Missä vaiheessa alkoi elämäsi alamäki?

Eipä minun asiani taida muita kiinnostaa, mutta omien ajatusten selvittämiseksi tähän vastaaminen maksanee vaivan.



Vanhempani erosivat ennen syntymääni. Voin uskoa, että äitini on ollut varhaislapsuudessani todella kovilla. Muistan, että hän sai joskus raivokohtauksia.



Entäpä tuossa hiukan ennen kouluikää, kun sain silloin muodikkaan hahmotushäiriödiagnoosin. Tuskin perusteetta, vaikken latva-B muutoin lienekään.



Jotensakin olen ollut aina sosiaalisesti lahjaton. Ala-asteiässä en myöskään tykännyt pallopeleistä, mikä ainakin silloin oli nuorten poikien elämässä raskauttavaa. Viidennellä ja kuudennella oli koulukiusattu. Tuskin noiden pallopelien vuoksi, vaan koska olen herkkä ja minut on helppo saada ärtymään. Opettajat olivat kuitenkin sen verran tilanteen tasalla, että en saanut kiusaamisesta aiheutuneesta huonosta käytöksestäni mitään seuraamuksia.



Yläasteella alkoi pinnaaminen. Äitini allekirjoitti kiltisti kaikki poissaoloselitykseni. Lisäksi menestyin silloinkin opiskelussa erinomaisesti. Pinnaamisesta huolimatta keskiarvoni jatkoi nousuaan. Päästötodistuksessa lukuaineiden keskiarvo on vähän yli 9, kaikkien aineiden hiukan alle. Liikunta sitä eniten laski.



Aloitin lukion monta kertaa. Suoritin sen myös, lopulta ja omalla tavallani. Välillä kokeilin ammattikoulua. Kaksi talvea olin kotona tekemättä mitään. Nykyään moiseen puututtaisiin reippain ottein. Silloin ei puhuttu masennuksesta, eikä pitkää päivää tekevä yksinhuoltajaäitikään jaksanut aina olla ohjaamassa hulttiopoikaansa oikeaan suuntaan. Alkoikohan todellinen alamäkeni jo silloin? Vai vieläkö oli toivoa?



Menin armeijaan, olin alokasajan. En sopeutunut, enkä edelleenkään sopeudu linjaorganisaatioihin erityisen hyvin. En käyttäytynyt huonosti. Jostakin syystä kuntoni ei lähtenyt nousemaan ja aikaisemmin loukkaantunut nilkka alkoi oireilla uudelleen. Turhauduin, ärsyynnyin ja lähdin sivariin, vaikken mikään ylenpalttisen vakaumuksellinen pasifisti olekaan. Mitähän mahdollisuuksia sillä tärvelin?



Sain lopulta sen lukion suoritettua. Opiskelin kotona ja tentin lukion kursseja reippaasti. En työskennellyt edes päivittäin. Kirjoitin laudaturin, keskiarvo on yhtä kymmenystä huonompi kuin peruskoulusta päästessä. Yli yhdeksän siis. Tai voi sanoa niinkin, että kaikkien aineiden keskiarvo nousi vielä lähes puoli numeroa.



Pääsin yliopistoon opiskelemaan alaa, joka vastaa taipumuksiani erinomaisesti. Valitettavasti tällä alallani ei juuri ole töitä. Opinnot maittoivat, vaikka osasin jo silloin aikanaan aavistaa, että työllistyminen tulee olemaan vaikeaa. Viimeistelin syöksykierteeni iloisin mielin.



Olen yli 40. Koko opintojen jälkeine aikuisuuteni on ollut ajelehtimista lyhyistä töistä työttömyyteen, siitä sairaslomalle ja taas takaisin. Minua vaivaa erilaiset psykosomaattiset oireet, jotka ovat olleet pahimmillaan todella vaikeita. Eikä niitä lainkaan helpota tieto niiden psyykkisestä taustasta. Kun silmissä kirjaimellisesti mustuu, lattialta ei nousta hyvälläkään tahdolla hetkeen.



