Missä vaiheessa alkoi elämäsi alamäki?

Ihailin lastensa asioita työaikana hoitavan esimiehen politiikkaa. Hänen hyvä ystävänsä piti työpaikkansa.



Minä lähdin talosta ja tein useita taloudellisia virheratkaisuja. Myöhemmin sotkin vielä ihmissuhteeni.

Kaikki on mennyt päin helvettiä.

kun liityin yhteen uskonlahkoon. Mutta sieltä erottuani on ollutkin vain tie ylöspäin ja nyt menee hienosti taas.

loppuvaiheessa erosin avomiehestäni ja aloitin runsaahkon alkoholin käytön. Sitä kesti muutaman vuoden. Nyt eletty noususuhdannetta jo muutamia vuosia. Alkoa en enää käytä.

kun en kestänyt sitä että perheeseen syntyi toinen lapsi. Sen jälkeen elämä on ollut pelkkää alamäkeä.

En mä tiedä, ei tää elämä ole oikein missään vaiheessa lähtenyt niin kunnolla käyntiin, että mistään romahduksesta tai alamäestä voisi puhua.



Pois kotoa sain muutettua (koska siellä oli hirveää) ja opiskelin ammatin itselleni (joskaan se ei työllistä, vaan olen työttömänä tälläkin hetkellä). Sen jälkeen ei olekaan ollut hirveästi mitään.



En nyt ketään ole tappanut tai mitään muutakaan kamalaa tehnyt, mutta vaikea kuvitella että musta olisi juuri kellekään ollut paljoa iloa tai hyötyäkään elämäni aikana. Mulla ei ole mitään aavistustakaan, miksi mut on tänne koko maailmaan ylipäänsä paiskattu.



Henkisesti kai jonkinlaisesta romahduksesta voisi puhua tässä kolmenkympin kriisissä, kun oon vihdoinkin sisäistänyt, että tää sama turha tyyppi tulen olemaan hautaan asti, eli meidän suvun geeneillä vielä hyvin pitkään. Aiemmin kuvittelin että jotenkin mystisesti tai tarpeeksi yrittämällä pystyisin muuttumaan perusominaisuuksiltani aivan päinvastaiseksi tai löytäisin jonkun ihmeellisen oman juttuni, jonka kautta se oma paikka tai tarkoitus tässä maailmassa löytyisi. No ei kyllä näy mitään merkkejä tämmöisestä vieläkään.

vielä lukiossa kaikki olivat opiskelijamassaa, jossa olennaisinta ei ollut vanhempien luokkatausta vaan se että oli välkky. Sitten myöhemmin opiskellessa alkoi hahmottua, että ne jotka tulivat paremmista perheistä pärjäisivät paremmin. Opiskelun loppuvaiheessa heillä oli jo duunia, miest,ä asuntolainaa. Mä jäin siihen omaan äimitykseeni ja tein virheliikkeen toisensa jälkeen. Nyt 20 vuotta takana niitä. Asun yksin, olen ylikoulutettu nykyiseen duunipaikkaan, sössinyt koko elämäni, junnaan paikallani.



Rakas jumala. Jos olet olemassa, pelasta mut tältä tyhjältä paskalta mitä mun elämä on. Anna mulle mies, asunto jossa on sauna ja parveke ja se ura josta haaveilen. Kiitos jo etukäteen.

Todella nopeasti revähti elämäntyylit hyvin erilaisiksi...

eikä tälle syöksykierteelle näy loppua.



Varmasti kuolen kohta, kun sydän pettää =(

vielä lukiossa kaikki olivat opiskelijamassaa, jossa olennaisinta ei ollut vanhempien luokkatausta vaan se että oli välkky. Sitten myöhemmin opiskellessa alkoi hahmottua, että ne jotka tulivat paremmista perheistä pärjäisivät paremmin. Opiskelun loppuvaiheessa heillä oli jo duunia, miest,ä asuntolainaa. Mä jäin siihen omaan äimitykseeni ja tein virheliikkeen toisensa jälkeen. Nyt 20 vuotta takana niitä. Asun yksin, olen ylikoulutettu nykyiseen duunipaikkaan, sössinyt koko elämäni, junnaan paikallani.

