Olen kateellinen teille, joilla koulutettu älykäs mies

Nämä KAIKKI selittämäni on totta ja pitää paikkansa. Näen, että mies on pohjimmiltaan lempeä ja pitkälti arjessa juuri sellainen, mutta oma heikko itsetunto ja epävarmuus tekee myös äkkipikaiseksi ja pettymyksensietokyvyltään heikoksi. Myös näkyy silloin se, ettei osaa arvostaa naista. Vaikea selittää.

Akka ei tykkää kun miehen kanssa ei voi puhua ja ukko ei tykkää kun akka nalkuttaa? :)

Suomessa on ylitarjonta koulutetuista naisista, lapsettomiakin tarjolla. Jäisit yli.



Asenteesi ehkä kaipaa kypsymistä.



Mulla on koulutettu ja fiksu mies, mutta koulutusta en kyllä ole arvottanut. Minä olen meistä se joka jää keskusteluissa jälkeen vaikka akateeminen olen itsekin. Meitä yhdistää kuitenkin paaaaaaljon tärkeämmät asiat.

Jos osoitat miehellesi ettet häntä arvosta, nalkutat ja vaadit niin siitäkö tulee äksyilyt ja nuo ämmä-nimitykset? Kuinkahan paljon itse provosoit miestäsi..?



Minusta hän oikeasti kuulostaa ihan normaalilta hyvältä mieheltä, jolla (kuten kaikilla) on heikot puolensa.

On paljon korkeakoulutettuja, hyvin tienaavia ja johtavassakin asemassa olevia miehiä (ihmisiä), jotka eivät osaa tai halua keskustella monipuolisesti. Eivät välttämättä innostu kulttuuririennoista tai kirjallisuudesta. Eivät osallistu tasavertaisesti lasten kasvatukseen, koulunkäyntiin, harrastuksiin jne. Eivät nuo asiat liity mitenkään koulutustaustaan. Olet vain tainut tehdä tuosta koulutuksesta itsellesi asian, johon takerrut. Miettikää mitä teillä on yhteistä? Minkälaisista asioista pidätte kumpikin? Jonkun toisen miehen kanssa nämä asiat voisivat olla erilaisia, mutta olisiko yhteistä välttämättä kuitenaan enempää? Ja mistä löytäisit sen ihannemiehesi? Aina ei vaihtamalla parane... Älä nyt ainakaan luovu hyvästä miehestä ennen kuin olet paremman löytänyt, sillä tuntuu, että ellät hieman haavemaailmassa.



- Korkeasti koulutetun ja työelämässä hyvin menestyneen miehen koulutettu vaimo, josta tuntuu, että monet noista mainitsemistasi miehesi "puutteista" sopisivat myös omaan mieheeni (a moneen muuhun tuntemaani)

Ovatko muut miehetkään sen parempia?.

Ja jotkut lähes täydellisiä. Olen iloinen että tutustuin kunnolla itseeni ennen kuin hommasin miehen ja isän lapselleni. Tiesin mitä haluan ja mikä tekee mut onnelliseksi.

Nyt vieressäni on älykäs, luova, persoonallinen mies, jonka kanssa ei kyllästytä. Hän tyydyttää mun kaikki tarpeet ja enemmän. Ollaan oltu yhdessä 15 vuotta eikä keskustelu ole tauonnut hetkeksikään. Olemme samalla aaltopituudella aivan kaikessa.

Ap:n on tietysti vaikea enää alkaa alusta. Odota ja kasvata lapsiasi, ja tee päätöksesi myöhemmin.

Ja siitä johtuu miehen turhautumiset yms.



Että jos ap olisi ollut hiljaa ja osoittanut edes eleillä olevansa tyytyväinen mieheensä, ei miehellä välttämättä olisi mitään syytä turhautua siitä, ettei pysty keskustelemaan ap:n kanssa henkeviä.

Aika iso osa kaveriporukasta on eronneita, kun vaimot on lähteneet hakemaan omaa tilaa. Itsekin olen miettinyt, mutta lasten takia en ole rohjennut. Mies on kiltti, lapset tykkää tosi paljon isästä, ei me riidellä enää edes rahasta.

Mutta jotain puuttuu, ei ole elämäni suuri rakkaus, mutta vanhempieni ero, isäni alkoholismi yms tekijät ilmeisesti aiheutti sen että ei tullut lähdettyä suhteesta, joka tuntui paljon paremmalta kuin omien vanhempien.



Minulla olisi ollut potentiaalia opiskella vaikka kuinka paljon ja toisaalta olisin halunnutkin, mutta kun oli jo monta vuotta seurustellut pojan kanssa joka ei ollut edes ylioppilas, niin omat opiskelut ei jotenkin toiminut siinä tilanteessa.

