Miksi juuri synnyttäneen ei anneta levätä?

mutta se pitää tuoda lääkärintarkastukseen (kolmantena päivänä?) sairaalaan.

kansliaan, kun halusin nukkua. Toivat sitten takaisin , kun oli syöttöaika.

On järkyttävää, miten Suomessa uusia äitejä kohdellaan! Vika on koko yhteiskunnan asenteessa äitiyttä kohtaan. Jumalauta, kun minulla alkaa nyt just keittämään totaalisesti yli tuo "itse on pärjättävä kaikessa" -mentaliteetti! Tämä yhteiskunta on sairas, yksinäinen ja ikävä paikka monella tapaa. Uskon, että masennustilastot alkaisivat kaunistua kummasti, kun äidit saisivat ensinnäkin riittävästi lepoa synnytyksen jälkeen ja toiseksi riittävästi tukea kotona vauvan kanssa olemiseen, tuli se sitten miehen, tukijoukkojen tai yhteiskunnan taholta. Pikkasen arvostusta äitiyttä ja naiseutta yleensäkin kohtaan, kiitos.

Voisinpa sanoa että monesti auttaisi sekin että arvon tuppisuut aukaisisvat sanaisen arkkunsa ja pyytäisivät sitä apua ja neuvoja.

"voisitko kultaseni katsoa lastasi pari tuntia että saisin levättyä." on tuskin vaikea lause lausua miehelleen kun Jumalatar haluaa levätä hetken.

Kätilöt, hoitajat, miehet, isovanhemmat tai ne muut tukijoukot kun tuskin omaa ajatustenlukemisen taitoa, kannattaa vain pyytää heiltä sitä apua. Varmasti auttavat mielellään.

No itse olen ollut alusta asti yksin raskauden ja lapsen kanssa. Sopivaa miestä ei löytynyt, joten lapsi sai alkunsa keinohedelmöityksellä. Enkä ole missään tilanteessa kokenut ettei äitiyttäni tai naiseuttani olisi arvostettu.

Synnytykseni oli pitkä ja vaikea: lapsen henki oli vaarassa ja tehtiin hätäsektio. Olin kipeä pitkän aikaa, sektiohaava tulehtui, myöhemmin tuli selkäkipuja ja muuta vaivaa. Tytärtäni hoiti päivän ajan vieraat ihmiset, sen jälkeen en enää välittänyt kivusta vaan halusin lapseni omaan syliini ja omaan hoitooni.

Yksinhän sitä nainen on oikeasti lapsensa kanssa.

Ei mies voi imettää tai antaa samanlaista turvantunnetta vastasyntyneelle kuin se oma äiti.

Ei sitä tee myöskään vieras ihminen.

Mutta ei kukaan tukiverkostostani olisi osannut minua auttaa, ellen olisi sitä pyytänyt.

Helvetti se synnytys ON rankka kokemus kenelle tahansa, ja usein tosiaan jopa useiden vuorokausien mittainen, enkä yhtään tajua tätä nykyistä meininkiä, jonka mukaan sairaalassa ei saa hetkeäkään levätä, ei missään kunnossa, ja lasta on hoidettava 24h synnytyksen päättymisestä alkaen. Kun niillä vanhanajan kotisynnyttäjilläkin oli sukulaista ja muuta auttajaa, ja synnytyksen jälkeistä aikaa kutsuttiin lapsiVUODEajaksi.



Ekan lapsen saadessani oli vielä vauvalat ja sairaalassa oltiin 4vrk, eli lapsi vauvalaan ja sai rauhassa levätä ja kerätä voimia sitä kotia varten, jolloin on jaksettava pärjätä itse. Synnytyksen jälkeen vietiin osastolle, toinen hoitaja työnsi äitiä sängyssä ja toinen vauvaa sängyssä, ja kysyttiin, viedäänkö vauvalaan vai jaksatko ottaa huoneeseen vähäksi aikaa?