Rakas jumala. Jos olet olemassa, pelasta mut tältä tyhjältä paskalta mitä mun elämä on. Anna mulle mies, asunto jossa on sauna ja parveke ja se ura josta haaveilen. Kiitos jo etukäteen.

Kuulostaa ihan täysin mun elämältäni. Olen pahoillani, mut jotenkin lohdullista tietää et joku kelailee näin samanlaisia kuin itse.

Kiitos sympatiasta!



Minulla on tosiaan muutama rakas harrastus. Tosin ne ovat vähän sellaisia yksinäisiä puuhia, kun en ole oikein joukkue- tahi laumasielu. Innostun niistä uudelleen ja uudelleen vuorotellen, ja ne ovat osin myös vuodenaikoihin sidottuja. Masentelusta kaiketi johtuu, että ne eivät ole viime vuosina tuottaneet niin paljon iloa kuin ennen. Lisäksi niihin pakkaa kulumaan rahaa mahdollisuuksiini nähden paljon, vaikka olen onnistunut puristamaan kustannukset verrattain pieniksi.



Olen joskus haaveillut isyydestä. Usein ajattelen, ettei minusta ole isäksi. En pysty kantamaan taloudellista vastuuta perheestä, ja mikä vielä tärkeämpää, ailahtelevainen persoonani ei ole omiaan kasvatustyössä tarvittavalle johdonmukaisuudelle. Voisin tosin yrittää muistaa, että vanhemmuuden ainakin pitäisi olla jaettu vastuu, eikä isän ole tarkoituskaan olla äitin pikku apulainen. Valitettavasti minulle rakkain nainen tässä maailmassa on sisarpuoleni, ja vaikka olen seksin suhteen melko ennakkoluuloton, jossain kulkee raja minullakin! :D Parisuhteista on kokemusta, mutta tietynlainen joustamattomuuteni tekee niistä vaikeita. Olen toki yrittänyt harjoitella sellaista pitkäjänteistä huomiointia, mitä ei (puoli-)tuttujen ihmisten kuuntelussa tarvita ja saavuttanut edistystäkin, mutta se nyt vain ei tunnu olevan riittävää. Pahoina päivinä en edes pysty tällaiseen maltilliseen ajatteluun, vaan puran oloni pahantuulisena rähjäämisenä. Moisen sietäminen ei liene kenenkään velvollisuus.



Kuten sanotaan, menestyvän miehen takana on aina nainen. Ja jos ei aina, niin kaiketi aika usein. Eikä se tarkoita, että nainen olisi jokin orjapiiskuri, joka arveluttavin naisellisin keinoin motivoisi miestä tai että naine olisi miehen pää, joka tekee päätökset. Jotkut naiset ovat olleet menestyneiden taiteilijoiden muusia, toiset miestensä lahjakkaita ja kannustavia työkavereita ja mitä ikinä. Uskon vilpittömästi, että esimerkiksi veljelleni, joka on hyvinkin menestynyt, perhe on hyvin tärkeä asia ja kannustaja ilman mitään painostusta tai jatkuvaa uusien vaatimusten esittämistä.



En usko, että raha sinällään tuo onnea. Tiedän kylläkin, että sen puute tuo tuskaa, vaikka kuinka pitäisi kohtuutta ja maltillisuutta jalona ihanteenaan. Kohtuulliset taloudelliset mahdollisuudet helpottavat toki elämää ja mahdollistavat monia iloa tuottavia asioita. En siis usko, että jos tienaisin vuodessa 55 000 euroa, kuten tuossa yllä joku kertoo, niin tulisin onnelliseksi. Kyllä se varmasti hetken olisi hienoa, mutta jossain vaiheessa se alkaisi tuntua arjelta. Sen sijaan uskon, että jonkinmoinen tasaisena virtana tuleva myönteinen palaute omasta työstä, toiminnasta ja olemuksesta tuo onnea. Sen palautteen ei tarvitse olla mitään jatkuvia kehuja, vaan sitä, että saa huomata omasta toiminnasta olevan iloa itselle ja muille ja että tulee itse kohdelluksi tasapuolisesti ja vastavuoroisesti. Samoin onnea tuo haasteiden voittaminen, vaikka jos toden sanon, niin esimerkiksi opinnäytetöiden valmistumisten jälkeiset viikot ovat olleet lähinnä ahdistavan tyhjiä. Ilo on tullut vasta vähitellen.



