Onko muita, jotka haluaisivat asua ja elää yksin?

Suurkiitokset kun jaatte fiiliksiänne. Luulin pitkään olevani ihan luonnonoikku ja friikki omine tuntemuksineni ja persoonallisuuden piirteineni. Ehkä tähän ketjuun kirjoittaneet ovat enimmäkseen introverttejä? Siitähän se halu vetäytyä säännöllisin väliajoin omiin oloihin tai lähespä erakoituminen juontavat.

[quote author="Vierailija" time="20.03.2011 klo 12:45"]

Meilläkin se mies on pahin tapaus, kun on jatkuvasti mestaroimassa sitä miten meillä eletään. Mutta kyllä niistä lapsistakin kaipaisi lomaa, vaikka heitä rakastankin.
Haaveilen kovasti sellaisesta että saisin jonkun lottovoiton, pimittäisin sen ihan vaan itselleni, ostaisin oman asunnon jostain muutaman kilsan päästä ja menisin sinne aina päivisin sen sijaan että menisin töihin. Tuskin mies mitään ihmettelisi, kun multa riittäisi aina sitä "palkkarahaa" tililtä.
Tekisin sitten siellä omassa kodissani päivän ihan mitä tykkään, sisustaisin niin kuin tykkään, söisin miten tykkään, jättäisin tavaroita mihin tykkään... illaksi tulisin sitten perheen luokse "töihin", leikittäisin pienet lapset, seurustelisin isojen kanssa, laittaisin ruuat ja siivoaisin talon. Ja odottaisin että pääsen taas aamulla aikaisin omaan rauhaan...

[/quote]

Miksi olet edes miehesi kanssa kun häntä noin paljon halveksit? Koska sitä tuo on: täyttä toisen ihmisen halveksimista. Mutta se että halveksit myös omia lapsiasi on jo oksettavaa.

Anna lapset miehellesi ja jätä heidät rauhaan

Todella ahdistavaa ja ärsyttävää huomata, miten niin moneelle se helvetin YHDESSÄ ASUMINEN on parisuhteen kulmakivi. MIKSI pitäisi asua yhdessä? Tuo on taas tuollaista normien mukaista elämistä tai toisessa roikkumista (läheisriippuvaiset ja mamman passaamisen tottuneet miehet esim). Mistä löytää kumppani, joka on yhtä paljon omaa tilaa kaipaava kuin itse on, joka ei pidä tärkeänä sitä, että asutaan saman katon alla vaan sitä, että ylipäätään ollaan suhteessa?

Plussaa omillaan asumisessa myös siitä, että tällöin suhteessa säilyy romantiikka ja jännitys paljon pidempään, kun ei tarvitse korjata toisen sotkuja, kinastella kotiasioista ja nähdä toisen pärstää aamusta iltaan joka ikinen päivä. Tämä on minun rehellinen mielipiteeni.

Ja minuun sattuu, koska olen syvästi rakastunut mieheen ja todella valmis sitoutumaan (melko tuore suhde nyt), mutta en halua muuttaa yhteen ja olen asian selittänyt, kertonut introverttiydestäni jne. Tuli riita. Mies haluaa (tietysti) muuttaa jonain päivänä yhteen. No, plussaa tässä on se, että mies ei ole jatkuvasti iholle tunkeva ärsyttävä kyttääjä tai sotkija - yhteiselo voisi jopa onnistua - mutta hermostuttaa silti. Koko aihe ja joka suunnasta painostaminen vituttaa.

Mulla on sama kokemus, että ennen (sen lyhyen ajan kun olin yksin ja kun seurustelin edellisen introvertti-poikaystävän kanssa) olin tosi ulospäinsuuntautunut ja olisin koko ajan halunnut olla menemässä ties minne. Bailasin ja matkustelin ja tein kaikkea kivaa. Aina oli jotain sanottavaa muille ja tunsin itseni mukavaksi ja fiksuksi. Nyt olen tylsä. En kiinnostu kenenkään jutuista, etenkään omistani. En halua erota, koska tykkään tosta tyypistä tosi paljon. Mutta jos ei tämä tilanne muutu, on kai jossain vaiheessa pakko. Yksin ollessa uskaltaa olla oma itsensä. Vaihtoaika oli elämän parasta aikaa, kun sain meikata niin paljon kun lystään ilman että kukaan kommentoi (hyvällä tai pahalla), sain syödä sitä mitä halusin tai olla syömättä, kukaan ei tunkenut väkisin mukaan mihinkään, eikä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että ei pyydä jotakuta mukaan. Mutta halailu ja pussailu ja yhdessäolo on niin kivaa. Miksi siitä pitää tulla paha olo?