Toisen lapsen kohdalla jo osastolle piti kävellä itse, työntää lapsi sinne itse, ja sekunninkaan lepoa ei suotu. Lapsi syntyi ma-iltana, ja keskiviikkoaamuna piti lähteä kotiin, mikä oli tosin helpotus, kun siellä kotona ei kätilö huuda että sähän olet väärässä asennossa ei tosta imetyksestä mitään tule (eikö, ekaa imetin vuoden ja sitä tokaa lähes vuoden) ja joku muu pitää lasta ja vaihtaa vaipat jos itse on täysin loppu.



Ilmapiiri oli sairaalassa kamala, ja tästä on saatu itseään ruokkiva kehä: Ollaan noille kusipäitä eikä anneta hetken rauhaa, niin ne voidaan heittää ulos vuorokauden kuluttua synnytyksestä, eivätkä valita siitä, kun kohdellaan niitä tarpeeksi tympeästi.

Jotenkin pidetään "ihanteena", että äiti heti synnytyksen jälkeen on reippaana valmis valvomaan ja hoitamaan lastaan. Vaikka veisikin vauvansa kansliaan hoitoon, silti pitää ikään kuin tuntea oikein syyllisyyttä, että ei KYKENE siihen mihin pitäisi kyetä: eli heti innoissaan hoitamaan vauvaa, jonka hoitaminen vielä kaiken lisäksi on aivan uutta ja äiti on synnytyksestä poikki.



Joskus 70-luvullahan vielä kaikki vauvat vietiin vastasyntyneiden osastolle hoitoon aluksi. Äidit lepäsivät sairaalassa ollessaan. Se oli silloin ihan normaalia ja oikein. Enpä tiedä, lisääkö jopa synnytyksen jälkeistä masentuneisuutta se, että äideiltä vaaditaan nykyään reippautta heti synnytysurakan jälkeen. Jos ei sitten jaksakaan, niin saa heti alusta kokea epäonnistuneensa, kun ei täytä asetettua mittaa: kykene innokkaana ja reippaana hoitelemaan lasta yöt ja päivät, vaikka onkin itse kuin jyrän alle jäänyt. Siinä saattaa jopa kiintymyssuhteen luominen olla aika vaikeaa.



Niin. Tämä on se toinen puoli asiaa. Totta kai moni kokeekin nykyisen tavan oikeaksi ja hyväksi, mutta on myös paljon äitejä, jotka todellisuudessa tarvitsisivat lepoa sairaalassaoloaikana, vaikka eivät sitä kehtaa ääneen edes tunnustaa. Hienojen päämäärien lisäksi nykykäytännössä taitavat vaikuttaa myös säästösyyt ynnä muu sellainen.

Ne pari ensimmäistä päivää ovat äärettömän raskaita, mutta myös äärettömän tärkeitä kiintymyssuhteen puhkeamiselle. (Huom. äidin kiintymiseen lapseen) Jos viet kolmantena päivänä kätilöiden hoitaman lapsen kotiin, niin siinähän olette. Samaa valvomista ja väsyä, eikä äidin kiintymyksestä lapseen tietoakaan.

Siis ihan tosissas väität, että äiti ei kiinny lapseen, jos ei hoida sitä ekat pari päivää vaan lepää? EI HYBÄÄ PÄIVÄÄ, ei sulla oikeasti ole kaikki muumit laaksossa...

Henkisesti tilanne oli toinen, ne hemmetin hormonit aiheuttivat sen, että en olisi halunnut hoitaa vauvaa ollenkaan. Jaksoin siis hyvin hoitaa häntä ja hoidinkin, mutta paljon mieluummin olisin jättänyt vauvan sairaalaan ja painunut kotiin miehen kainaloon. Luontoäiti ei ole oikein miettinyt näitä hormonimyrskyjä loppuun asti, itselläni ne ainakin vain heikensivät kiintymyssuhteen muodostumista, kun en osannut suhtautua vauvaan luontevasti. Kiintymyssuhde alkoi vahvistua vasta, kun lopetin imetyksen ja hormonitoiminta palasi entiselleen. Siihen asti olisin voinut hyvin jättää vauvan vaikka useammaksi viikoksi hoitoon...

