Olen 40v ja jatkuvasti kaikki vituttaa.

Mä olen 37 v. ja huomaan samaa. Ja se vasta vituttaakin, kun huomaa kuinka typeristä asioista tulee pahalle päälle.

Mä oon kohta 50 ja kaikki vituttaa. Eli saat vielä 10 vuotta vitutusta ja oot samassa kun mä. Kaipa se vituttaa kun elämä on ohi ja muuta ei kukaan voi väittää. En käytä lääkitystä kuten muut ikäiseni eli alkoholia tai rauhoittavia poistaakseen tämän korventavan tosiasian.

Syy vitutukseen varmasti on, et ole vain huomannut sitä ja esim. tyyliin ajattelet: mun on pakko painaa duunii niska limassa koska tää kansantalouden kokonaisvaje.

No mä en ajattele mitenkään että elämäni olisi ohi. Mulla pieni 5v poika ja muutaman vuoden itseäni nuorempi mies. Mua ei harmita vanheneminen tms vaan tämä tulee jotenkin itsestään tämä vitutus. Harmittaa miehen ja lapsen puolesta.

Sama täällä. Vitutukset menee sillain aalloittain eli tulee niitä angstikausia jotka kestävät 1-3 viikkoa. Hormonit ne on ku sen tekevät.

47v

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:24"]

Sama täällä. Vitutukset menee sillain aalloittain eli tulee niitä angstikausia jotka kestävät 1-3 viikkoa. Hormonit ne on ku sen tekevät.

47v

[/quote]

Niin noita hormooneja mä kanssa mietin. Mulla oli yöhikoiluja vähän aikaa nyt puoleen vuoteen niitä ei ole ollut mutta on heräilyä öisin ja kuukautiskiero on toisinaan lyhyempää. Saisikohan sitä jotakin hormoonihoitoa jo tässä iässä?

Mulla lähestyy 40 v. ja musta tuntuu, että elämä muuttuu koko ajan helpommaksi. Lapset on jo vähän isompia, lainat alkaa olla maksettu, työssä alkaa olla todellinen asiantuntija kun kokemusta on kertynyt, parisuhdettakin jaksaa taas hoitaa kun lapset ei oo enää ihan pieniä jne.

Onko mullakin kohta edellä jatkuva vitutus ilman syytä...?

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:29"]

Mulla lähestyy 40 v. ja musta tuntuu, että elämä muuttuu koko ajan helpommaksi. Lapset on jo vähän isompia, lainat alkaa olla maksettu, työssä alkaa olla todellinen asiantuntija kun kokemusta on kertynyt, parisuhdettakin jaksaa taas hoitaa kun lapset ei oo enää ihan pieniä jne.

Onko mullakin kohta edellä jatkuva vitutus ilman syytä...?

[/quote]

Ehä en tiedä onko sulle tulossa vitutus ilman syytä vai ei. Meillä lainat ei ole vasta kuin pitkästi yli 50v maksettu tavattiinkin mieheni kanssa vasta kun olin 33v ja tosiaan meidän ainokainen on 5v.

Vaihdevuodet. Mene lääkäriin jos oireet ärsyttävät niin saat jotain apua.

Niinhän se tutkimus totesi, että keskimäärin ihmiset ovat onnettomimpia 40-50 vuoden iässä. Mutta ei hätää, saman tutkimuksen mukaan ninittäin siitä alkaa nousu, niin että seitsenkymppinen on jo yhtä onnellinen kuin kaksikymppinen. Eli sinnitellään me keski-ikäiset vain kriiseilymme läpi niin kyllä se siitä taas helpottaa!

itse olen 40 ja minulla on selvästi joku ikäkriisi päällä. Ahdistaa koko elämä yleensä ja erityisesti siitä mitä omasta elämästäni on tullut, ja mitä siitä on jäänyt tulematta. Mitään lääkkeitä en kyllä halua, koen tällaiset kriisit erittäin tarpeellisiksi ja kasvattavaksi, kunhan ne vaan mennään pohjia myöten läpi, ja siellä alhoissa sitten oivalletaan ehkä jotain olennaista elämästä.