Tiedän olevani joissain asioissa lahjakas. Olen hyvä puhuja. Minulla on alani akateeminen jatkotutkinto. Osaan kirjoittaa, vaikka nykyään minun on vaikea keskittyä siihen, ja virkkeistä pakkaa toisinaan tulemaan kummallisia. Niitä saa sitten jälkikäteen korjailla. En myöskään ole aivan tumpelo. Osaan tehdä käsilläni asioita, vaikken olekaan kovin nopea esimerkiksi puutöissä. Osaan myös kuunnella ihmisiä ja arvelisin, että mieheksi oivallan verrattain hyvin toisten ihmisten tunteita. Enkä sorru typerien patenttiratkaisujen tarjoamiseen toisten murheisiin.



Kaikki nämä hyvät ominaisuuteni menevät hukkaan. En jaksa keskittyä juuri mihinkään kahta, kolmea tuntia kauempaa. Se sopii aika huonosti työelämään. Talous ei ole aivan kuralla, mutta se ei ole ollut aikuisena koskaan turvattu kauemmas kuin muutaman kuukauden päähän. Se muuten stressaa, mikä ehkä osaltaan lisää alisuoriutumisen kierrettä. Niin että ole tässä nyt sitten optimisti... ja kuitenkin teen alani tutkimustyötä. En saa siihen tällä hetkellä rahoitusta. Proffa kuitenkin odottaa kohta taas uusia tuloksia, ja kaiketi hän on niitä myös saava. Itse suhtaudun niin, että tehdään nyt, kun ei muutakaan ole... ja jotain ihmisen pitää tehdä, vaikkei rahaa saisikaan.



Niin... mistä alamäki alkoi? Alkoiko se jo ennen syntymääni? Onko tästä mitään pääsyä? Ymmärrän toki, että vaikken kanna kaikesta syyllisyyttä, päävastuu elämäni kohentamiessta on itselläni. Kuvittelen, että jos tietäsin, milloin sosiaaliset seikat alkoivat mennä poskelleen, osaisin ehkä etsiä ratkaisua. En tosin kuvittele, että se olisi helppo. Jos jaksoitte lukea tämän, niin ehdotelkaa nyt jotakin. Myös provokaatiot siedetään!

kai siitä, että en jäänytkään käytännön ammattiin vaan menin vielä yliopistoon... no siellä olen osittain vieläkin. Opinnot kesken ja työllisyysnäkymä heikko. Käytännön taidot ruostuneet jo aikapäiviä sitten, joten paluuta ei ole.

kun koulukiusaaminen alkoi. Sitä jatkui amikseen asti, jäin sairaslomallekin vakavan masennuksen takia ja lopulta pääsin kuntouttavaan ohjelmaan, jossa minua laitettiin takaisin koulukuntoiseksi. Kesken ohjelman sitten 18v huomasin olevani raskaana, jäin välivuodelle ja elämäni lähti nousuun lapsen syntymän myötä. Eipä ole esikoisen syntymän jälkeen mikään mieltä painanut enkä haudo enää itsemurhaa. Äitiys pelasti minut, antoi minulle hyvän syyn elää, enkä vaihtaisi kyllä päivääkään, vaikka jäin lapsen kanssa vielä yksinkin :)

viiskymppinen ja elämä on ollut tasaista tai tai mukavaa loivaa ylämäkeä koko elämäni. Nytkin teen kivaa työtä, joka minulle tarjottiin, ja työskentelisin siellä mielelläni kellon ympäri, jos mahdollista. Saan iloa perheestäni ja suvustani, ja minulla ei ole mitään valitettavaa, päinvastoin. Aurinkoista ja iloista päivää teille kaikille!

Mahdollisuuksia toisensa perään, olen ollut haluttu ja arvostettu tyyppi.

Työelämässä siis.

Asenne kohdallaan.

Perhettäkin siunaantunut, 2 lasta ja aviomies.



Olen stressaantunut, mutta perusonnellinen.



On vaikeuksiakin ollut.

