Onko muita, jotka haluaisivat asua ja elää yksin?

Up

upp

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olisiko meillä mahdollisuutta muuttaa lähekkäin eri asuntoihin, rahatilanne tulee vastaan.Ja kieltämättä vaivaa aivan älyttömästi ajatus siitä, että jos sellaiseen ratkaisuun päätyisimme, mikä määrä selittelyä siitä koituisi ystäville ja sukulaisille. Onko kukaan käynyt tällaista läpi? Tai kokemuksia ylipäätään muiden suhtautumisesta erillään eloon? Yhdessä asuminen on kuitenkin aivan raivostuttava normi nyky-yhteiskunnassa. Mitä se kellekään kuuluu miten muut elävät jos kerran ovat onnellisia? Ihailen suuresti esim Anna-Leena Härköstä, joka asuu AVIOmiehensä kanssa erillään.

-FFF

Onko yhdessä asuminen enää niin pakolliselta tuntuva juttu parisuhteessa. Ei taida olla. Ainakin monet eronneet eivät enää uudessa parisuhteessa muuta yhteen, vallankaan silloin kun on lapsia. 

Ei kannata ollenkaan miettiä, mitä muut ajattelisivat teidän asumisjärjestelyistä. Muiden mielipiteitä ajattelemalla tulee luultavasti onnettomaksi. 

Olen niin hyvin yksin viihtyvä ihminen, että erillissuhde olisi ainoa parisuhteen muoto, jossa voisin koskaan kuvitella itseni olevan. Joskus parikymppisenä kokeilin seurustelua, mutta jo sen muutaman kuukauden aikana alkoi ahdistaa jatkuva yhdessäolo, samassa sängyssä nukkuminen jne. vaikka asuimmekin eri osoitteissa. Välillä tuntui ihan siltä, että oli pakko pitää "vapaapäiviä" suhteesta ja puuhailla jotain ihan vain omillaan. Olen aika introvertti luonteeltani ja oma tila on tärkeää. 

Ap, I feel you! Olen kohta nelikymppinen yksinasuja enkä vaihtaisi enää muuhun. Olin viitisen vuotta avoliitossa. Koko senkin ajan miehellä oli oma pieni ja hyvin halpa "man cave" noin kilometrin päässä asunnoltani. Siellä sai rauhassa nähdä soittokavereitaan ja tehdä mitä lystää. Samoin sain minä.

Nyt olen ollut sinkkuna muutamaa säätöä lukuunottamatta 2,5 vuotta ja olen todennut, että viihdyn aivan loistavasti yksin. Minulla on paljon kavereita ja suhteellisen vilkas seura- ja harrastuselämä. En siis koe olevani mitenkään yksinäinen. Samoin on lemmikkejä, mm. Pari koiraa.

Kodista on tullut minulle jopa jotenkin pyhä paikka enkä mielelläni kutsu ihmisiä kylään. Näemme kaupungilla, harrastusten parissa, missä milloinkin. Johtuu varmaan työstäni, jossa joudun olemaan äänten kakofoniassa ja ihmisten ympäröimänä koko ajan. Kotona on kiva olla kaikessa rauhassa, makoilla vaikka ihan hiljaa sohvalla ja katsella ikkunasta maisemia.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös tällaisessa ahdistavassa tilanteessa, jossa toisten seurasta omaan rauhaan pakeneminen aiheuttaa syyllisyyttä. Tuntuu etten edes täällä omassa asunnossani päivän pari yksin olemalla saa tarpeeksi latautua. Jotenkin stressaan koko ajan sitä soittaako toinen ja haluaa kysellä typeriä kysymyksiä jaaritellen turhasta. Väsyn ja tulen vihaiseksi lyhyestäkin puhelusta, jos se keskeyttää jonkun tekemiseni. Tai no enhän edes ole kunnolla siihen tekemiseeni edes pystynyt keskittymään, kun "odotan" sitä tarkistus soittoa.

Teen elämästäni hankaaa kun epäilen mieheni epäilevät uskollisuuttani, vaikka haluan antaa aikaani vain itselleni. Hän tuskin ymmärtää minun tarvettani olla yksin. Pitäisikö erota? En kehtaisi, kun kerrankin olen löytänyt hyvän miehen. Toisaalta olen tottunut olemaan onnellinen ja oma itseni sinkkuna.

Nykyään kun olen tässä suhteessa, tavallaan suren ja ikävöin entistä itseäni, joka on kuollut pois.

En naura enää. En osaa mieheni kanssa keskustella niistä asioista jotka minua kiinnostavat. En pysty olemaan loistava, pirkskahtelevan riemukas ja nokkela sanaseppo, joka ennen olin.