Olen kuitenkin jatkanut aikuisiällä omia opintojani, mutta miestä ei kiinnosta. Puhutaan asioista aika eri tasolla, ja mun palkka on tuplat, joten jotenkin tuntuu että pärjäisin taloudellisestikin paljon paremmin kun saisin käyttää kaikki rahat vain itseeni ja lapsiin. Mutta jos erottaisiin, musta tulisi se syntipukki, joka jättää todella mukavan, avuliaan ja kiltin miehen, jossa ei ole mitään vikaa.

Kait nyt aikuiset ihmiset osaa jättää muiden puheet omaan arvoonsa?

Olen onnellinen omassa parisuhteessani, joka on jatkunut ilman kriisejä jo 13 vuotta. Miehen löysin yliopistolta opiskelijatoiminnasta, ja vaikka hyviä puolia onkin rutkasti enemmän kuin huonoja, niin on hänessäkin omat vikansa. Tekee esim. hulluna töitä (pitkiä päivä ja illalla jatkaa kotona), on vähän huolimaton kamojensa kanssa (ei hukkaa mitään pysyvästi, mutta unohtelee mihin laski kädestään avaimet, tärkeät työpaperit jne., aina on joku väärässä paikassa ja äksyilee kun ei löydä kamojaan) ja käyttää nuuskaa. Jotkut asiat ärsyttävät enemmän kuin toiset, mutta kun en itsekään ole täydellinen niin eipä sellaista voi toiseltakaan vaatia.



Tietty jossain se raja menee miten paljon ja millaisia vikoja on valmis kestämään parisuhteessa, ja ne mitkä muodostuvat kynnyskysymyksiksi vaihtelevat ihmisten välillä.

Ymmärrän sinua tosi hyvin, ap. Olen itse nuorempana ehtinyt kihloihin asti duunarimiehen kanssa, joka kuulostaa aika paljon mieheltäsi. Hän oli ja on hyvä mies - jollekin toiselle. Jätin siis hänet.



Mies oli oikeudenmukainen, lämmin, huumorintajuinen ja ystävällinen. Huomasin ajan kuluessa kuitenkin, että juuri päämäärättömyys tai tyytyminen (minun näkökulmastani) alkoivat rassata minua ja suhdettamme. Emme keskustelleet juuri mistään hirveän syvällisesti (siis ihan perusasioista, kuten arvoista, maailmanmenosta, tavoitteista) ja jouduin aika usein selittämään "monimutkaisia" asioita miehelle - sellaisia, jotka olivat aivan tavallisia ja arkipäiväisiä esim. ystävilleni ja heidän miehilleen. Asiat menivät niin, että mies alkoi kärsiä alemmuudentunteista ja nimenomaan äkkipikaisuus tuli mukaan kuvaan ja pettymyksien sietokyky aleni. Tuli riitaa ja pahasti sanomista. Minä osasin lyödä verbaalisesti ja mies huusi ja kiroili (mitä en voinut sietää). Ero siitä tuli.



Nyt minulla on akateeminen mutta hyvin "maanläheinen" mies. Olen itse opiskellut pitkälle, mutten jaksa innostua hirveän filosofisista keskusteluista tai korkeakulttuurista jatkuvasti. Joskus toki, samoin kuin nykyinen mies. Meillä on äärettömän hyvä liitto ja kaksi lasta. Ero entiseen on huima! Lasten kasvatuksesta on esim. helppoa olla samaa mieltä, pidämme tärkeänä virkkeellisyyttä, liikuntaa, musiikkia, taide-elämyksiä jne. (ja toki löhöämme sohvallakin välillä ;)) ja molemmat tekevät töitä näiden asioiden eteen. Pystymme yhdessä luontevasti antamaan lapsille niitä asioita, joita kovasti lapsilleni olen aina halunnut antaa. Kaikki on helpompaa, kun asiat voi jakaa toisen samanhenkisen kanssa.



Olemme molemmat tavoitteellisia työelämässä, joten sikäli osaamme tukea toisiamme. Tykkäämme kokea uusia asioita, joten lomia on mukavaa suunnitella yhdessä. Ja joskus otamme itseämme niskasta kiinni, ja menemmme sinne teatteriinkin.

Voin kuvitella, että tämä kaikki olisi ollut mahdotonta exäni kanssa. Hän tykkäsi lainata elokuva tai pari illaksi ja lähteä kavereiden kanssa baariin, ja siinäpä se sitten. Isänä hän olisi varmasti ollut hellä ja lämmin, mutta luulen, että olisi ollut turhautunut ja pettynyt, ehkäpä uupunutkin yrittäessäni tuoda lapsille mukaan omaa maailmankuvaani, joka exälle ei koskaan tainnut aueta.



