Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita, jotka haluaisivat asua ja elää yksin?
10.01.2009 |
Rakastan miestäni ja lapsia meillä ei ole.
Kaipaan aivan valtavasti omaa, yksityistä elämääni. Haluaisin elää ja asua yksin, päättää aikatauluistani aivan yksin, siivota vain omat sotkuni. Mua raivostuttaa välillä ihan kamalasti, kun joudun ottamaan mieheni huomioon ihan jokapäiväisessä elämässä.
Asiaa varmaan vielä pahentaa se, että asuimme puolitoista vuotta erillämme opiskeluiden takia, asuimme siis sitä ennenkin yhdessä. Tuon puolentoista vuoden aikana totuin varmaan siihen itsenäiseen elämään liikaa. Oli kuitenkin ihanaa aina lomilla nähdä ja puhuimme puhelimessakin monta kertaa päivässä. Se arki oli kuitenkin omaa, itsenäistä ja yksityistä.
Tuntuu, että hallitsin elämäni jotenkin paremmin yksin asuessa. Toisaalta, varmaan aika kultaa muistot ja kyllähän silloin oli joskus ankeaa, kun oli niin yksinäistä. Haluaisin kuitenkin OMAN kodin, jossa saisin itse päättää asioista. Harmillista, että kakkua ei voi samaan aikaan syödä ja säästää :-(
Onko muita samassa tilanteessa? Onko kellään kokemusta tällaisesta? Pääseekö tästä joskus yli? Olen hiukan koettanut puhua asiasta miehelleni, mutta tuntuu, ettei hän oikein tajua ajatuksiani.
Kommentit (121)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan vanhan ketjun koska etsin keskustelua aiheesta ja löysin tämän. Olen havahtunut itsekin oikeastaan ihan viimeisen vuoden aikana siihen ajatukseen, että haluaisin asua kahta kotia.
Parisuhdetta ja perhettä en halua elämästäni pois, mutta tuntuu että haluaisin elää omassa kodissa ja mies taas omassaan.
Olen pohtinut erilaisia vaihtoehtoja ja yksi ratkaisu voisi olla pieni yksiö tai kaksio omakotitalomme lähettyviltä. Tämä voisi olla ns. työasunto/kakkosasunto jossa voisimme vuorotella.
Vuoroviikoin asuisimme lasten kanssa ja toisen viikon aina kakkosasunnossa.
Nautin suunnattomasti kun mies silloin tällöin tekee reissutöitä ja on muutamia öitä pois kotoa. Olen paljon tehokkaampi ja paremmalla tuulella kun saan rauhassa touhuta oman mieleni mukaan.
Olen hyvin itsenäinen ihminen ja häiriinnyn helposti siitä, jos lähelläni on kokoajan joku, tai samassa asunnossa läsnä.
En jotenkin osaa täysin rentoutua, vaan väkisinkin se toinen täytyy jollain tasolla huomioida kaikissa tekemisissä.
Lapset ei aiheuta tätä siinä määrin kuin mies. Teemme asiat hyvin eri tavalla ja meillä on aika isoja näkemyseroja mitä tulee esimerkiksi siisteyteen ja ylipäänsä asioiden hoitoon. Tämä aiheuttaa itselleni tosi paljon stressiä.
Luulen, että korona-aika on nostanut nämä asiat tapetille, koska työskentelen kotona etätöissä. Pinna on jatkuvasti kireällä kun mihinkään ei pääse omaan rauhaan.
Eikö tämän asian voisi ihan hyvin ratkaista hankkimalla toisen asunnon?
Onko täällä ketään, joilla on vastaava asumisratkaisu?
Olen aiemmin ollut pitkissä suhteissa ja sen jälkeen pitkästä aikaa yksin ja voin sanoa että se että saa olla yksin ja tehdä ihan mitä haluaa on parasta elämää :) :) Kannattaa unohtaa kaikki parisuhteet :) :)
Jaa, ettekö ole tajunneet, että aivan on vapaaehtoista ollut perheen perustaminen, naimisiin meno, lasten 'tekeminen' jne. Vai pakotettiinko joku kaikkeen tähän?
Elämä on valintoja. Parisuhteessa olen täysin epäonnistunut.
Tiedän perheen missä toinen vanhemmista asuu työn puolesta viikot eri paikkakunnalla. On siis vain viikonloput perheensä kanssa. Sopia kyllä mullekin tuommoinen järjestely! Oon kans ihan kyllästynyt siihen että toinen on kokoajan paikalla. Ei ole tavallinen perhemalli mua varten 🤦♀️🤷🏼♀️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksin asuminen on ihanaa. Vanhempi, varattu miespuolinen kollegani sitten tulee välillä käymään kylässä ;)
N28
Vierailija kirjoitti:
Jaa, ettekö ole tajunneet, että aivan on vapaaehtoista ollut perheen perustaminen, naimisiin meno, lasten 'tekeminen' jne. Vai pakotettiinko joku kaikkeen tähän?