Pitkän kirjoitukseni tarkoitus oli kaiketi yrittää valottaa, että pahan siemen on kenties kylvetty jo varhain, ja kun olot ovat suotuisat, se itää joutuin. Olin kirjoittaessani aika nurjilla mielin. Olisi kaiketi hyvä muistaa, että hyvän siemenkin on kylvetty, ja kenties ne oikeat olot joskus myös löytyvät. Näyttää kuitenkin siltä, että pahanteko ja tuhoaminen on paljon helpompaa kuin hyvän tekeminen ja rakentaminen. Erityisen helppoa pahan tekeminen on silloin, kun onnistuu uskottelemaan itselleen tekevänsä hyvää. Oman elämän auvosta kertominen voi parhaimmillaan olla kannustavaa, mutta pahalla hetkellä alamäessä oleva kuulija ottaa sen hyvin helposti väheksyntänä. Moinen olisi hyvä muistaa.



Teennäinen yltiöpositiviisuus ei kannusta kuin hetken, mutta joskus kannattaa rakentaa ihan siltä varalta, että talo sittenkin tulisi valmiiksi...

pakotettiin lukioon vaikka halusin amikseen. Silloin tiesin ihan just mitä halusin tehdä, sen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän tuuliajolla.



On minulla ihan hyvä koulutus ja hyviä työpaikkojakin on ollut, vaikkakaan ei oikein minulle sopivia. Burn outin jälkeen pitkä työttömyys, nyt taas olen ollut töissä vuosia, vaikka edelleenkin työ enimmäkseen stressaa.



Takana yksi kariutunut avioliitto, ei lapsia. Seurustelukumppani kyllä on ja hän onkin elämäni valopilkku. Ystäviäkin on.



Ei pidä siis valittaa - vaikka joskus tulee kyllä mieleen, missä mahtaisin olla, jos olisin aikanaan ymmärtänyt pitää oman pääni. Tuskin vanhemmat kovin pitkään olis väkisinkään lukioon raahanneet, jos en vaan olis sinne mennyt ja heille olis kelvannut amiskin lopulta, kunhan jonkin koulun olisin käynyt.

ja voisin vastata tietystä näkökulmasta elämän "taitekohdan".



Mutta toisaalta koen, että ei elämässä ole mitään suuntaa. Maistuisiko aamukahvi paremmalta, jos joisin sen jossain terveyskeskuksen taukohuoneessa psykologin nimilappu rinnuksissa sen sijaan että juon sen kotona yöpaidassa työttömänä? Kahvi on sitä samaa kuitenkin.



Tai olisinko jossain muussa elämäntilanteessa yhtään onnettomampi tai onnellisempi? Se on kuitenkin vain ulkoinen tilanne.

Niin, tuosta lapseni vammautumisesta alkoi elämäni alamäki: nukahdan illalla ja huomaan aamulla herääväni samaan painajaiseen. Tämä ei lopu koskaan.

Mihinkään ei voi keskittyä, mistään ei saa otetta, kaikki pyörii lääkärien ja kuntouttajien ympärillä. Minulla ei ole enää muuta elämää.



Tämä elämä oli nyt tässä.

Ja melkein samantien mieheni jäi työttömäksi. Taloudellisesti menee päin honkia, mutta siitä suosta yritetään nousta. Peliä ei ole vielä mentetty.

Niin siinä käy kun ottaa statistin roolin heti kun kaikki ei mene elämässä niinkuin pitää, suurin osa teistä on omalla säälittävyydellään ja saamattomuudellaan ansainnut alamäkensä. Suomessa lähes jokaisella on mahdollisuus rakentaa oma menestystarinansa, siksi tunnenkin suurta myötähäpeää sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka väittävät elämänsä alamäen alkaneen syntymästään tai ensimmäisestä vastoinkäymisestään.