Syömishäiriö.

Laihdutusleikkaus vuonna 2010.

Painoa pois 40kg ja olen voittamaton!!:)

Taloustilanne koheni 27K palkasta 55K vuosituloihin.

Enkä nää estettä, etteikö se nousisi vielä tuosta.

Ennen parempaa palkkaa ostamme uuden asunnon ja muutimme uudelle miellyttävälle ja ennenkaikkea "paremmalle" asuinalueelle. Lapsen koulun takia.



Onnistumiseeni on vaikuttanut varmasti sosiaalinen luonteeni ja sopeutumiskykyni.

Olen myös ahkera ja älykäs.

Nyt vielä kauniskin!:)

Meillä on paljon samaa elämässämme.



Miten parisuhdekuviot?



En haluaisi olla leimaava, mutta usein on niin, että moni mies löytää paikkansa ja omalla tavallaan myös itsensä hyvän parisuhteen kautta. Onnellinen parisuhde antaa elämälle mielekkyyden ja tarkoituksen. Mies ei juurikaan koe olevansa itseään varten, vaan juuri tarkoituksen antaa yhteiselo kumppanin kanssa. Oletko haaveillut isyydestä? Oletko lapsirakas, perhekeskeinen?



Miten harrastuspuoli? Onko sinulla työn vastapainoksi mielekkäitä harrastuksia, kiinnostuksen kohteita? Elämään helposti leipiintyy, jos ei ole sitä tasapainoa mielekkään vapaa-ajan ja haastavan, stressaavan, ja puuduttavan työelämän pariksi.



Omalta kohdaltani voin sanoa, että oma mieheni ikäänkuin löysi elämänsä parisuhteen kautta nelikymppisenä! Nyt viisikymppisenä elämä on mielekästä, ja asiat paremmin kuin koskaan aiemmin, vaikka ei mitään rikkaita ollakaan.



Tsemppiä sinulle M40!

lukion jälkeen. En saanut heti koulutuspaikkaa, enkä edes tiennyt mitä halusin. Myöhemmin pääsin kyllä kouluun, mutta lopetin ja aloitin uudestaan useamman kerran. Menin naimisiin, sain lapsia. Koulut oli edelleen kesken, hain uudelleen koulutukseen, koska olin lopettanut entiset. Ihme kyllä sain käytyä koulun loppuun, ja sain itselleni ammatin.



Sain lisää lapsia ja sain hommattua itselleni myös salasuhteen, mikä pilasi elämäämme pitkäksi aikaa. Eroa ei sentään tullut, vaikka puheissa vilahtelikin. Suhteesta pääsin sentään eroon, mutta sen toisen osapuolen elämä oli pilalla loppuelämäksi.



Olen ollut valmistumiseni jälkeen kotiäitinä, kun en osaa/uskalla hankkiutua töihin. En luota itseeni. En tiedä mitä haluan. Minä ikäänkuin odotan, että tapahtuisi jokin ihme, tulisi joku muutos, tai saisin yhtäkkiä jostain rohkeutta, itsevarmuutta muuttaa elämääni. Olen jumissa. Olenko koko loppuelämäni? Ahdistaa.

Sairastuin pahasti, kolme kertaa, kolmannella kerralla pysyvästi. Olin saanut siinä lapsenkin. Mies ei kestänyt tilannetta ja lähti. Yritin käydä töissä, mutta se ei kaiken sen sotkun ja sairastelun keskellä onnistunut.



Nyt tästä on monta vuotta. Asiat ovat paremmin onneksi, vaikka terve en ole, enkä ole pystynyt käymään töissä. Ehkä jossain vaiheessa.

Kun en päässyt opiskelemaan toiveammattiini.

Siihen asti meni hyvin, lukuun ottamatta sitä että olin koko kouluajan koulukiusattu. Mutta koska olen hyvin introvertti enkä kovin sosiaalinen, asia ei minua niin kauheasti haitannut. En olisi edes halunnut niiden muiden seuraa.