Nyt kun olen hänen luonaan, vain siivoan ja laitan ruokaa. En keksi muutakaa tekemistä. Siivousjälki ei kauan pysy paikoillaan ja taas on vessaharja otettava käteen. Ruoka ei heille oikein suunmukaista ole, koska ovat tottuneet hyvin yksinkertaisiin makuihin ja pelkäävät suuresti erikoisempia juttuja kuten juustoa ja tomaattia.

Yksin on kivempaa kun ei kenenkään äänet tunkeudu kivuliaina sieluni sisälle tai tunnu säikäyttävänä paineena sydänalassani. Taidan olla muuttunut introvertiksi, vaikka ennen olin extrovertti.

Mikä minua oikein vaivaa?

Mulla ihan sama. Nuo kohdat kolahti täydellisesti, että en enää naura ja hymyile niinkuin ennen yksin asuessani. Nyt kun on mies ja lapsi talossa, mun elämä on tylsää siivous--kokkaus-lapsenhoitorinkiä. Mitään kivaa ei mun elämään enää kuulu, kun kokoajan pitää ottaa mies ja lapsi huomioon joka asiassa ja siivota kokoajan heidän jälkiään.

Keskustelutkin ovat nykyisin yksitoikkoisen tylsiä. Asuisinpa yksin. Huoh...

Eikös se Vares näyttelijä Antti Reini ja hänen nainen Anu Sinisalo ole olleet monta vuotta yhdessä, mutta asuvat omissa osoitteissaan? Onhan näitä paljon.

Mies43

Vierailija kirjoitti:

Ei se yhdessä asuminen varmaan ole se ongelma vaan liian pieni asunto jossa ei ole riittävästi tilaa itselle ja vaikkapa omaa työhuonetta.

Olen koko ikäni kannatellut toisia. Ensin kotona isossa perheessä, sitten töissä ja nyt omassa perheessä. Olen niin väsynyt tähän. Tuntuu kuin katsoisin vain sivusta omaa elämääni, jota en saa itse elää. Olen palvelija.

Kaipaan omaa asuntoa tilaa ja yksinäisyyttäkin. Vielä sen otan kun lapset lentävät pesästä.

Minä ja mieheni kokeilimme myös jossakin vaiheessa yhdessä asumista, mutta se ei sopinut meille. Miehestä tuntui siltä, että asunto oli enemmän minun kuin hänen ja itse ahdistuin, kun en saanut tarpeeksi omaa tilaa. Nyt menee todella hyvin, kun olemme asuneet yli puoli vuotta erillään, vaikka vierailemme toistemme luona tiiviisti. Voin kutsua kotiini ketä haluan milloin haluan, tänne ei ilmesty ihmisiä keitä en tänne halua, voin kuunnella lempimusiikkiani vaikka päivät pitkät, siivota vain omat ja kissojeni jäljet, katsoa telkkarista mitä haluan yms. Elämä on paljon vapauttavampaa! Ärsyttää, kun yhdessä asumista pidetään niin automaattisena vaihtoehtona. Sen huomaa siitäkin kun kehun yksin asumisen parhaita puolia, niin lähes kaikki hokevat että eiköhän se sitten vähän vanhempana onnistu. Ei kaikille vain sovi yhdessä asuminen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on naimattomia sukulaisnaisia useampikin. He ovat hyvissä viroissa, kulttuuria harrastavat, matkustelevat, ovat tyylikkäitä ja menestyviä, mutteivat parisuhteessa olleet enää pariin vuosikymmeneen. Heidän elämänsä on ihan kadehdittavaa! Heillä on kauniit, tyylikkään naiselliset sinkkuasunnot, jotka toimivat rauhallisena saarekkeena, jossa levätään ja ladataan akkuja, mutta muuten heidän elämänsä on aktiivista.

Jotenkin tästä sinun jutusta saa sellaisen mielikuvan, että yksineläminen on kivaa vain tyylikkäillä ja menestyvillä ihmisillä, joilla on upea (sinun mielestäsi upea) koti ja aktiivinen elämä.

Entä jos joku näistä sinun sukulaisista olisikin pienituloinen siivooja, jonka kodissa on kulahtaneita huonekaluja? Huomaisitko ja ymmärtäisitkö, että hänenkin elämänsä saattaa olla ihanaa, koska hän elää yksin? Siihen ei tarvita upeaa ympäristöä.

Mä ajattelin samoin. :) Ja edelleen pohdin, että ehkä eronnutta, yksinäistä, köyhää keski-ikäistä naista pidetään säälittävänä luuserina. "Kun ei silläkään raukalla ole ketään ja yksin joutuu elämään."

Heh, eipä raha ratkaise tässä asiassa, eli oma rauha ja vapaus menee kultaisen häkin edelle!