Sama täällä. Töissä vituttaa eriarvoinen kohtelu ja se, että nuoret ihmiset eivät sano missään vastaan. Yritä tässä nyt pitää puoliasi.

Mulla 4-kymppisellä kaikki ihanasti. :) Mikä tässä elellessä! Kriisejä on takana ja niistä on selvitty. Mukavaa nautiskella kaikesta...

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:19"]

Mä oon kohta 50 ja kaikki vituttaa. Eli saat vielä 10 vuotta vitutusta ja oot samassa kun mä. Kaipa se vituttaa kun elämä on ohi ja muuta ei kukaan voi väittää. En käytä lääkitystä kuten muut ikäiseni eli alkoholia tai rauhoittavia poistaakseen tämän korventavan tosiasian.

[/quote]

Tekstisi näin lapsensa menettäneelle on kyllä silkkaa äimistystä: sinä ELÄT kokoajan!! Yhtälailla sinulla voisi elämä jatkua yli 100 vuotiaaksi. Juuri tänä syksynä on paikallisuutisissakin näytetty kotonaan yksin asuvia yli 100- vuotiaiden elämää. Ja sinä olet siihen ikään vielä puolessa välissä.. Minun lapsi ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi, menetti kaiken!

Jos elämässä arki vituttaa niin pitäisikö sille tehdäkin jotain?

Sinä: ajattele että lapseni kuolema on ollut myös herätys sinulle. Toivon että tunnet minun kipuni kautta muutoksen. Elämä on TÄSSÄ NYT! Ei ole elämää välttämättä enää illalla sellaisena kuin sen tähän saakka olet elänyt.

Minusta tuo mouruaminen kertoo vaan jonkunasteen inflaatiosta kun kaiken pitää olla niin suurta ja hienoa. Ja kun on harmaata niin ollaan heti burn out ja masentuneita. Ei tajuta laittaa rauhallista musiikkia, oransseja kynttilöitä ja villapeittoa päälle ja lukea kirjaa.

Teidän pitää pysähtyä hetkeen.

Ihan sama oletko kotona tai työssä niin ette te voi palata sitten 40 vuoden päästä enää elämään tätä hetkeä- ja 40 vuotta elämätöntä elämää; mitä se on?

En käytä kumpaakaan: alkoholia tai lääkkeitä. Elämästä kuuluu humaltua! Ja ongelmat selvittää. Puhua ja kuunnella hiljaa, antaa toisille arvoa.

Vaikka menetin lapseni ja minun elämäni pitäisi suurimman osan mielestä olla siinä (ja ehkä minäkin ajattelin ennenkö olin joutunut lapseni hautaamaan että minä varmaan KUOLISIN jos niin tapahtuisi) niin minä päinvastoin löysin jotain. Ajattelin äitiäni joka menetti tyttärentyttärensä mutta hän tunsi myös lapsensa kivun ja tahtoi hänen sen kanssa pystyä elämään. Ei menettää häntä tai seurata tämän putoavan elämästä sivustaseuraajaksi.

Minä toivon teille parempaa arkea. Se on teidän elämä, eläkää se hyvin!

Olen aina ollut todella positiivinen, mutta viime vuosina on vitutus hiipinyt yhä useammin minunkun mieleeni.

Positiivista, tässä on kuitenkin se, että olen tullut aktiivisemmaksi ja pyrkinyt poistamaan vitutuksen aiheita, esim. laittanut kaupungin pysäköinninvalvojille tietoa koulun luona väärin pysäköidyistä autoista. Soittanut poliisille liikenteessä törttöilijöistä...

45v

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:43"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:19"]

Mä oon kohta 50 ja kaikki vituttaa. Eli saat vielä 10 vuotta vitutusta ja oot samassa kun mä. Kaipa se vituttaa kun elämä on ohi ja muuta ei kukaan voi väittää. En käytä lääkitystä kuten muut ikäiseni eli alkoholia tai rauhoittavia poistaakseen tämän korventavan tosiasian.

