Onko muita, jotka haluaisivat asua ja elää yksin?

ap

Up. Mä en kestä tätä arkea. Haluaisin olla yksin.

Haaveilin koko lapsuuteni (suurperheessä) siitä, kun joskus olen aikuinen ja saan asua yksin. Niin olen myös koko ikäni tehnyt, ja ihanaa on ollut. Yli 60-vuotiaana en enää mitenkään osaisikaan jakaa kotiani kenenkään muun kanssa.

Minä olen ollut parisuhteessa kohta 10-vuotta emmekä me ole vieläkään muuttaneet yhteen, emmekä tulee muuttamaankaan. Olemme molemmat ihan liian itsenäisiä ja tarvitsemme paljon tilaan, mutta kaipaamme myös läheisyyttä ja yhdessä oloa, mutta kakun voi syödä ja sitä voi myös säästää.

Ei se yhdessä asuminen varmaan ole se ongelma vaan liian pieni asunto jossa ei ole riittävästi tilaa itselle ja vaikkapa omaa työhuonetta.

[quote author="Vierailija" time="18.02.2014 klo 08:50"]

Haaveilin koko lapsuuteni (suurperheessä) siitä, kun joskus olen aikuinen ja saan asua yksin. Niin olen myös koko ikäni tehnyt, ja ihanaa on ollut. Yli 60-vuotiaana en enää mitenkään osaisikaan jakaa kotiani kenenkään muun kanssa.

[/quote]

Täällä samanlainen tapaus, viisikymppinen tosin. Olen asunut koko aikuisikäni yksin, ja se on ollut ihanaa. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa.

Minulla on naimattomia sukulaisnaisia useampikin. He ovat hyvissä viroissa, kulttuuria harrastavat, matkustelevat, ovat tyylikkäitä ja menestyviä, mutteivat parisuhteessa olleet enää pariin vuosikymmeneen. Heidän elämänsä on ihan kadehdittavaa! Heillä on kauniit, tyylikkään naiselliset sinkkuasunnot, jotka toimivat rauhallisena saarekkeena, jossa levätään ja ladataan akkuja, mutta muuten heidän elämänsä on aktiivista.

Olen aina vain enemmän alkanut miettiä parisuhteesta lähtemistä, koska lapsetkin ovat lentämässä pesästä. Olisi ihanaa saada vihdoin olla yksin.

Oi, kohtalotovereita.
Välillä olen jopa epäillyt itselläni jotain lievää aspergerin syndroomaa, kun samaistun oireisiin niin voimakkaasti. Olen jo vuosia parisuhteessa ja avoliitossa elänyt kolmekymppinen nainen ja pääni hajoaa siihen, että kanssani samassa tilassa on KOKO AJAN JOKU. Välillä tuntuu että aivoni poksahtavat, tulee fyysisesti paha olo, en vain kestä. Ja minnekään ei pääse. Olo on kuin vankilassa. Olen yrittänyt vihjailla miehelle omaan asuntoon muuttamisesta, mutta hän ei ymmärrä. Ottaisi sen erona. Ei käsitä, miksi pelkkä toisen läsnäolo niin usein häiritsee.

-FFF

No ehdota vaikka vierekkäisiä kerrostaloasuntoja tms. Tiedän muutaman pariskunnan, jotka elävät sillain ja ovat onnellisia. Yritä saada mies ymmärtämään. Pitemmän päälle et todennäköisesti jaksa. Itse olen yksinviihtyvä ja mieheni ei ole koskaan asunut yksin. Onneksi ymmärtää tarpeeni ja saan olla rauhassa välillä.

Saan vauvan kesällä, mutta ketään muuta miestä ei ole tarkoitus saman katon alle ottaa. Kunhan pojasta tulee isompi, hänkin alkaa viettää aikaa myös isällään. Oon yrittänyt järjestellä elämääni ja tukiverkkojani nimenomaan sitä silmällä pitäen, että vauvan synnyttyäkin mulla on mahdollisuus säännöllisesti viettää aikaa kotona ihan yksin. Tiedän, että se on mulle tärkeimpiä juttuja, jotta lopun aikaa jaksan olla hyvä äiti.

