
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan ja asunkin. Olen aina asunut, paitsi että opiskeluikäisenä kokeilin vuoden verran yhteisasumista miehen kanssa. Vaikka mies oli kaikin puolin ok eikä mitenkään ärsyttävä, niin pelkkä toisen läsnäolo häiritsi minun vapauttani kovasti. Oli jatkuvasti jotenkin vaikea olo, sellainen ettei saa olla aidosti oma itsensä. Totesin lopulta että ei vaan tämä yhdessäasuminen sovi mulle, olen liian erakko luonne. Mies jätti kun sanoin että haluan asua erillään. Enkä sen jälkeen ole vakavasti seurustellut enkä asunut yhdessä kenenkään kanssa. Nyt ikää jo 40.
Minulla sama juttu, paitsi että olen 45v mies. Pisin aika yhdessä jonkun kanssa saman katon alla taitaa olla pari viikkoa, vaikka suhde olisi kestänyt 5 vuotta. Toki eri kaupungeissa asuminen ja työt käytännössä tiiviimmän yhdessäolon estivätkin. Mutta eihän naiset sellaista kestä, että "aina vaan tapaillaan eikä suhde etene".
Tulee vain ahdistunut ja rauhaton olo, kun ei saa olla välillä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="18.02.2014 klo 08:50"]
Haaveilin koko lapsuuteni (suurperheessä) siitä, kun joskus olen aikuinen ja saan asua yksin. Niin olen myös koko ikäni tehnyt, ja ihanaa on ollut. Yli 60-vuotiaana en enää mitenkään osaisikaan jakaa kotiani kenenkään muun kanssa.
Täällä samanlainen tapaus, viisikymppinen tosin. Olen asunut koko aikuisikäni yksin, ja se on ollut ihanaa. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa.
Ohis tähän.
Kiinnostavia nämä suurperheen lasten päätökset aikuisina; suurperheiden vanhemmathan usein palstalla hehkuttavat valintaansa, harvemmin lapset. Ja sitten nämä lapset nauttivat aikuisiän rauhasta ja omasta tilasta eivätkä halua omaa perhettä.
Sanoisin, että nykyaikana suurperhe on itsekäs valinta.
Vierailija kirjoitti:
Haaveilin koko lapsuuteni (suurperheessä) siitä, kun joskus olen aikuinen ja saan asua yksin. Niin olen myös koko ikäni tehnyt, ja ihanaa on ollut. Yli 60-vuotiaana en enää mitenkään osaisikaan jakaa kotiani kenenkään muun kanssa.[/quote
Olen kateellinen sinulle. Olen naimisissa ikävän miehen kanssa. Aina negatiivinen ja pahantuulinen. Haluaisin erota. Nauttisin olla, elää ja asua yksin. Olisi unelma. Kaunis, oma ihana koti. Olla siellä yksin, oma rauha ja vapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niin kateellinen teille yksinasuville. Se olisi unelmani. Suuri haaveeni. Olen naimisissa ikävän miehen kanssa. Usein negatiivinen, hallitseva ja ironinen. Olisi ihana erota. Oma, kaunis koti. Oma rauha, vapaus ja järjestys. Kyllä nauttisin ja osaisin arvostaa. Lapsia ja kotieläimiä käännä en halua. Minulla on sosiaalinen työ. Mikään ei olisi niin ihanaa kuin tulla kotiin töiden jälkeen, jossa ei olisi ketään muuta kuin minä. Seksiä en kaipaa, olen aseksuaali. Toivottavasti tämä unelma toteutuu. Minulla on myös piikikäs anoppi. Pääsisi molemmista eroon saman tien. Ensin pitää myödä tämä meidän nykyinen asunto ja sitten suunnata kohti omaa elämää. Haluaisin vaihtaa myös paikkakuntaa ja aloittaa uuden erakko elämäni puhtaalta pöydältä. Synkimpinä hetkinä olen ajatellut, että mieheni ja anoppini kuolisivat. Saisin tämän asunnon itselleni, ei tarvisi myydä tätä ja ostaa uutta asuntoa. Meillä on kaunis koti. Kyllä olen kamala. Olen saanut molemmista mittarini ihan täyteen. Olen itse kiltti ja ahkera. En ymmärrä, miksi aina piruilevat minulle.