Pakko vielä sanoa että tän ketjun lukeminen toi ainakin hetkellisesti ihan hirveästi itseluottamusta ja semmosta hyvää mieltä. Onneksi en ole yksin.

Olen viisikymppinen vaimo ja äiti. Kaipaan todella paljon yksinoloa, toivoisi että mieheni olisi työssä, jossa pitäisi matkustaa. Saisin olla välillä yksin.

Nyt en saa. Miehellä ei juurikaan ole omia ystäviä, ei käy edes kaveriporukalla missään. Käymme vain yhteisten kavereiden kanssa ja jos joskus haluan mennä omien ystävien kanssa ilman häntä , niin jopa ihmettelee eikä tykkää siitä. Ahdistavaa.

Viikonloppuisinkaan en siis saa olla yksin. Aina pitää kaikki tehdä yhdessä. En vaan jaksa. Haluaisin päättää itse omista asioistani enkä aina yhdessä. Haluaisin omaa aikaa ja vapautta ilman että toinen kahlitsee koko ajan.

Hienoa, yksi mieskin lukenut näitä viestejä.. Olen koittanut koko vuoden (mitä nyt ollaan seurusteltu) sanoa poikaystävälleni, että kaipaan joka viikko yksinoloa ainakin pari päivää. Hänellä on oma asunto ihan vieressä mutta asuu käytännössä täällä. Tuntuu ettei ota kuuleviin korviinsa yksin olon tarvettani, ahdistavaa! Nyt sovittiin ihan päivätkin ja aion pitää niistä kiinni. Muuten tämä suhde ei kauaa voi enää kestää. Haluan tosissaan olla oma itseni ja se onnistuu kun saan tarpeeksi tilaa ympärilleni. Odotan innolla seuraavaa parin päivän yksin oloa, kokkaan lempiruokaani ja mikä parasta sitä on vielä seuraavana päivänä jääkaapissa valmiina kun tulen töistä! Katson telkusta mitä lystään ja aamulla ei tarvitse puhua kenellääkkään tai kuunnella kenenkään puhetulvaa. Jes :)

En jaksa tätä lapsiperheen kaaosta, miehen passaaminen ärsyttää. Äskenkin oli sovittu että lähtee päiväunien jälkeen pulkkamäkeen lasten kanssa, arvatkaa miten kävi? "Joo no mä haluan lukea tunnin, lähden sit". Muistutin että lupasi lapsille lähtevänsä HETI ja että hänellä oli kaikki aika maailmassa lukea kirjaansa päikkäreiden aikana. Mies nokkavasti tähän: "joo mutta mä valitsinkin että pelaan koneella. Muksut hei! Mä luen vielä ja lähetään vasta sitten, leikkikää kiltisti siihen saakka!" Ihan kiva muuten, mutta meidän kuopus on 4-vuotias erityislapsi, joka tarvitsee tarkat rutiinit tai stressaa niin pahasti että puree itseään...nytkin hän riehuu tuolla, mies lukee sohvalla tyytyväisenä. Voi kilin vittu...



Tämmöistä jatkuvaa säätämistä en jaksa.

Parisuhteessa on puolensa, mies on ihana, viihdymme yhdessä, voimme esim. matkustella yhdessä, seksiä ei tarvitse etsiä satunnaisesti, asumme paremmassa asunnossa kahdestaan, kuin mihin kummallakaan olisi yksin varaa jne.



Silti viihtyisin kai parhaiten yksin ja odotan innolla niitä harvoja työmatkoja joita miehellä on, että saan olla yksin. Mies saisi minun puolestani käydä työmatkoilla enemmänkin ja matkustella vaikka ystäviensä kanssa, niin minä pääsisin nauttimaan yksinolosta.



Näen myös työssäni niin paljon ihmisiä, että en halua viikonloppuisin meille vieraita enkä itse halua vierailla missään - tämä hiertää suhdettamme välillä, kun mies olisi paljon sosiaalisempi eikä jaksa aina ymmärtää erakoitumistani. Olenkin joustanut paljon ja siksi välillä tunnenkin "patoutunutta" yksinolon tarvetta.