Kuitenkin, olin lapsena "ihmelapsi" monellakin tapaa ja minua siitä ylistettiin. Opin itsestäni lukemaan 4-vuotiaana, ja aloin heti lukea vaikeatajuisia tietokirjoja ja esim. Raamattua. Muistin 5-vuotiaana ulkoa 100 piin desimaalia, osasin toistaa sanottuja sanoja samantien kirjaimet käänteisessä järjestyksessä yms. Olin myös hyvin musikaalinen. Koulu meni loistavasti, pidin erityisesti matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta.



Yliopisto vasta menikin loistavasti. Pääsin opiskelemaan matemaattis-luonnontieteellistä alaa jota halusinkin ja luin maisteriksi kolmessa vuodessa. Minua pidettiin huippuälykkäänä ja nautin siitä kovasti. Ensimmäistä kertaa sain myös joitain kavereita alani opiskelijoista, siellä oli muutkin samanlaisia nörttejä ja niitä ei kiinnostanut äänekkäät sosiaaliset tyypit vaan samanhenkinen seura. Varsinkin kun laskuharjoitustehtävien kopioimista varten oli hyvä tuntea kurssin "nero".



Mutta opintojen jälkeen kaikki sitten lässähti. Menin perusduuniin, ja olen tehnyt sitä samassa firmassa siitä asti. Duuni on pitkästyttävää ja triviaalia, mutta siitä saa ihan hyvin rahaa. Ei se työ minua oikeastaan niin haittaa, menee siinä sivussa. Mutta olen hyvin yksinäinen ja vasten tahtoani sinkku, ikää jo 38. Minä olisin halunnut miehen ja lapsia mutta eipä ole minulle miestä löytynyt. Elämä tuntuu niin valtavan tarkoituksettomalta ja tyhjältä, kun ei ole ketään joka tarvisi minua, joka rakastaisi, tai jolle itse olisin tarpeellinen. Kun ei siitä rutiinityöstäkään elämän sisällöksi ole. Usein toivon, että kuolisin pian johonkin sairauteen, koska en halua jatkaa tällaista tyhjää ja merkityksetöntä elämää.

Niin, tuosta lapseni vammautumisesta alkoi elämäni alamäki: nukahdan illalla ja huomaan aamulla herääväni samaan painajaiseen. Tämä ei lopu koskaan.

Mihinkään ei voi keskittyä, mistään ei saa otetta, kaikki pyörii lääkärien ja kuntouttajien ympärillä. Minulla ei ole enää muuta elämää.

Tämä elämä oli nyt tässä.

Tämä oli aidosti pysäyttävä juttu. Olen tosi pahoillani puolestasi.

Ei siitä varmasti ole lohtua mutta sanon kuitenkin, että lääketiede menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Ehkä kuitenkin tunnelin päässä vielä joskus vuosien päästä näkyy toivoa kuntoutumisen suhteen enemmän kuin nyt.

Voimia sinulle ja perheellesi.

En nyt ketään ole tappanut tai mitään muutakaan kamalaa tehnyt, mutta vaikea kuvitella että musta olisi juuri kellekään ollut paljoa iloa tai hyötyäkään elämäni aikana. Mulla ei ole mitään aavistustakaan, miksi mut on tänne koko maailmaan ylipäänsä paiskattu.

On raskasta tuntea itsensä tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi, taakaksi. Vaikka tuskin kukaan meistä täällä "turhaan" on.

Koko elämäni on ollut tervanjuontia ja suossa rämpimistä. En ole katkera tai kateellinen niille, joille elämä on suoraviivaisempaa, toivoisin vain enemmän ymmärrystä ja empatiaa. Sen sijaan kohtaan usein halveksuntaa ja pilkkaa, mikä kohdistuu niihinkin asioihin, joihin en ole voinut itse juuri vaikuttaa (esim. sairaus).

En nyt tiedä onko tämä alamäkeä, tappavan tylsää tasaista lähinnä.