Olen todella onnellinen elämäntilanteestani! Muutin juuri uuteen, vauvalle sopivampaan asuntoon ja tuntuu ihanalta sisustaa ihan vaan oman mielen mukaan tätä meidän tulevaa pesää. Tää tulee kuitenkin olemaan seuraavat vuodet mun "työpaikka" :)

Oma koti ja yksityisyys on minullekin tärkeä, mutta mies jonka kanssa seurustelen, asuisi mieluummin yhdessä kuin erikseen. Itse voisin mennä naimisiin hänen kanssaan jos hän suostuisi siihen että jatketaan erillään asumista, mutta hänelle taas yhteenmuuttaminen on ehto naimisiinmenolle. Haluaa naisen passaamaan itseään. Kai meillä on liian erilaiset intressit.

Mietin muuten juuri tuota, miksi juuri miehellä on niin kova tarve muuttaa yhteen? Poikkeuksia varmasti on enkä nyt tiedä olenko omien havaintojen perusteella jäävi sanomaan mutta kuitenkin...

Meilläkin miehelle on tärkeää se yhdessäasuminen ja lähes jatkuva yhdessäolo, hän ei itse kaipaa omaa tilaa. Ja yksi syy omalle yksinolontarpeelleni on myös se, että saisi olla "vapaasti" omassa kodissaan ilman muiden häiritsevää läsnäoloa ja ilman sitä, että pitää passata (en passaa, mutta huonosta siivousjäljestä tai yleisestä tekemättömyydestä joutuu melkein päivittäin sanomaan)....

-FFF

En tiedä olisiko meillä mahdollisuutta muuttaa lähekkäin eri asuntoihin, rahatilanne tulee vastaan.

Ja kieltämättä vaivaa aivan älyttömästi ajatus siitä, että jos sellaiseen ratkaisuun päätyisimme, mikä määrä selittelyä siitä koituisi ystäville ja sukulaisille. Onko kukaan käynyt tällaista läpi? Tai kokemuksia ylipäätään muiden suhtautumisesta erillään eloon? Yhdessä asuminen on kuitenkin aivan raivostuttava normi nyky-yhteiskunnassa. Mitä se kellekään kuuluu miten muut elävät jos kerran ovat onnellisia? Ihailen suuresti esim Anna-Leena Härköstä, joka asuu AVIOmiehensä kanssa erillään.

-FFF

En ole koskaan asunut miehen kanssa yhdessä. Olen nyt 27-vuotias ja takana on kaksi neljän vuoden suhdetta. Nykyistä suhdetta on kestänyt noin puoli vuotta, ja ollaan poikaystävän kanssa koko ajan yhdessä vaikka asutaankin eri asunnoissa. Oon ihan hirveän masentunut ja tiedän, että ahdistus johtuu liiasta yhdessäolosta. Edellisessä suhteessa poikaystävä oli se, joka halusi paljon omaa aikaa. Olin koko seurusteluajan tosi onnellinen ja voin hirveän hyvin, mutta en tajunnut sen johtuvan siitä, että mulla oli tilaisuus tehdä sitä mitä haluan ja kehittää itseäni siihen suuntaan johon haluan. Olisi pitänyt pysyä yksin, mutta rupesin tähän symbioosisuhteeseen, joka ajaa mut kaivon pohjalle. Poikaystävä haluaa olla koko ajan yhdessä, mikä on ihanaa sen jälkeen, kun edellinen halusi koko ajan vain omaa tilaa, mutta alkaa näyttää siltä ettei musta vain ole tähän. Eli kyllä voin sanoa samaistuvani ja olen kuullut samaa parin tutun suusta. Naiset on varmaan luonteeltaan niin huolehtivaisia, että toisen jatkuva läsnäolo pitää sellaisessa huolehtimistilassa koko ajan, ja se on uuvuttavaa.