Haluan kuitenkin korostaa, etten usko asian olevan täysin kiinni koulutuksesta. Toki koulutus kertoo _jotain_ ihmisen maailmankuvasta ja kunnianhimosta, mutta muutkin asiat ovat tärkeitä. Ehkä olet turhautunut ihmiseen, joka elää hyvin erilaista elämää ja ajattelee erilailla kuin sinä (eivätkä maailmanne kohtaa) etkä juuri duunarimieheen?



Itse ratkaisin asian siis eroamalla, vaikka monet silloin sanoivat, ettei pitäisi hyvää miestä jättää. Nyt minulla on aivan ihana (ihanampi kuin exä) mies, joka on älykäs ja koulutettu. Elämö on helpompaa, kun energiaa ei kulu siihen ainaiseen selittämiseen ja rakkaus kukoistaa, koska olemme samalla aallonpituudella.



Voimia, mitä ikinä päätätkään!

älykkäät keskustelut muualla, esim ystävien kanssa? Meillä taas mies on hyvinkin älykäs ja koulutettu, mutta ei jaa innostustani esim romaaneista tai yleensäkään taiteista, niistä on turha yrittää puhua mitään. (On enemmän tietokirjallisuusmiehiä..)

ja romaanilla ei ole tekemistä toistensa kanssa. Älykäs ei edes suostuisi lukemaan romaaneja

että he ovat lukeneet valtavasti myös kaunokirjallisuutta. Sinun määritelmäsi mukaan he eivät ole älykkäitä?

Itse teen kirjallisuuden alalta väitöstutkimusta, mutta koska luen romaaneja, olen tyhmä.

Rehellistä puhetta sinulta! Voin ymmärtää oloasi, sillä omassa lähipiirissä on useampia samanlaisia pariskuntia. Mielestäni ero ei tuossa vaiheessa suhdetta ole ehkä se ratkaisu. Onko miehesi kuitenkin kiinnostunut älykkyytensä kehittämisestä? Onko teillä yhteisiä älykkäitä harrastuksia? Mikäli Häneltä kiinnostus löytyy ei kyse ole muusta kun itsensä kehittämisestä. Voisit sanoa hänelle suoraan että kaipaat uhteeseenne enemmän näitä asioita. Alkakaa yhdessä harastamaan vaikka lukemista, teatteria jne. Tsemppiä!! Muutenhan tuo mies vaikuttaa kelvolta. Ei ole vaan kotona opittu ehkä suunnitelmallisuutta jos siihen viittasit. Ikävä roolihan se toisen kouluttaminen on, mutta omassa suhteessa olen ainakin joutunut opttamaan kädestä pitäen miten ovesta ulos lähtiessä otetaan mukaan roskat jne. Kotona äiti hoitanut kaiken.......

että ymmärrän kyllä. Vaikka mies olisi kunnollinen, ei dokaisi, kävisi töissä ja toisi rahaa taloon, ei se vaan riitä. Oma puoliso on kuitenkin se tärkein aikuiskontakti omassa elämässä, se, jonka kanssa jaetaan arki. Ja jos siinä kohtaa tuntuu, että ei olla lainkaan samalla aaltopituudella, ei ihme, että ahdistaa.



Voit joko tyytyä tilanteeseen ajattelemalla miehen hyviä puolia ja toteamalla, että elämä ei ole täydellistä. Tai sitten hakea aktiivisesti muutosta. Kumpi sitten painaakaan vaakakupissa enemmän, oma tyytymättömyytesi vai se, miten perhe mahdolliseen eroon reagoisi, on sinun ratkaistavissasi. Voisihan tuohon jotain meditaatiota tai paria terapiakertaakin ajatella, jos asia kovasti vaivaa?



Mutta siis, anteeksi vaan jos hieron suolaa haavoihin, mutta harvasta asiasta olen niin onnellinen kuin älykkäästä puolisosta. Älykkyys on tärkeämpää kuin menestys, ulkonäkö tai lompakon paksuus. Tyhmä mies on kauhistus, todella.

No minulla on huippuälykäs mies, hyvässä työpaikassa, johtavassa asemassa, hyvä palkka. Mieheni on siis huomattavan älykäs, matemaattisesti erittäin älykäs, harrastaa avaruusjuttuja yms. ÄO taisi olla lähemmäs kaksi sataa testin mukaan. On kiinnostunut kylläkin lasten kasvatuksesta, musta vähän liikaakin. Olisi varmaan sinun unelmamiehesi tuolta osin.



Toisaalta... Ei pidä ketään oikein minään ellei ole yhtä älykäs. Olen itse mielestäni normaalilla älyllä varustettu, mieheni rinnalla olen idiootti. Ja minä kun haluaisin keskustella taiteista, politiikasta, arvoista jne. miestäni ei kiinnosta lainkaan! Jonkinasteinen sovinisti mies myös on. Minulla ei ole lainkaan omaa aikaa ja mies tekee pitkin hampain kotitöitä joskus. Katsos kun hän tuo rahan taloon niin minä voin sitten siivota.