Kyllä! Ja vielä kun saisi työn, jossa ei tarvitse nähdä ikinä ketään ihmisiä. Kyllästynyt kaikkiin ihmisiin :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuin viisi vuotta miehen kanssa. Hän matkusti paljon työnsä takia koko yhteiselämän ajan. Tunnelmat oli samat kuin sulla ja oli vaan pakko erota, vaikka rakastin häntä. Samasta syystä kariutui myös aiempi lyhyempi avoliitto.Kaipasin jo lapsena ja nuorena kotoa pois niin kauan kuin vain muistan ja lähdinkin omaan kämppään heti lukion jälkeen.
Nyt olen avoliiton päättymisen jälkeen asunut viitisen vuotta yksin.Olen tosi tyytyväinen. Mies löysi uuden ja sai pari lastakin. Rakastan häntä edelleen, mutta en kadu.
defdeefw kirjoitti:
Kyllä! Ja vielä kun saisi työn, jossa ei tarvitse nähdä ikinä ketään ihmisiä. Kyllästynyt kaikkiin ihmisiin :(
Aivan samat ajatukset minulla. Totaali erakkous haaveena. Ah, unelmia💕
OLin naimisissa 20 vuotta. Avioliiton aikana oli pakko ostaa itselleni kesämökki, mihin pakenin yksin möllöttämään. Se tunne, kun pääsin perjantaina mökilleni yksin: aaah!
Lapset kun muuttivat omilleen, lähdin avioliitosta samalla ovenavauksella. Sain ihanan kodin itselleni ja se onnen määrä kun tuli töistä kotiin, joka oli siisti, omanlaista ruokaa kaapissa ja siellä oli hiljaista. Tuosta on nyt 5 vuotta. Olen näiden vuosien aikana yrittänyt seurustella, mutten pysty. Max 2 kuukautta ja ahdistus nousee oman tilan ja ajan menettämisestä. Vaikka saisin olla viikonkin yksin, mutta pelkkä viesti "tavataanko perjantaina", saa mut ahdistumaan. En halua suunnitella mitään, jos perjantaina haluankin vain saunoa yksin.
Nytkin tapailen miestä, joka on kovin ihastunut muhun. Hyvä mies MUTTA kun en pysty... Olen sanonut miehelle tästä mun isosta oman tilan tarpeesta, hän vastaa ymmärtävänsä, mutta saman tien kysyy, että kai ollaan yhdessä viikonloppu.
Mun on pakko ajatella itseäni ja saada tää ahdistus pois ja unohtaa kaikenlainen seurustelu. En pysty edes kovin läheisiin ystävyyssuhteisiin. Olen kaikenlaisten tapaamisten jälkeen todella uupunut.
Vierailija kirjoitti:
Haaveilin koko lapsuuteni (suurperheessä) siitä, kun joskus olen aikuinen ja saan asua yksin. Niin olen myös koko ikäni tehnyt, ja ihanaa on ollut. Yli 60-vuotiaana en enää mitenkään osaisikaan jakaa kotiani kenenkään muun kanssa.
Olen kateellinen sinulle. Minäkin haluaisin asua yksin. Olen naimisissa ja haaveilen yksin asumisesta. Lapsia en ole halunnut, enkä kotieläimiä. Taloudellinen tilanne on hyvä, kun on mies. Eikä tarvi tehdä niin paljon töitä. Mieluummin olisin köyhempi, kun vain voisin asua yksin. En jaksa kuitenkaan erota. Sekin on oma prosessinsa. Onneksi meillä on omat huoneet ja vessat. Mieheni on liian hallitseva. On kuitenkin omat kivat hetketkin. Olen vielä kaiken lisäksi aseksuaali.
Itsellä kariutui, onneksi pitkä parisuhde lasteni isästä. Hänen kanssa oli hyvin vaikeeta, oli kaikenlaisia omia ongelmia hänellä. Emme vaan kertakaikkiaan sopineet yhteen. Haaveilin vuosia, että saisin olla sinkku ja nyt vihdoinkin olen. Voin sanoa, että ajatus siitä, että elän loppuelämä ilman parisuhdetta kuulostaa oikein hyvältä ja varteenotettavalta unelmalta. Haluan elää nyt niin kuin olen vuosia toivonut. Tehkää niin kuin sydämenne sanoo.
No pelkän miehen kanssa olisi helppoa ja vapaata elämää, mutta kun on lapset...
Alue: Aihe vapaa
Yksi parhaista ketjuista. Minulla on perhe, jota rakastan. Nautin täysillä niistä harvoista hetkistä, jolloin saan olla yksin kotona. Haaveilen kakkosasunnosta, jonne voisin 'paeta' rauhoittumaan.