Minä. Asuin puolet elämästäni miehen kansaa joka oli hyvin hallitseva olemukseltaan, ja asiat piti noin yleensä mennä niinkuin hän halusi tai tuhahteli tms. Muistan istuneeni monesti kylmässä saunassa ja vetäneeni siellä henkeä sinne asti, kunnes mies tuli ovelle kysymään missä olet. Ei se mitään pahaa tarkoittanut. Hyvällä tuulellakin oli enimmäkseen.
Nyt on erottu ja asun yksin. Nautin kovasti, vaikka vielä eron tuska vaivaa ja olen hyvin yksinäinen. Olihan mieheni hyvää seuraa kuitenkin.
Nautin pitkistä viikonloppuaamuista, kun kukaan ei odota kauppakassin kanssa että nouse jo. En avaa telkkaria ennen kuin siellä on jotain mitä haluan katsoa. Usein laitan valot kiinni ja verhot auki ja katselen kaupungin valoja. Siivoilen, puuhastelen, kuuntelen radiota. Opettelen uudestaan kuka olen ja mistä pidän.v
Välillä mietin olenko loppuikäni yksin, joskus se ajatus ahdistaa, joskus ei. Lähinnä se muuten ahdistaa kun mietin mitä muut ajattelee. Tajusin sen just:) minä itse olen aika tyytyväinen.

Mullakin on sellasia tuntemuksia, että en tiedä enää yhtään mistä pidän itse ja mitä haluan elämältäni, kun toinen on koko ajan siinä omine tarpeineen ja mielipiteineen. Ei ole jotenkin tarpeeksi hyvä itsetunto- ja luottamus, että erottaisin omat ja toisen mielipiteet toisistaan. Ahdistaa tosi paljon, koska poikaystävä on ihana ja täydellinen, tykkää musta todella paljon ja haluaa tehdä kaikkensa, että mulla olisi kaikki hyvin ja olisin tyytyväinen. Mutta tuntuu silti pahalta sanoa, että nyt haluan olla yksin. Totta kai välillä teen niin, mutta jotenkin sitten, kun on saanut voimansa takaisin, unohtaa taas, että liiasta suklaan syönnistä tulee lopulta paha olo.

Eli haluaisin elää ja olla yhdessä, mutta tämä jotenkin syö oman onnellisuuden kokonaan. Entiset poikaystävät on olleet sellaisia, että on ollut tavallaan hyvä omatunto ajatella, että haluaisin oikeastaan olla yksin, mutta on tarpeeksi kivaa, että ollaan kuitenkin yhdessä silloin kun mulle sopii. Nyt on vähän liian täydellinen suhde, jotta "uskaltaisin" päästää itseni tuohon ajatustilaan. Aika hölmöä, mutta odottelen ehkä, että joku päivä totun tähän. No saa nähdä.

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 21:32"]En tiedä olisiko meillä mahdollisuutta muuttaa lähekkäin eri asuntoihin, rahatilanne tulee vastaan.

Ja kieltämättä vaivaa aivan älyttömästi ajatus siitä, että jos sellaiseen ratkaisuun päätyisimme, mikä määrä selittelyä siitä koituisi ystäville ja sukulaisille. Onko kukaan käynyt tällaista läpi? Tai kokemuksia ylipäätään muiden suhtautumisesta erillään eloon? Yhdessä asuminen on kuitenkin aivan raivostuttava normi nyky-yhteiskunnassa. Mitä se kellekään kuuluu miten muut elävät jos kerran ovat onnellisia? Ihailen suuresti esim Anna-Leena Härköstä, joka asuu AVIOmiehensä kanssa erillään.