Silti rakastan miestäni enkä olisi nykyisestäkään elämästäni valmis luopumaan, toisaalta olen joskus ajatellut, että jos mies jostakin syystä päättäisi häipyä, se ei olisi minulle mikään maailmanloppu.

koko aikuiselämäni viettänyt yksin, mitä nyt lapsi tuli jossain vaiheessa, mutta hänen kanssaan olen oppinut elämään.



Toisen aikuisen kanssa en osaisi tätä arkea jakaa.

Meilläkin se mies on pahin tapaus, kun on jatkuvasti mestaroimassa sitä miten meillä eletään. Mutta kyllä niistä lapsistakin kaipaisi lomaa, vaikka heitä rakastankin.

Haaveilen kovasti sellaisesta että saisin jonkun lottovoiton, pimittäisin sen ihan vaan itselleni, ostaisin oman asunnon jostain muutaman kilsan päästä ja menisin sinne aina päivisin sen sijaan että menisin töihin. Tuskin mies mitään ihmettelisi, kun multa riittäisi aina sitä "palkkarahaa" tililtä.

Tekisin sitten siellä omassa kodissani päivän ihan mitä tykkään, sisustaisin niin kuin tykkään, söisin miten tykkään, jättäisin tavaroita mihin tykkään... illaksi tulisin sitten perheen luokse "töihin", leikittäisin pienet lapset, seurustelisin isojen kanssa, laittaisin ruuat ja siivoaisin talon. Ja odottaisin että pääsen taas aamulla aikaisin omaan rauhaan...

ja miesystävänsä asuivat saman kadun vastakkaisilla puolilla vuosia, tietääkseni asuvat yhä :) Olivat yhdessä kun hyvältä tuntui, oma rauha ja oma arki kuitenkin molemmilla halutessaan. Avaimet toistensa asuntoihin toki.



Luulen että tämä on ihmistyyppikysymys, toimii silloin jos molemmilla on sama oman tilan tarve. Riittävän iso asunto olisi tietysti toinen vaihtoehto, tai se että toinen tai molemmat ovat reissutyössä.



Minäkin kuulun tähän ryhmään, mulla ei ole mitään tarvetta jakaa kaikkea jonkun kanssa, en tarvitse miestä työntämään ostoskärryjä, enkä halua olla yhdessä kenenkään kanssa päivittäin. Näin on ollut aina, jopa silloin kun olen asunut miehen kanssa :)

muita?

[quote author="Vierailija" time="11.11.2014 klo 13:16"]

En ole koskaan asunut miehen kanssa yhdessä. Olen nyt 27-vuotias ja takana on kaksi neljän vuoden suhdetta. Nykyistä suhdetta on kestänyt noin puoli vuotta, ja ollaan poikaystävän kanssa koko ajan yhdessä vaikka asutaankin eri asunnoissa. Oon ihan hirveän masentunut ja tiedän, että ahdistus johtuu liiasta yhdessäolosta. Edellisessä suhteessa poikaystävä oli se, joka halusi paljon omaa aikaa. Olin koko seurusteluajan tosi onnellinen ja voin hirveän hyvin, mutta en tajunnut sen johtuvan siitä, että mulla oli tilaisuus tehdä sitä mitä haluan ja kehittää itseäni siihen suuntaan johon haluan. Olisi pitänyt pysyä yksin, mutta rupesin tähän symbioosisuhteeseen, joka ajaa mut kaivon pohjalle. Poikaystävä haluaa olla koko ajan yhdessä, mikä on ihanaa sen jälkeen, kun edellinen halusi koko ajan vain omaa tilaa, mutta alkaa näyttää siltä ettei musta vain ole tähän. Eli kyllä voin sanoa samaistuvani ja olen kuullut samaa parin tutun suusta. Naiset on varmaan luonteeltaan niin huolehtivaisia, että toisen jatkuva läsnäolo pitää sellaisessa huolehtimistilassa koko ajan, ja se on uuvuttavaa.

[/quote]

Kiitos ja kiitos,

taisit sanoa nyt pari taikasanaa tästä, en ole ymmärtänyt tähän syytä, miksi naiset haluavat olla yksin - nyt taidan paremmin ymmärtää. Miehenä minunkin pitää muuttua selvästi sellaiseksi, että nainen voi olla todellakin rentona seurassani.

MINUSTA ON IHANAA ASUA MIEHENI KANSSA

Mutta lapsia, kotieläimiä tai muutenkaan ihmis- ja ystävyyssuhteita en elämääni kaipaa. Mieheni riittää hyvin ja sosiaalinen työni. Mellä on kuitenkin mieheni kanssa omat huoneet, omat wc:t ja muutenkin omia juttuja.