Siis. Olipa surkeaa sepustusta. Eihän sulla ole mitään hätää, paitsi että olet pitkästynyt ja liian laiska tekemään asialle mitään. Siinähän sitten homehdut.



No sympathy for you, loser.

tai eihän se ole vieläkään liian myöhäistä. . Ala tutkimaan jotakin, joka sinua oikeasti kiinnostaa.

henkisesti. Lääkkeet eivät auttaneet ja pahasti sairaana meni kuutisen vuotta. Loistava tulevaisuus takana-tunne. Nykyäänkin on vielä ongelmia. Sinne meni.

noita vaikeuksia ollu paljonkin,mutta niistä olen sisun ja toivon avulla selvinnyt. niin avioerosta kuin työttömyydestä ja exän kiusan teosta.

mutta nyt,kun rakas aviomies sössi talouden, salasi rahaongelmat,mikä vei häneltä ja minulta luottotiedot. noh,kaiken tämän jälkeen kun paljasti nää asiat,pamautti kamalimman pommin;ettei rakasta mua enää. ja tästä en vaan pääse millään yli. tätä olenkin itkenyt nyt 3 kuukautta. ei mulla ole ystäviä,ei työtä,enkä edes tiedä,mitä työtä haluaisin tehdä. olen ollut kotiäitinä vissiin liian kauan. olen lihava,terveyskin on huono. enkä enää tiiä mikä asia mun elämässä on hyvin. tai no on mun lapset terveitä,ja siitä olen kiitollinen.

kait mä kohta alkoholisoidunkin. en mä tiiä,mä vaan katon suu auki mun elämää,ja ihmettelen millä tän alamäen sais pysäytettyä.

mutta kait tää tästä,niin kun aina.

Siis. Olipa surkeaa sepustusta. Eihän sulla ole mitään hätää, paitsi että olet pitkästynyt ja liian laiska tekemään asialle mitään. Siinähän sitten homehdut.

No sympathy for you, loser.

etten edes itse tiedä mitä haluaisin. Sehän tässä eniten ärsyttää. Kyllä, olen erittäin pitkästynyt. Tiedän että minun pitäisi järjestää elämääni jotain sisältöä että tilanne paranisi, mutta kun mulla ei ole hajuakaan mikä kiinnostaisi. Matkustelu ei kiinnosta, ei elokuvat, ei liikuntaharrastukset, ei vapaa-ajalla vaikka kielten opiskelu, ei taide tai kulttuuri... Olen sellainen koti-ihminen, ja luulen että olisin aika tyytyväinen jos minulla olisi oma pieni perhe siellä kotona tai edes puoliso, mutta en jaksa enää etsiä, kymmenisen vuotta jossain vaiheessa hain niin baareista, netistä kuin jopa seurakuntien tilaisuuksista vaikken ole uskovainenkaan, mutta sitten tuli epäusko että kellekään kelpaisin ikinä.

Tiedän myös että minun tilanteeni ei ole ollenkaan huono moneen muuhun verrattuna, koska olen terve ja minulla on hyväpalkkainen työ. Siitäkin syystä tunnen usein syyllisyyttä siitä että tunnen vahvaa kuolemanhalua sen elämän merkityksettömyyden tunteen takia.

Niin siinä käy kun ottaa statistin roolin heti kun kaikki ei mene elämässä niinkuin pitää, suurin osa teistä on omalla säälittävyydellään ja saamattomuudellaan ansainnut alamäkensä. Suomessa lähes jokaisella on mahdollisuus rakentaa oma menestystarinansa, siksi tunnenkin suurta myötähäpeää sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka väittävät elämänsä alamäen alkaneen syntymästään tai ensimmäisestä vastoinkäymisestään.

Toisaalta, ei olisi menestyjiä ilman surkimuksia.

Mikäköhän mahtaa olla sitten se vastoinkäyminen, jonka jälkeen voi sanoa alamäkensä alkaneen, kymmenes vai kahdeskymmenes vai mikä? Toisaalta ymmärrän sen, että turha valittaa jos ei ole yrittänyt tehdä asioille mitään (siis niille, joille voisi tehdä jotain).