Toisaalta, ei olisi menestyjiä ilman surkimuksia.

Eipä minun asiani taida muita kiinnostaa, mutta omien ajatusten selvittämiseksi tähän vastaaminen maksanee vaivan.

Vanhempani erosivat ennen syntymääni. Voin uskoa, että äitini on ollut varhaislapsuudessani todella kovilla. Muistan, että hän sai joskus raivokohtauksia.

Entäpä tuossa hiukan ennen kouluikää, kun sain silloin muodikkaan hahmotushäiriödiagnoosin. Tuskin perusteetta, vaikken latva-B muutoin lienekään.

Jotensakin olen ollut aina sosiaalisesti lahjaton. Ala-asteiässä en myöskään tykännyt pallopeleistä, mikä ainakin silloin oli nuorten poikien elämässä raskauttavaa. Viidennellä ja kuudennella oli koulukiusattu. Tuskin noiden pallopelien vuoksi, vaan koska olen herkkä ja minut on helppo saada ärtymään. Opettajat olivat kuitenkin sen verran tilanteen tasalla, että en saanut kiusaamisesta aiheutuneesta huonosta käytöksestäni mitään seuraamuksia.

Yläasteella alkoi pinnaaminen. Äitini allekirjoitti kiltisti kaikki poissaoloselitykseni. Lisäksi menestyin silloinkin opiskelussa erinomaisesti. Pinnaamisesta huolimatta keskiarvoni jatkoi nousuaan. Päästötodistuksessa lukuaineiden keskiarvo on vähän yli 9, kaikkien aineiden hiukan alle. Liikunta sitä eniten laski.

Aloitin lukion monta kertaa. Suoritin sen myös, lopulta ja omalla tavallani. Välillä kokeilin ammattikoulua. Kaksi talvea olin kotona tekemättä mitään. Nykyään moiseen puututtaisiin reippain ottein. Silloin ei puhuttu masennuksesta, eikä pitkää päivää tekevä yksinhuoltajaäitikään jaksanut aina olla ohjaamassa hulttiopoikaansa oikeaan suuntaan. Alkoikohan todellinen alamäkeni jo silloin? Vai vieläkö oli toivoa?

Menin armeijaan, olin alokasajan. En sopeutunut, enkä edelleenkään sopeudu linjaorganisaatioihin erityisen hyvin. En käyttäytynyt huonosti. Jostakin syystä kuntoni ei lähtenyt nousemaan ja aikaisemmin loukkaantunut nilkka alkoi oireilla uudelleen. Turhauduin, ärsyynnyin ja lähdin sivariin, vaikken mikään ylenpalttisen vakaumuksellinen pasifisti olekaan. Mitähän mahdollisuuksia sillä tärvelin?

Sain lopulta sen lukion suoritettua. Opiskelin kotona ja tentin lukion kursseja reippaasti. En työskennellyt edes päivittäin. Kirjoitin laudaturin, keskiarvo on yhtä kymmenystä huonompi kuin peruskoulusta päästessä. Yli yhdeksän siis. Tai voi sanoa niinkin, että kaikkien aineiden keskiarvo nousi vielä lähes puoli numeroa.

Pääsin yliopistoon opiskelemaan alaa, joka vastaa taipumuksiani erinomaisesti. Valitettavasti tällä alallani ei juuri ole töitä. Opinnot maittoivat, vaikka osasin jo silloin aikanaan aavistaa, että työllistyminen tulee olemaan vaikeaa. Viimeistelin syöksykierteeni iloisin mielin.

Olen yli 40. Koko opintojen jälkeine aikuisuuteni on ollut ajelehtimista lyhyistä töistä työttömyyteen, siitä sairaslomalle ja taas takaisin. Minua vaivaa erilaiset psykosomaattiset oireet, jotka ovat olleet pahimmillaan todella vaikeita. Eikä niitä lainkaan helpota tieto niiden psyykkisestä taustasta. Kun silmissä kirjaimellisesti mustuu, lattialta ei nousta hyvälläkään tahdolla hetkeen.