[/quote]

Tekstisi näin lapsensa menettäneelle on kyllä silkkaa äimistystä: sinä ELÄT kokoajan!! Yhtälailla sinulla voisi elämä jatkua yli 100 vuotiaaksi. Juuri tänä syksynä on paikallisuutisissakin näytetty kotonaan yksin asuvia yli 100- vuotiaiden elämää. Ja sinä olet siihen ikään vielä puolessa välissä.. Minun lapsi ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi, menetti kaiken!

Jos elämässä arki vituttaa niin pitäisikö sille tehdäkin jotain?

Sinä: ajattele että lapseni kuolema on ollut myös herätys sinulle. Toivon että tunnet minun kipuni kautta muutoksen. Elämä on TÄSSÄ NYT! Ei ole elämää välttämättä enää illalla sellaisena kuin sen tähän saakka olet elänyt.

Minusta tuo mouruaminen kertoo vaan jonkunasteen inflaatiosta kun kaiken pitää olla niin suurta ja hienoa. Ja kun on harmaata niin ollaan heti burn out ja masentuneita. Ei tajuta laittaa rauhallista musiikkia, oransseja kynttilöitä ja villapeittoa päälle ja lukea kirjaa.

Teidän pitää pysähtyä hetkeen.

Ihan sama oletko kotona tai työssä niin ette te voi palata sitten 40 vuoden päästä enää elämään tätä hetkeä- ja 40 vuotta elämätöntä elämää; mitä se on?

En käytä kumpaakaan: alkoholia tai lääkkeitä. Elämästä kuuluu humaltua! Ja ongelmat selvittää. Puhua ja kuunnella hiljaa, antaa toisille arvoa.

Vaikka menetin lapseni ja minun elämäni pitäisi suurimman osan mielestä olla siinä (ja ehkä minäkin ajattelin ennenkö olin joutunut lapseni hautaamaan että minä varmaan KUOLISIN jos niin tapahtuisi) niin minä päinvastoin löysin jotain. Ajattelin äitiäni joka menetti tyttärentyttärensä mutta hän tunsi myös lapsensa kivun ja tahtoi hänen sen kanssa pystyä elämään. Ei menettää häntä tai seurata tämän putoavan elämästä sivustaseuraajaksi.

Minä toivon teille parempaa arkea. Se on teidän elämä, eläkää se hyvin!

[/quote]

Kuule minäkin olen mnettänyt rakkaita ja paljon. Silloinkaan en käyttänyt alkoholia tai lääkkeitä vaan surin ne ihan pohjamutia myöten. Kynttilät tms. rekvisiitta ei paljoa auta jos miettii todella suuria elämänkäänteitä taas kerran. Et muuten maininnut et lähde vaikka juoksulenkille? Se on kuule parempaa humaltamista kuin sun sallimat aineet, jotak valitettavan usein näkyvät myös käyttäjiensä vartalosta (lihavuus, sairaudet, käyttäytyminen) esimerkiksi. Älä tule neuvomaan vetäen mukaan menetyksiäsi. Et ole psykiatri etkä muukaan sen suuntainen.

Kiva kuulla ( vaikka ei oikeasti ole kiva tilanne ), että on muitakin samassa tilanteessa. Mä täytän kohta 41 v ja täytyy sanoa viimeisestä vuodesta, että päällimäinen olotila on ollut vitutus. En osaa edes eritellä mikä vituttaa, joka päivä tuntuu olevan eri aihe tai syy. Ja tosiaan, minäkin olin joskus se nauravainen positiivinen nainen, ja nyt naama norsunvitulla melkein koko ajan. Meneeköhän tämä joskus ohi?

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 11:16"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:43"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:19"]

Mä oon kohta 50 ja kaikki vituttaa. Eli saat vielä 10 vuotta vitutusta ja oot samassa kun mä. Kaipa se vituttaa kun elämä on ohi ja muuta ei kukaan voi väittää. En käytä lääkitystä kuten muut ikäiseni eli alkoholia tai rauhoittavia poistaakseen tämän korventavan tosiasian.