Oma alamäkeni (jos näin voi sanoa) alkoi luultavasti siitä kun perustin oman yrityksen. Sitä ennen olin saanut töitä ihan ok. Työttömyysjaksojakin tosin oli ja kaikki työt oli 1-3 kuukauden märäaikaisia, lähinnä kesätöitä. Oman yritykseni aikoinakin meni ihan hyvin, vaikkakaan ei taloudellisesti. Monista syistä johtuen jouduin yritykseni myymään. Jäin siitä "suoraan" äitiyslomalle. Hoitovapaan jälkeen hankin itselleni uuden ammatin, en saanut kesätöitä enkä valmistumiseni jälkeen töitä, mitään töitä. Tässä ollaan jo 8 kuukautta oltu työttömänä, töitä olen hakenut noin 1-2 paikan viikkovauhtia. Enempää ei ole ollut sellaisia töitä avoinna mihin olisin voinut hakea. Kaikkein raastavinta tässä on, että tiedän etten tule tällä koulutuksella ja työkokemuksella töitä saamaan. Ideat alkaa olla jo loppu miten täältä sinne työelämään pääsisi takaisin mukaan.

9v lastani alettiin kiusaamaan todella rankasti. Koko perhe-elämä oli helvettiä, mistään ei apuja tms. Lopulta jouduttiin jättämään ko paikkakunta eli muutettiin pois, jäätiin kahden asunnon loukkuun, sairastuin masennukseen sittemmin.



Nyt on se tilanne, että tämä kiusattu lapsi voi melkoisen hyvin, mutta isompi on sairastunut lisäkseni masennukseen, velkaa on, mutta koetamme selviytyä päivä kerrallaan eteenpäin.



Paljon hyvää on elämässämme silti nyt, kun vertaa aiempaan, mutta rahattomuus on käsinkosketeltavaa, siitä kärsimme kaikki.

Niin siinä käy kun ottaa statistin roolin heti kun kaikki ei mene elämässä niinkuin pitää, suurin osa teistä on omalla säälittävyydellään ja saamattomuudellaan ansainnut alamäkensä. Suomessa lähes jokaisella on mahdollisuus rakentaa oma menestystarinansa, siksi tunnenkin suurta myötähäpeää sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka väittävät elämänsä alamäen alkaneen syntymästään tai ensimmäisestä vastoinkäymisestään.

Toisaalta, ei olisi menestyjiä ilman surkimuksia.

Mikäköhän mahtaa olla sitten se vastoinkäyminen, jonka jälkeen voi sanoa alamäkensä alkaneen, kymmenes vai kahdeskymmenes vai mikä? Toisaalta ymmärrän sen, että turha valittaa jos ei ole yrittänyt tehdä asioille mitään (siis niille, joille voisi tehdä jotain).

Oma alamäkeni (jos näin voi sanoa) alkoi luultavasti siitä kun perustin oman yrityksen. Sitä ennen olin saanut töitä ihan ok. Työttömyysjaksojakin tosin oli ja kaikki työt oli 1-3 kuukauden märäaikaisia, lähinnä kesätöitä. Oman yritykseni aikoinakin meni ihan hyvin, vaikkakaan ei taloudellisesti. Monista syistä johtuen jouduin yritykseni myymään. Jäin siitä "suoraan" äitiyslomalle. Hoitovapaan jälkeen hankin itselleni uuden ammatin, en saanut kesätöitä enkä valmistumiseni jälkeen töitä, mitään töitä. Tässä ollaan jo 8 kuukautta oltu työttömänä, töitä olen hakenut noin 1-2 paikan viikkovauhtia. Enempää ei ole ollut sellaisia töitä avoinna mihin olisin voinut hakea. Kaikkein raastavinta tässä on, että tiedän etten tule tällä koulutuksella ja työkokemuksella töitä saamaan. Ideat alkaa olla jo loppu miten täältä sinne työelämään pääsisi takaisin mukaan.