Ottakaapa tästä aihe lehteen! Keräätte materiaalia ja haastattelette synnäreiden hoitajia (jotka kaikki vastaavat, eittä ei meillä vaan noin pääse tapahtumaan!).



Sitten vielä asiantuntijalausuntoja mukaan, miten näiden negatiivisten kokemusten uskotaan vaikuttavan synnytysmasennukseen.



HYVÄ AIHE! Tehkääpä tästä oikein laaja keskustelu, jossa tuotte oikeasti esille sen, miten monet äidit kaipaavat lepoa synnytyksen jälkeen. Siis jopa enemmän kuin läheisyyttä vauvan kanssa...



Itse muistan katsoneeni lastani puolipökerryksissä, 40 asteen kuumeessa, leikeltynä. Ajattelin, että joo, kai se sitten ihan kiva on. Ja oikeesti ainoa toiveeni oli saada nukkua!!!!!

hoitajat opttivat vauvan ekana yönä, koska jalkani eivät kantaneet puudutusten takia. sen jälkeen sitten ilmapiiri oli sellainen " tee itse kaikki ", olin siis täysin avuton vauvanhoidossa, ja apua en saanut. Kun PYYSIN, vastaukset oli tosi tylyjä:(

Tuli heti paha mieli ja alkoi pelottaa.



Sen ilmapiirin takia en uskaltanut enää seuraavina öinä pyytää, josko ottaisivat vauvan. Tai taisin sitä kerran varovasti kysyäkin, jolloin vain sanottiin, että EI OTETA. Maito ei noussut kun en saanut lepoa - siltikään pulloa ei saanut kuin vaatimalla itsekin vihaiseen sävyyn.

Kotona sitten ihana mieheni auttoi ja hoiti vauvaa, minä lepäsin ja johan maito nousi ja imetys lähti käyntiin:)

että nykyään äidit saavat vaihtaa omat lakanansa. Hyväkuntoisena tuo onnistuukin, mikäli lakanoita osaa vaihtaa (veikkaan, että moni uusavuton on hukassa siinäkin). Ongelma on se, että synnytäneitä on niin moneen junaan.



Esikoisen syntymän jälkeen olin kipeä ja huonovointinen. Sairaalassa ei saanut nukkua, vaikka perhehuone meillä oli pari yötä. Jokaiseen lapsen kitinään annoin rintaa ja silti hän itki jatkuvasti. Vasta neuvolassa kerrottiin, että nuppineulanpään kokoinen ilmakupla vastasyntyneen mahassa voi aiheuttaa vatsakipuja, että jos kokeilisi röyhtäyttää. En tajunnut sairaalassa kysyä eikä sitä kerrottu.



Jatkuvasti heräteltiin kuumemittarin kanssa kun juuri olin nukahtanut. Aloin kokea valveunia tai miksi niitä kutsuisi. Olin hereillä, mutta heti, kun räpäytin silmiä, silmät jäivät kiinni ja uni pyöri kuin elokuva aivoissa, jatkuen aina seuraavan räpäytyksen kohdalla.



Kuopuksen syntymä oli 8 vuotta myöhemmin. Olin tosi hyvässa kunnossa helpon synnytyksen jälkeen. Säälitti katsoa laahustavia haamuja aamiaispöydässä, kun eivät istuakaan voineet. Nyt olin tavallisessa huoneessa eikä nukkuminen taaskaan onnistunut huoneen muiden vauvojen takia.