[/quote]

Tekstisi näin lapsensa menettäneelle on kyllä silkkaa äimistystä: sinä ELÄT kokoajan!! Yhtälailla sinulla voisi elämä jatkua yli 100 vuotiaaksi. Juuri tänä syksynä on paikallisuutisissakin näytetty kotonaan yksin asuvia yli 100- vuotiaiden elämää. Ja sinä olet siihen ikään vielä puolessa välissä.. Minun lapsi ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi, menetti kaiken!

Jos elämässä arki vituttaa niin pitäisikö sille tehdäkin jotain?

Sinä: ajattele että lapseni kuolema on ollut myös herätys sinulle. Toivon että tunnet minun kipuni kautta muutoksen. Elämä on TÄSSÄ NYT! Ei ole elämää välttämättä enää illalla sellaisena kuin sen tähän saakka olet elänyt.

Minusta tuo mouruaminen kertoo vaan jonkunasteen inflaatiosta kun kaiken pitää olla niin suurta ja hienoa. Ja kun on harmaata niin ollaan heti burn out ja masentuneita. Ei tajuta laittaa rauhallista musiikkia, oransseja kynttilöitä ja villapeittoa päälle ja lukea kirjaa.

Teidän pitää pysähtyä hetkeen.

Ihan sama oletko kotona tai työssä niin ette te voi palata sitten 40 vuoden päästä enää elämään tätä hetkeä- ja 40 vuotta elämätöntä elämää; mitä se on?

En käytä kumpaakaan: alkoholia tai lääkkeitä. Elämästä kuuluu humaltua! Ja ongelmat selvittää. Puhua ja kuunnella hiljaa, antaa toisille arvoa.

Vaikka menetin lapseni ja minun elämäni pitäisi suurimman osan mielestä olla siinä (ja ehkä minäkin ajattelin ennenkö olin joutunut lapseni hautaamaan että minä varmaan KUOLISIN jos niin tapahtuisi) niin minä päinvastoin löysin jotain. Ajattelin äitiäni joka menetti tyttärentyttärensä mutta hän tunsi myös lapsensa kivun ja tahtoi hänen sen kanssa pystyä elämään. Ei menettää häntä tai seurata tämän putoavan elämästä sivustaseuraajaksi.

Minä toivon teille parempaa arkea. Se on teidän elämä, eläkää se hyvin!

[/quote]

Kuule minäkin olen mnettänyt rakkaita ja paljon. Silloinkaan en käyttänyt alkoholia tai lääkkeitä vaan surin ne ihan pohjamutia myöten. Kynttilät tms. rekvisiitta ei paljoa auta jos miettii todella suuria elämänkäänteitä taas kerran. Et muuten maininnut et lähde vaikka juoksulenkille? Se on kuule parempaa humaltamista kuin sun sallimat aineet, jotak valitettavan usein näkyvät myös käyttäjiensä vartalosta (lihavuus, sairaudet, käyttäytyminen) esimerkiksi. Älä tule neuvomaan vetäen mukaan menetyksiäsi. Et ole psykiatri etkä muukaan sen suuntainen.

[/quote]

Ehkä siksi etten itse pystynyt juoksulenkille vaikka olin sitä ennen tehnyt.

Missasit melko upeasti pointtini ja reagointisi oli melko sairas. Ehkä sun pitäisi mennä sinne oikealle terapeutille?

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 11:44"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 11:16"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:43"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 10:19"]

Mä oon kohta 50 ja kaikki vituttaa. Eli saat vielä 10 vuotta vitutusta ja oot samassa kun mä. Kaipa se vituttaa kun elämä on ohi ja muuta ei kukaan voi väittää. En käytä lääkitystä kuten muut ikäiseni eli alkoholia tai rauhoittavia poistaakseen tämän korventavan tosiasian.

[/quote]

Tekstisi näin lapsensa menettäneelle on kyllä silkkaa äimistystä: sinä ELÄT kokoajan!! Yhtälailla sinulla voisi elämä jatkua yli 100 vuotiaaksi. Juuri tänä syksynä on paikallisuutisissakin näytetty kotonaan yksin asuvia yli 100- vuotiaiden elämää. Ja sinä olet siihen ikään vielä puolessa välissä.. Minun lapsi ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi, menetti kaiken!