Tiedän olevani joissain asioissa lahjakas. Olen hyvä puhuja. Minulla on alani akateeminen jatkotutkinto. Osaan kirjoittaa, vaikka nykyään minun on vaikea keskittyä siihen, ja virkkeistä pakkaa toisinaan tulemaan kummallisia. Niitä saa sitten jälkikäteen korjailla. En myöskään ole aivan tumpelo. Osaan tehdä käsilläni asioita, vaikken olekaan kovin nopea esimerkiksi puutöissä. Osaan myös kuunnella ihmisiä ja arvelisin, että mieheksi oivallan verrattain hyvin toisten ihmisten tunteita. Enkä sorru typerien patenttiratkaisujen tarjoamiseen toisten murheisiin.

Kaikki nämä hyvät ominaisuuteni menevät hukkaan. En jaksa keskittyä juuri mihinkään kahta, kolmea tuntia kauempaa. Se sopii aika huonosti työelämään. Talous ei ole aivan kuralla, mutta se ei ole ollut aikuisena koskaan turvattu kauemmas kuin muutaman kuukauden päähän. Se muuten stressaa, mikä ehkä osaltaan lisää alisuoriutumisen kierrettä. Niin että ole tässä nyt sitten optimisti... ja kuitenkin teen alani tutkimustyötä. En saa siihen tällä hetkellä rahoitusta. Proffa kuitenkin odottaa kohta taas uusia tuloksia, ja kaiketi hän on niitä myös saava. Itse suhtaudun niin, että tehdään nyt, kun ei muutakaan ole... ja jotain ihmisen pitää tehdä, vaikkei rahaa saisikaan.

Niin... mistä alamäki alkoi? Alkoiko se jo ennen syntymääni? Onko tästä mitään pääsyä? Ymmärrän toki, että vaikken kanna kaikesta syyllisyyttä, päävastuu elämäni kohentamiessta on itselläni. Kuvittelen, että jos tietäsin, milloin sosiaaliset seikat alkoivat mennä poskelleen, osaisin ehkä etsiä ratkaisua. En tosin kuvittele, että se olisi helppo. Jos jaksoitte lukea tämän, niin ehdotelkaa nyt jotakin. Myös provokaatiot siedetään!

Hei,

Oletko tutustunut ad(h)d:hen ja aspegeriin? Elämäntarinasi kuulostaa aika oppikirjaesimerkiltä ja uskon että toisinaan oma ymmärrys siitä että on vain jonkinlainen saattaa auttaa hyväksymään itsensä ja elmänäkulun paremmin sellaisena kuin se on.

Ymmärrys siitä että niin kutsutut epäonnistumiset eivät välttämättä ole mitään itse hupina tunaroituja juttuja vaan aivot vain toimivat toiselle tavalla saattaa auttaa keskittymään niihin positiivisiin puoliin kuten että sinulla on tutkijan lahjoja ja muuta sen sellaista. Lueskelemalla muiden vastaavia tarinoita, blogeja ja keskustelupalstoja voi saada myös hyviä nauruja siitä että samanlaisia säheltäjiä on muitakin. Ei tarvitse enää kantaa syyllisyyttä siitä ettei osaa olla kuten kaikki muutkin koska tietää ettei se vain ole mahdollista.

Pahoitteluni tästä kyökkipsykologisesta välihuomiosta, jatkakaa, siirryn tästä muualle.

Missä vaiheessa alkoi elämäsi alamäki?

joskus 7-8 -vuotiaana, kun tajusin, että en kelpaa vanhemmilleni. Jatkui siitä tasaisesti jonnekin 35-vuotiaaksi, jolloin minulle rupesi pikku hiljaa valkenemaan, että olenkin ihan hyvä ihminen. Siitä asti on ollutkin pelkkää ylämäkeä ja elämä hymyilee joka päivä!

terkkuja vaan nrot 8 ja 11 :)

Lapsi ei ollut lainkaan sitä iloa ja perheonnea mitä kaikki hehkuttaa. Toisen raskauden abortoin viipymättä, miehelleni kertomatta.