-yks yksineläjä, omasta halustaan "Hyvin menee, mutta menköön!" ;-)

On aivan eri muuttaa toisen asuntoon kuin aivan uuteen asuntoon. Toisen asunnossa suurinosa on toisenomaa.

minäkin haluan olla yksin, välillä olis kiva nähdä kavereita, mutta pääasiassa olisin aina yksin. Minulla ei ole miestä eikä tule olemaan ja haluan päättää asiani mutta en vielä voi kun en pääse omaan kotiin. Sitten kun se minun oma koti tulee niin kaikki unelmani on toteutunut :)

Ihana ketju :)

Minä olin ollut parikymmentä vuotta parisuhteissa yhtäjaksoisesti. Aina ahdisti, masensi ja päivittäin mietin sitä että olisipa ihanaa olla yksin. Vihdoin sain kierteen katki ja elän kolmatta vuotta yksin. Tätä ei voita mikään. Olen saanut ihania ystäviä joita parisuhteessa eläessä ei ollut lainkaan. Se oli sitä käsikoristeena olemista ja miehen haluille elämistä ilman oikeutta omaan aivotoimintaan sekä kotiapulaisen ja seksipalvelijan roolissa olemista. Minulla, minun hyvinvoinnilla ja millään ei ollut mitään väliä. Kunhan olin miehen käytössä. Nyt on ihana kaunis koti, matkustelen, käyn konserteissa, tapahtumissa, harrastan aktiivisesti eri urheilulajeja, jaksan pitää taas huolta itsestäni ja ulkonäöstäni kun voimani ei mene jonkun läheisriippuvaisen puolinarsistin tyydyttämiseen mitä aika suuri osa miehistä on. Deittailen kuitenkin mutta vain tyydyttääkseni seksintarvettani. Henkisesti lähelle miehiä en päästä enkä ikinä enää ketään kotiini asumaan ota. Miehet on hirveän ripustautuvia joten jatkuvasti saa olla selittämässä että mitään suhdetta ei tule mikä vielä alleviivaa sitä ihanuutta että saa olla yksin kun saa mennä kotiinsa ja jättää marisijat ulkopuolelle loputtomine vaatimuksineen ja rajoittamisineen.

Uppista.

Ilmeisesti on kun asunnoista jotain 30% on yksin asuvia.

MINÄ! Olemme asuneet 3 vuotta avoliitossa. Usein tuntuu, että olisi mukavampi asua erillään. Välillä haluaisin myös erota tai siirtyä avoimeen suhteeseen. Olisi paljon chillimpää päättää itse tekemisistään.

Olen 43-vuotias nainen ja aina ollut niin ääri-introvertti että olen halunnut asua yksin. 20-30-vuotiaana oli jokunen parisuhde, mutta ne aina kaatuivat siihen että minua alkoi ahdistaa liika läheisyys ja tapailuvelvoite, silti vaikkei asuttaisi yhdessäkään. Mulle olisi sopinut tyyliin tavataan 3-4 kertaa vuodessa, mutta miehet halusivat viikoittain :D 

Kolmenkympin jälkeen en ole enää yrittänytkään minkäänlaisia parisuhteita kun en kaipaa niistä mitään. Seksi hoituu ihan riittävän hyvin omin käsin+apuvälineillä. Henkistä läheisyyttä toisiin ihmisiin en kaipaa.

Up

Minä olen aivan liian itsenäinen nainen. Pärjään loistavasti omillani enkä ole ikinä asunut missään solussa tai kimppakämpässä saati edes haaveillut hetkeäkään sellaisesta. Tulevan miesystävän kanssa yhdessä asumista HARKITSEN vasta sitten, kun se tapahtuu isossa omakotitalossa. Sitä ennen ei ikinä. Omakotitalo onkin tähtäimessäni, eli ehkä minäkin opin joskus sietämään toista siinä vierellä...

Aivan ihanaa löytää vertaistukea kun ei omasta lähipiiristä löydy juuri ketään, joka EI ihmettelisi, miksi joku ei haluaisi "kruunata" rakastavaa parisuhdetta muuttamalla yhteen ja mieluiten vielä mahdollisimman nopeasti seurustelun alkamisesta.

Kaksi avoliittoa ja useita erilaisia suhteita takana eli elämänkokemusta löytyy. Yhdessä asuminen yhtään kenenkään kanssa ei kiinnosta vähääkään. En keksi yhtäkään järkevää syytä yhteen muuttamiselle. Lapsia ei ole eikä tule. Nykyisen miehen kanssa saattaisin harkita yhteen muuttoa jossain vaiheessa vuosien seurustelun jälkeen jos olisi mahdollisuus muuttaa tarpeeksi tilavaan taloon, jossa on useita huoneita. Muussa tapauksessa en. Tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa, menetän itseni jos ne minulta viedään.

Ärsyttää ihmisten kommentointi parisuhteen laadusta jos ei asuta yhdessä. Jaa sitten se ei ole vakavaa, jaa ettekö rakasta toisianne.

Kyllä rakastamme.

Ja juuri siksi emme muuta yhteen.

T: nainen 33 v