Mutta se, mikä lapsivuodeosastolla oli parasta, oli ruoka. Jääkaappi täynnä välipaloja, piirakkaa lampimässä, jatkuvasti hyvää ruokaa tarjolla. Sille, joka oli oksentanut kummankin raskautensa loppuun asti, oli taivas saada syödä. Ja ymmärtääkseni ei mitään dieettiruokaa synnyttäneille tarjotakaan, energiaahan tarvitaan tuossa vaiheessa. Sairaala oli OYS.

isän pitäisi olla aivan yhtä pätevä hoitaja. Meidän perheelle sopi erinomaisesti se, että äiti keskittyi vauvan imettämiseen ja lepäämiseen ja ISÄ hoiti kaiken muun vauvan hoitamisen sekä äidin auttamisen (toi ruuat äidille, vaihtoi lakanat, haki puhtaita vaatteita yms.). Mielestäni ruokien tuominen ja lakanoiden vaihtaminen kuuluisivat henkilökunnan tehtäviin, mutta toki isäkin niistä töistä selviytyy.

Itse ajattelen, että äidin ja vauvan suhde sekä mahdollisimman hyvä alku imetykselle ovat sairaalassa ollessa tärkeimpiä asioita sen lisäksi, että äiti saa levätä raskaan synnytyksen jälkeen. Mielestäni riittää, että isä osaa ihan itse hoitaa vauvaa (=kylvettää, vaihtaa vaippoja, puhdistaa navan...). Isä voi opettaa kaikki nämä taidot äidille kotona.

Jostain syystä sairaalan henkilökunnalle isä ei tunnu kelpaavan. Tässä olisi erinomainen mahdollisuus antaa isälle tilaisuus muodostaa läheinen suhde vauvaan ja kokea itsensä tarpeelliseksi. Mutta ei, tärkeintä on, että synnytyksestä uupunut äiti laitetaan ensimmäisestä päivästä lähtien hoitamaan ihan yksin sekä itsensä että vauvansa.

Koska maidon nousuun tarvitaan lähikontaktia vauvan kanssa, samoin lähikontaktia tarvitaan kiintymyssuhteen muodostumiselle ja koska äidin pitää osata hoitaa vauvaa ihan itse, ennen kuin lähtee pois sairaalasta.

kun esikoisen synnytin ihan samaa. Olin ihan järkyttävän poikki kaiken kaikkiaan useita vuorokausia kestäneestä vaikeasta synnytyksestä, hemoglobiini oli niin alhainen, että lisäverestä huolimatta huippasi jos yritin nousta sängystä ylös jne. Niin silti joka jumalan tunti tai vähintään parin tunnin välein joku kätilö tms. ramppasi sisään jotain tutkimaan, opastamaan jne. JA minullekin tosiaan sanottiin, kun olin väsymyksestä jo ihan lähes sekaisin, että "olet väsynyt seuraavat 10 vuotta, sellaista se äidin elämä on".



Vauvan kyllä halusin hoitaa itse, mutta kun vauva nukkui olisin itsekin halunnut nukkua.



Argh, tulee vielä mieleen se kammottava hoitsu, joka alkoi mulle luennoida siitä, miten nyt on nuoruus takana ja pitkät sunnuntaiaamut sängyssä historiaa... Ja mulla siis ikääkin yli 30 vuotta...

saanut kansliaan hoitoon jos olis halunnut. Kyseltiin tarviiko lääkettä ym, eka päivänä tuotiin ruoka sänkyyn ja vaihdettiin vauvalle vaipat kun minua huippasi. Vauvalle sai lisämaitoa jos tuntui että sitä tarvittiin. Koko ajan muistutettiin että pyydä vain apua jos tarvit, yksin ei tarvi selvitä, he ovat täällä auttamassa. Yksi kätilö naureskeli, että olen liian helppo äiti kun en soittele heitä apuun, varmisteli että todella uskallan pyytää sitä apua jos tarvin.

Kaikilla kolmella kerralla on henkilökunta ollut todella mukavaa ja avuliasta. Liekö käynyt minulla tuuri :)