Kiitos siskot! Minäkin olin jo alkanut luulla, että jotain vikaa on, kun haluaisin olla yksin. Eka vuosi naimisiinmenosta (eli yhteenmuuttamisesta) oli esim. sellaista, että oli aina niiiin ihanaa mennä yhdessä nukkumaan ja oli niiiin kova ikävä, jos oltiinkin yötä eri paikoissa. Ja ikävä myös päiväsaikaa töissä. Nyt se on kääntynyt ihan päinvastoin, huomaan olevani tosi onnellinen, jos saan olla illan ja yön yksin. Jos saan keskittyä rauhassa omiin juttuihin. Mies on ihan täys kymppi, ei mitään valittamista hänen suhteensa, muuta kuin se, että tavallaan joutuu jatkuvasti olemaan valppaana. Hän kyllä kunnioittaa tahtoani saada olla rauhassa, mutta jos hän itse sattuu olemaan silloin kotona, tulee väkisinkin niitä pieniä arjen keskeytyksiä "kumpi käyttää koiran?", "mitä syödään tänään?", "moneltako menet nukkumaan?"... Huomaan myös toivoneeni sitä, että mies työn puolesta matkustelisi, mutta nyt tekee töitä kotoa käsin eli on aina kotona. Onneksi sain itse nyt työn järjestettyä niin, että voin lähteä pois kotoa, kun ennen kotikonttorilla olin.

Tämä on ollut niin helpottavaa nähdä, etten ole ainoa. Mutta mahtaako tähän auttaa muu kuin erilleen muuttaminen, siis silti avioliittoa jatkaen? Kuulostaa aika radikaalilta, mutta jos ei muu auta..

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut parisuhteessa kohta 10-vuotta emmekä me ole vieläkään muuttaneet yhteen.

Aika monelle yksin oleminen ei tarkoita parisuhdetta.

Yhteenmuutto tuntuu olevan yliarvoestettua .Ei se toinen mihinkään häippää vaikka olisikin omat asunnot ja voihan toisen kanssa viettää paljon silti aikaa. Olen ollut miehen asunnolla nyt jonkun kolme kuukautta ja kieltämättä ahdistaa välillä.. Kaipaan jotenkin kauhiasti omaa tilaa ja ei sitä omaa tilaa ole samalla tavalla vaikka toinen olisi poissa kotoa. Sitten toisen tavarat pitää sovittaa omiin jne. Olen ehtinyt kolme vuotta asua yksin ennen tätä ja siihen on niin tottunut ja saa päättää meneekö saunaan, käykö myöhään lenkillä, mitä ruokaa tekee koska herää jne. Kun muutin porukoilta niin se ihanuus oli juuri siinä kun sai olla rauhassa. Nyt on tavallaan vähän sama ei sitä rauhaa.

Asia olisi ehkä vähän eri jos muuttaisi kokonaan uuteen asuntoon, mutta täällä miehen asunnossa on miehen äidin laittamat verhot ja kaapisto.

Olen 50v. nainen ja parikymppisenä asuin 2 vuotta avoliitossa. Sen jälkeen olen asunut aina yksin. En ole koskaan kokenut oloani yksinäiseksi. Viimeiseen 10 vuoteen en ole ollut miesten (enkä naistenkaan) kanssa suhteissa. Näin on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on naimattomia sukulaisnaisia useampikin. He ovat hyvissä viroissa, kulttuuria harrastavat, matkustelevat, ovat tyylikkäitä ja menestyviä, mutteivat parisuhteessa olleet enää pariin vuosikymmeneen. Heidän elämänsä on ihan kadehdittavaa! Heillä on kauniit, tyylikkään naiselliset sinkkuasunnot, jotka toimivat rauhallisena saarekkeena, jossa levätään ja ladataan akkuja, mutta muuten heidän elämänsä on aktiivista.

Jotenkin tästä sinun jutusta saa sellaisen mielikuvan, että yksineläminen on kivaa vain tyylikkäillä ja menestyvillä ihmisillä, joilla on upea (sinun mielestäsi upea) koti ja aktiivinen elämä.

Entä jos joku näistä sinun sukulaisista olisikin pienituloinen siivooja, jonka kodissa on kulahtaneita huonekaluja? Huomaisitko ja ymmärtäisitkö, että hänenkin elämänsä saattaa olla ihanaa, koska hän elää yksin? Siihen ei tarvita upeaa ympäristöä.