Elämä on valintoja. Parisuhteessa olen täysin epäonnistunut.
Tottakai on vapaaehtoista. 16 vuotta sitten kun rakastuimme nuorina ja päätimme muuttaa yhteen, olimme hyvin eri ihmiset kuin nykyään. Meitä oli lisäksi silloin vain kaksi. :)
Olimme myös hyvin eri ihmiset kun saimme ensimmäisen lapsen, toisen lapsen ja nyt kun he ovat jo isoja koululaisia.
Ihmiset muuttuu, elämäntilanteet ja tarpeet muuttuu.
Miehessäni ja parisuhteessamme ei ole vikaa. Minussa on. Tai en sitäkään varsinaisesti viaksi luokittele, että haluan olla enemmän yksin . Olla huomioimatta jatkuvasti toinen aikuinen kaikissa tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän pariskuntia, jotka on halunneet kaksi asuntoa kun lapset on kasvanut. Ja ihan yhdessä siis ovat. Ei kai se ole kuin sopimusasia miten omassa perheessä ja parisuhteessa tehdään.
Fantastinen ketju. Olen 37. Eronnut 7 vuotta sitten, ei lapsia. Muutama puolipitkä 3-5 vuotta kestänyt parisuhde ja useita lyhyitä seurusteluja takana. Välillä kovinkin epätoivoisia ajatuksia ja tunteita ”ikuisesta yksinäisyydestä”. Mutta nyt, jotenkaan en enää haaveilekaan mistään yhteen muuttaamisesta, tavaroiden ja elämäntyylien yhdistämisestä, toisen jatkuvasta läsnäolosta. Romansseja minulla edelleen on. Ja suunnitelmissa kolme matkaa tälle vuodelle :) Aivan yksin. Ihanaa vapautta! Ehkä olen viimein aikuinen, itsenäinen nainen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että oma puolisoni suostuisi omiin asuntoihin ja toisaalta kotimme on aivan ihana, niin sijainnilta kuin sisustukselta. Onneksi puoliso ymmärtää minua ja on usein mökillä tai kotona myös eri huoneessa.
Valtavaan oman ajan tarpeeseen kun lisätään puolison siirtyminen etätöihin 100%:sti ja uusperhe niin tuntuu että pää räjähtää tässä tilanteessa. Ei hetken rauhaa kun aina joku on kotona. Ei pysty rentotumaan kun aina on joku samassa tilassa ja aina joutuu siivoamaan muiden paskoja. Vituttaa niin paljon välillä että suunnittelen oman asunnon ostoa ja eroa. Omassa asunnossa ei tarvitsisi katsoa muiden lärvejä aamusta iltaan, pystyy rentoutumaan, voi siivota VAIN OMAT JÄLJET, saa suunnitella aikataulut miten huvittaa, omat ruoat ja ruoka-ajat, yms.
Olen todella itsenäinen ja toisen valtava huomiontarve yhdistettynä tähän 24/7 samassa tilassa asumiseen on alkanut vituttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä mietin nyt eläke ikäisenä. Haluan asua yksin en jaksa enää mitään kumppania. En halua jakaa aikaani rahojani tehdä ruokaa kenellekään. Kyllä ärsyttää kun ukko kyselee mitä tänään on ruokana tekisi mieli sanoa tee iha itse mitä ikinä haluat. Toivon että ukko löytäisi uuden naisen pääsisin nopeasti eroon. Jos oon puhelimessa ukko kyselee kelle laitan viestiä. Minulla on useita naisystäviä niiden avulla jaksan. Suhteessa ei enää yhtään mitään. Muuta yhteistä oo kun asunto josta vähä velkaa. 37 vuotta tätä on riittänyt nyt alkaa pinna palaa. Mä en oo mikään ukon passaaja. Haluan tehdä elämästäni oman näköisen.
Tätä mietin nyt eläke ikäisenä. Haluan asua yksin en jaksa enää mitään kumppania. En halua jakaa aikaani rahojani tehdä ruokaa kenellekään. Kyllä ärsyttää kun ukko kyselee mitä tänään on ruokana tekisi mieli sanoa tee iha itse mitä ikinä haluat. Toivon että ukko löytäisi uuden naisen pääsisin nopeasti eroon. Jos oon puhelimessa ukko kyselee kelle laitan viestiä. Minulla on useita naisystäviä niiden avulla jaksan. Suhteessa ei enää yhtään mitään. Muuta yhteistä oo kun asunto josta vähä velkaa. 37 vuotta tätä on riittänyt nyt alkaa pinna palaa. Mä en oo mikään ukon passaaja. Haluan tehdä elämästäni oman näköisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on tunne, että nauttisin elämästäni parhaiten jos asuisin ihan yksin. Asun aviomieheni ja lapseni kanssa. Rakastan heitä yli kaiken, mutta yksin asuminen tuntuu jotenkin luonnollisimmalta minulle. Olen luonteeltani introvertti, hiljainen ja rauhallinen. Lisäksi minulla on masennus, paniikkihäiriö ja autismi, joten en muutenkaan oikein ole parhaimmillani muiden ihmisten kanssa. Ehkä joskus kun lapsi aikuisena muuttaa kotoa, niin asuisin erillään miehestä, vaikka edelleen oltaisiin aviopari..