-FFF
[/quote]
23 tässä taas. Minä haaveilin ns. Kaupunkiasunnosta, jossa olisin voinut asua kun ahdistaa. Joku toinen kirjoitti tuossa että erilainen sosiaalisuuden tarvekin hiersi. Minä en olisi jaksnut vieraita kotona, mies halusi niitä. Jos olisi ollut tuo pikkuasunto jossain, olisin voinut vetäytyä sinne kun miehellä on kavereita kylässä.
Puhuin tästä miehelle, mutta olisihan se taloudellisesti ollut hankalaa. Vähän leikillään aina. No, nämä eroavaisuudet veti meidät sitten erilleen. Mies lähti iloisena viettämään viikonloppujaan milloin minnekin. Pyysi kyllä mukaan mutta luovutti aikanaan kun enlähtenyt. Minä nautin yksinolosta, mutta surin kuihtuvaa suhdetta.
En tiedä olisiko meidät joku erilainen asumisjärjestely pelastanut?

Olen myös tällaisessa ahdistavassa tilanteessa, jossa toisten seurasta omaan rauhaan pakeneminen aiheuttaa syyllisyyttä. Tuntuu etten edes täällä omassa asunnossani päivän pari yksin olemalla saa tarpeeksi latautua. Jotenkin stressaan koko ajan sitä soittaako toinen ja haluaa kysellä typeriä kysymyksiä jaaritellen turhasta. Väsyn ja tulen vihaiseksi lyhyestäkin puhelusta, jos se keskeyttää jonkun tekemiseni. Tai no enhän edes ole kunnolla siihen tekemiseeni edes pystynyt keskittymään, kun "odotan" sitä tarkistus soittoa.

Teen elämästäni hankaaa kun epäilen mieheni epäilevät uskollisuuttani, vaikka haluan antaa aikaani vain itselleni. Hän tuskin ymmärtää minun tarvettani olla yksin. Pitäisikö erota? En kehtaisi, kun kerrankin olen löytänyt hyvän miehen. Toisaalta olen tottunut olemaan onnellinen ja oma itseni sinkkuna.

Nykyään kun olen tässä suhteessa, tavallaan suren ja ikävöin entistä itseäni, joka on kuollut pois.

En naura enää. En osaa mieheni kanssa keskustella niistä asioista jotka minua kiinnostavat. En pysty olemaan loistava, pirkskahtelevan riemukas ja nokkela sanaseppo, joka ennen olin.

Nyt kun olen hänen luonaan, vain siivoan ja laitan ruokaa. En keksi muutakaa tekemistä. Siivousjälki ei kauan pysy paikoillaan ja taas on vessaharja otettava käteen. Ruoka ei heille oikein suunmukaista ole, koska ovat tottuneet hyvin yksinkertaisiin makuihin ja pelkäävät suuresti erikoisempia juttuja kuten juustoa ja tomaattia.

Yksin on kivempaa kun ei kenenkään äänet tunkeudu kivuliaina sieluni sisälle tai tunnu säikäyttävänä paineena sydänalassani. Taidan olla muuttunut introvertiksi, vaikka ennen olin extrovertti.

Mikä minua oikein vaivaa?

Mieheni epäileväN. Korjaan. Yksi mies siis on.

Minä haluan ja asunkin. Olen aina asunut, paitsi että opiskeluikäisenä kokeilin vuoden verran yhteisasumista miehen kanssa. Vaikka mies oli kaikin puolin ok eikä mitenkään ärsyttävä, niin pelkkä toisen läsnäolo häiritsi minun vapauttani kovasti. Oli jatkuvasti jotenkin vaikea olo, sellainen ettei saa olla aidosti oma itsensä. Totesin lopulta että ei vaan tämä yhdessäasuminen sovi mulle, olen liian erakko luonne. Mies jätti kun sanoin että haluan asua erillään. Enkä sen jälkeen ole vakavasti seurustellut enkä asunut yhdessä kenenkään kanssa. Nyt ikää jo 40.