ja kaikkeen saamaani apuun ja kiittelin henkilökuntaa lähtiessäni. Meillä oli vielä ikäviä murheita vauvan terv.tarkastuksessa ja olin niin tolaltani, että minulle järjestettiin yhden hengen huone. Meitä huomioitiin tosi hyvin ja ihan hävetti, kun työllistin varmaan aika hurjasti. Minusta on vaan hyvä, että hoitajat käyvät tsekkailemassa tilannetta huoneessa - jos eivät kävisi niin sitten varmaan tulisi valituksia siitä että kukaan ei välitä vauvan hyvinvoinnista.. Lisämaitoakin sai vauvalle kun pyysi ja kansliassa oli yöllä rivillinen vauvoja hoidossa. Itse vaan totesin lisämaitoa yöllä vauvalle hakiessani, ettem halua sinne viedä vauvaa, kun hoitajia on yöllä niin vähän, niin siellä ne vauvareppanat huutelivat, kun ei millään kukaan ehtinyt koko ajan olemaan vierellä. Mutta olisi saanut jättää vauvan kyllä. Niin ja sairaala oli pahamaineinen TYKS...

saanut kansliaan hoitoon jos olis halunnut. Kyseltiin tarviiko lääkettä ym, eka päivänä tuotiin ruoka sänkyyn ja vaihdettiin vauvalle vaipat kun minua huippasi. Vauvalle sai lisämaitoa jos tuntui että sitä tarvittiin. Koko ajan muistutettiin että pyydä vain apua jos tarvit, yksin ei tarvi selvitä, he ovat täällä auttamassa. Yksi kätilö naureskeli, että olen liian helppo äiti kun en soittele heitä apuun, varmisteli että todella uskallan pyytää sitä apua jos tarvin. Kaikilla kolmella kerralla on henkilökunta ollut todella mukavaa ja avuliasta. Liekö käynyt minulla tuuri :)

Itse olen monesti, en nyt puhu synnytyksestä, vaan ylipäätään hoitajista huomannut, että monet vanhemmat hoitajat ovat ärtyisämpiä kuin nuoremmat, ihan kuin olisivat kyllästyneet työhönsä (kuten varmasti muidenkin alojen vanhemmat työntekijät).

Kaikkien ihmisten kanssa ei voi tulla toimeen eikä tarvitsekaan, jos tuntuu sukset menevän ristiin voi pyytää täysin asiallisesti toisen hoitajan siihen.



Itse synnärillä ollessani eräs vanhempi kätilö kohteli vauvaani (myös minua, mutta itse aikuisena ihmisenä ilkeät sanat kestin) todella kovakouraisesti. Tyttö ei suostunut imemään ja kätilö tarttui jotenkin tyttöä niskasta kiinni ja työnsi rintaani vasten, tyttö huusi kuin olisi päätä leikattu. Silloin ärähdin hoitajalle että nyt vittuun tästä huoneesta ja kymmentä metriä lähemmäs minua ja vauvaani ei ole asiaa! Tein myös sairaalasta lähtiessäni kyseisen hoitajan toiminnasta kirjallisen valituksen. Tytölle jäi valitettavasti niskaan pieni merkki tästä kätilön niskaotteesta (jota ei tytöllä syntyessään ollut, sen verran tarkasti tuoreena äitinä pikkuisen tutkin synnytyksen jälkeen :). Pari kuukautta myöhemmin kuulin eräältä tuttavaltani että kyseisen kätilön työura oli ohi, en ollut kuulema ainoa hänen toiminnastaan valittanut.

Sektion ja kahden kohtutulehdussynnytyksen jälkeen mulla on kyllä vauva melkein väkisin meinattu ottaa sinne vauvahuoneeseen joka kerta yöksi ja kyllä muissakin synnytyksissä. Aika monesti huonekaverilla vauva ollut yön siellä vauvalassa, 5 kertaa on synnärillä tultu käytyä.

Sektio ja tulehdukset oli kyllä sellaisia että pari päivää meni ennen kuin pääsi edes itkemättä ja ilman apua vessaan. Ruokakin tuotiin sänkyyn kun en olis pystynyt kantamaan.

Edes sektion läpikäynyt ei saanut mitään ylimääräistä apua synnytyssairaalassa. Itkin kivusta, väsymyksestä ja turhautumista, niin kätilö vain totesi, että miten meinasin sitten kotona jaksaa, kun mies palaa töihin isyysloman jälkeen. No, ehkäpä se sektiohaava on noin kolmen viikon kuluttua jo aika lailla paremmassa kunnossa ja ehkäpä saa paremmin levättyä, kun mies hoitaa ruoat ja juomat nenän alle, ja hoitaa vauvan kylvetykset, vaipanvaihdot, navan puhdistuksen yms. Harvinaisen idiootti kätilö.