En tiedä kuinka paljon tuohon tunteeseen vaikuttaa sairauteni tai kuinka paljon se johtuu luonteesta.
Tarve olla itsekseen suurimman osan ajasta on minullekin auennut vasta viime vuosina. Ihmettelin nuorempana miksi oli ahdistava olo kaiken sekamelskan keskellä, juhlien jälkeen, isoissa porukoissa jne. Pidin itseäni viallisena. Koitin sopeutua. Ja sopeuduinkin. Mutta nyt kun lapset muuttaneet pois pesästä, huomaan miten ihanaa on kun saa olla yksin. Miestä en enää halua. Viihdyn näin parhaiten.
Aiheesta on tuore kirjakin. En vaan muista nimeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan ja asunkin. Olen aina asunut, paitsi että opiskeluikäisenä kokeilin vuoden verran yhteisasumista miehen kanssa. Vaikka mies oli kaikin puolin ok eikä mitenkään ärsyttävä, niin pelkkä toisen läsnäolo häiritsi minun vapauttani kovasti. Oli jatkuvasti jotenkin vaikea olo, sellainen ettei saa olla aidosti oma itsensä. Totesin lopulta että ei vaan tämä yhdessäasuminen sovi mulle, olen liian erakko luonne. Mies jätti kun sanoin että haluan asua erillään. Enkä sen jälkeen ole vakavasti seurustellut enkä asunut yhdessä kenenkään kanssa. Nyt ikää jo 40.
Minulla sama juttu, paitsi että olen 45v mies. Pisin aika yhdessä jonkun kanssa saman katon alla taitaa olla pari viikkoa, vaikka suhde olisi kestänyt 5 vuotta. Toki eri kaupungeissa asuminen ja työt käytännössä tiiviimmän yhdessäolon estivätkin. Mutta eihän naiset sellaista kestä, että "aina vaan tapaillaan eikä suhde etene".
Tulee vain ahdistunut ja rauhaton olo, kun ei saa olla välillä yksin.
Mukava kuulla, ettei tämä ole vain naisten ongelma. Eli teoriassa on mahdollista saada parisuhde jossa molemmat ymmärtävät toisen tarpeen olla yksin.
Ihanaa! En enää tunne olevani niin outo! En olekaan yksin...
En halua asua toisen ihmisen kanssa. Uuvun ja ahdistun, jos toinen on koko ajan läsnä. Tuntuu, että minulle ja minun tarpeilleni ei ole tilaa. En kestä sitä, että joku haluaa huomiotani tauotta.
En koskaan ole tavannut miestä, jonka seurassa voisin olla oikeasti rento, ihan vain oma itseni, vapaasti. Sitä se kai on.
Aviossa olleena ja myöhemmin leskeydyttyäni huomaan nyt,että elämäni on paljon rennompaa ja omannäköistäni,nukun paremmin,voin paremmin.En tiedä mistä johtuu sillä mielestäni olin onnellinen myös asuessani ja eläessäni yhdessä mieheni kanssa.En halua vaihtaa tätä elämääni menneeseen elämääni mieheni kanssa.Ehkä jokaisen pitäisi saada se tilaisuus elämässään,että voi elää vain itselleen.Siinä on se onnen salaisuus.
Tämä. Vietin just pari päivää yksin kotona, mies ja teinit oli muualla. Ja se oli i-ha-naa. Mennä nukkumaan yksin, herätä yksin, syödä hidas aamiainen yksin puhumatta kenellekään. Rahaa ei mennyt euroakaan, tiskejä tuli kahvikuppi ja pari lautasta. Kävin lenkillä, lämmitin itselleni saunan, katsoin telkkaria, luin kirjaa. Kun perhe palasi, tajusin kuinka paljon ne sotkevat ja kuinka paljon minä käytän itse asiassa tässä talossa aikaa muiden ihmisten sotkujen siivoamiseen ja teinien kuskailuihin yms.
Alue: Aihe vapaa
Olen 46 v enkä ole aikuisiällä koskaan asunut yhdessä kenenkään kanssa, näin omasta valinnastani. Olen hyvin erakkoluonne ja ahdistun seurasta. En edes ole halunnut mitään seurusteluja tai parisuhteita yleensä, koska en vaan halua muiden seuraa. Nuorena tuli kyllä seurustelua pari kertaa kokeiltua, todetakseni että en jaksa kun pitäisi tyyliin joka viikko nähdä.