Jos elämässä arki vituttaa niin pitäisikö sille tehdäkin jotain?

Sinä: ajattele että lapseni kuolema on ollut myös herätys sinulle. Toivon että tunnet minun kipuni kautta muutoksen. Elämä on TÄSSÄ NYT! Ei ole elämää välttämättä enää illalla sellaisena kuin sen tähän saakka olet elänyt.

Minusta tuo mouruaminen kertoo vaan jonkunasteen inflaatiosta kun kaiken pitää olla niin suurta ja hienoa. Ja kun on harmaata niin ollaan heti burn out ja masentuneita. Ei tajuta laittaa rauhallista musiikkia, oransseja kynttilöitä ja villapeittoa päälle ja lukea kirjaa.

Teidän pitää pysähtyä hetkeen.

Ihan sama oletko kotona tai työssä niin ette te voi palata sitten 40 vuoden päästä enää elämään tätä hetkeä- ja 40 vuotta elämätöntä elämää; mitä se on?

En käytä kumpaakaan: alkoholia tai lääkkeitä. Elämästä kuuluu humaltua! Ja ongelmat selvittää. Puhua ja kuunnella hiljaa, antaa toisille arvoa.

Vaikka menetin lapseni ja minun elämäni pitäisi suurimman osan mielestä olla siinä (ja ehkä minäkin ajattelin ennenkö olin joutunut lapseni hautaamaan että minä varmaan KUOLISIN jos niin tapahtuisi) niin minä päinvastoin löysin jotain. Ajattelin äitiäni joka menetti tyttärentyttärensä mutta hän tunsi myös lapsensa kivun ja tahtoi hänen sen kanssa pystyä elämään. Ei menettää häntä tai seurata tämän putoavan elämästä sivustaseuraajaksi.

Minä toivon teille parempaa arkea. Se on teidän elämä, eläkää se hyvin!

[/quote]

Kuule minäkin olen mnettänyt rakkaita ja paljon. Silloinkaan en käyttänyt alkoholia tai lääkkeitä vaan surin ne ihan pohjamutia myöten. Kynttilät tms. rekvisiitta ei paljoa auta jos miettii todella suuria elämänkäänteitä taas kerran. Et muuten maininnut et lähde vaikka juoksulenkille? Se on kuule parempaa humaltamista kuin sun sallimat aineet, jotak valitettavan usein näkyvät myös käyttäjiensä vartalosta (lihavuus, sairaudet, käyttäytyminen) esimerkiksi. Älä tule neuvomaan vetäen mukaan menetyksiäsi. Et ole psykiatri etkä muukaan sen suuntainen.

[/quote]

Ehkä siksi etten itse pystynyt juoksulenkille vaikka olin sitä ennen tehnyt.

Missasit melko upeasti pointtini ja reagointisi oli melko sairas. Ehkä sun pitäisi mennä sinne oikealle terapeutille?

[/quote]

Ps. tämä on keskustelupalsta eikä minun tapani toimia toimi kaikille.

Olen minäkin menettänyt muitakin ihmisiä. Mutta vasta lapsen menettäminen toi minut pinnalle. Mikähän tosiaan auttaa sinuun? :(

T. Se lapsensa menettänyt, joka ei tajua miksi joku alkaa tollaseksi vastauksestani. Ehkä sinun pitää mennä vähän itseesi? Vaikka melko selväähän tuo sinun hyökkäävä käytös kertoo siitä miten vittumainen tosiaan olet etkä muuta osaisikaan. Että kiitos tästä, varmaan se helpotti..

En tosiaan oikein käsittänyt neuvojasi, sellaisiahan ei tuossa oikein ollutkaan. Tämä sinun kommettisi oli oikeasti sairas, mä vain sanoin totuuden, ilmeisesti et kestä totuutta elämästä.

Hormonit voi kyllä aiheuttaa aiheetonta vitutusta.