Akuutti sektio, sen jälkeen vietin yön teholla, jonne vauvaa tuotiin imemään. Tämän jälkeen mut siirrettiin juuri leikattuna, vielä kuumeisena synnärille. Ja siitä se alkoi se helvetti. Ja ITSE toimiminen. Haavaan koski ja vauva valvotti. Pakkohan sitä on imetellä ja vaihtaa puolelta toiselle... Ja apuahan siis ei herunut. Tämän tuloksena sektiohaava alkoi vuotaa uudestaan, nostelun seurauksena. Paikkailtiin, aukesi uudelleen, mutta vauvaa ei kukaan tullut yöllä nostelemaan (päivinisn auttoi mies). ja vuosi jälkikäteen on kaikesta tästä muistona törkeä, useaan kertaan avautunut ja verta tihkunut sektioarpi. Lapseni selvisi kaikesta hienosti, itse olen talven ollut masennuksen partaalla ja huonossa kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Uskon vakaasti että apu vauvan nostelussa ja siinä, että olisin saanut kunnolla kuumeisena levätä, olisi antaneet mulle ihan erilaisen alun äitinä! Oikeasti tosi hyvä tutkimusaihe jollekin!

[i Voisinpa sanoa että monesti auttaisi sekin että arvon tuppisuut aukaisisvat sanaisen arkkunsa ja pyytäisivät sitä apua ja neuvoja. "voisitko kultaseni katsoa lastasi pari tuntia että saisin levättyä." on tuskin vaikea lause lausua miehelleen kun Jumalatar haluaa levätä hetken.

[/quote]

Jotenkin huomaa, että sulla ei sitä miestä ollut...

Itse synnytin Naistenklinikalla ja synnytys päätyi lopulta sektioon. Lapsen sain nähdä osastolle saavuttuani, mutta kyllä lapsi oli eka päivän hoitajien huomassa pääasiassa. Lapsi oli vieressä välillä ja hoitajat auttoi rinnalle, mutta itse en saanut sängystä nousta kun vasta vuorokauden kuluttua sektiosta. Senkin jälkeisen yyön pitivät kansliassa, eivät herättäneet yöllä " kun nukuin niin syvästi, annettiin levätä". Lapsi siirrettiin sitten lastensairaalaan ja mut kuljetettiin mukaan aluksi pyörätuolilla. Kun lapsi sitten 3 pv päästä pääsi takaisin osastolel, sain apua ja neuvoja hoitoon kun kysyin. Parasta oli kuiteskin se henkinen tuki jota sain sen 3 päivän aikana. Mua ei jätetty yksin, ja koko ajan olin selvillä mitä lapselle tehtiin. Aamuisin en saanut olla vauvan luona, mutta puoliltapäivin puoleenyöhön kyllä. Mulle jäi vain hyviä muistoja.

tullut itselleni mieleenkään, että lapsi pitäisi jo sairaalassa saada hoitoon?!

Olimme perhehuoneessa pari yötä, lapsi syntyi yöllä ja nukkui aamuyön ihan ok samoin minä, päivällä en osaa nukkua, joten sen valvoin ja lapsi enimmäkseen nukkui. Seuraavana yönä lapsi halusikin syödä lähes jatkuvasti, joten ei tullut nukuttua.

Seuraavana päivänä halusinkin jo lähteä kotiin ja ihanaa oli, kun sain omassa sängyssäni nukkua!

Kävihän siellä perhehuoneessa osaston kätilö tai hoitaja muutaman kerran päivässä, mutta tekivät vain työtään, eivät he mitään lastenvahteja ole. Eikä synnyttänyt äiti ole sairas, joten miksi sitä lasta pitäisi jonkun muun hoitaa?