Älykkyyttä on siis monenlaista, ottaisin itse riemusta kiljuen duunarimiehen joka lukisi muutakin kuin "matemaattisia teorioita avaruudesta" ja lähtisi kanssani teatteriin yms. vaikka edes sinne stand uppiin. Ja edes joskus tekisi jotain kotitöitä ilman riitelyä. Eli se että on koulutettu ja älykäs ei kerro oikeasti ihmisestä mitään... Oletko itse hyvin älykäs? Pystytkö keskutelemaan esim. avaruusteorioista, matematiikasta, fysiikasta? Älykäs hminen voi vaatia toiselta samaa kuin itseltään. Älykkyys ei ole sama asia kuin hyvä koulutus tai työpaikka... Tiedän monta maisteria joilla se ÄO ei nyt kuitenkaan ehkä kaikkein korkein ole...



Ole onnellinen miehestäsi. Minä ainakin olisin.

Vaan sinulla on huono liitto, syy: mies on vähemmän kouluttautuneempi.



Minä säälin miestäsi, joka on hyvä ja turvallinen, sellainen jonka kanssa joku voisi elää hyvää elämää.

Mutta hänellä on tuollainen harakka jonka perseessä on jäätikku. Miksi sitten et vaan etsi unelmiesi miestä? Sellaista joka katsoo nenänvarttaan pitkin sinua kun oletkin kylmä ja karsea muille.



Vikansa kullakin? Niin, varmasit. Mutta oikeasti: sinä olet vaan toisia parempi. JOku kehityshäiriö sinulla on.

Lohduttaako yhtään, jos sanon, että mieheni on korkeakoulutettu, eikä meillä keskustella. Mies lukee lehtiä jopa ruokapöydässä, ei todellakaan keskustele lasten kanssa henkeviä.



ja on usein poissaoleva eikä yhtään läsnä kun on lasten kanssa, miettii varmaan työasioitaan.



eikä ole myöskään aina hirveän looginen. tosin useimmiten on

ei myöskään pahemmin pukahda kehityskeskusteluissa. joskus olen pitkään hiiljaa, koska haluan antaa miehelle suunvuoron.

Kiitos vastauksista, puolin ja toisin, monenlaisia mietteitä tulee.. Olisin iloinen jos mies olisi jotenkin tavoitteellinen lasten suhteen (kuhan nyt hengissä pysyvät, sama mitä syövät ja kuinka paljon telkkaria katsovat..), lukisi vaikka sitten niitä romaaneja (lukee autolehtiä ja korkeintaan rikosdekkareita joskus), lähtisi mun kanssani teatteriin tai konserttiin (korkeintaan stand up kelpaa mutta mieluummin lätkämatsi).

On puheissaan epälooginen, joudun selittämään, turhautumaan kun toinen ei ymmärrä jne. Täysin kielitaidoton ja äidinkielessäkin huono.



Mutta tosiaan leikkii, pelaa, tekee kotitöitä oma-aloitteisesti, vie lasta harrastuksiin, hieroo mun niskaa jos pyydän, laittaa ruokaa. Antaa minulle omaa aikaa, kysyy miten päiväni on mennyt ja kertoo omastaan. Seksissä ei olla ikinä kohdattu, laimeaa perusseksiä ollut alusta asti, intohimoa ei. Älkää kysykö miksi ollaan yhteen päädytty. Yhteisen harrastuksen kautta ja minun silloisen epävarmuuteni takia.

Itse en ole akateeminen. Olen kuitenkin kai melko älykäs, minulla on yleistieto hyvin hallussa, olen kielitaitoinen ym. Koulussa olin kympin tyttö, vaikken oikeastaan koskaan lukenut läksyjä. Minun on vain helppo omaksua asioita.



Ex-mieheni on miehistä parhain, mutta hänellä maalaisjärki korvaa ns. sivistyksen. Hän ei osaa kieliä, edes englantia, kaikki tavalliset käsitteet ovat hänelle vieraita (lomakkeiden täyttö mahdottomuus) jne.



Erosimme aivan muista syistä. Menin sittemmin naimisiin akateemisen miehen kanssa. Hän on loogisesti päättelykykyinen ja hyvin älykäs. Kaiken lisäksi hänellä on sitä maalaisjärkeäkin ja kätten taitoa. Hän pystyy korjaamaan mitä vaan. Lisänä positiivinen mielenlaatu ja kiva ulkonäkö: täydellinen paketti.



Keskustelu on se, jota huomasin kaivanneeni koko elämäni. Tämän miehen kanssa se onnistuu, ilman että jokainen sana ja termi pitää vääntää rautalangasta ja silti huomaa, ettei toista voisi vähempää kiinnostaa.

Mun mies on DI, mutta välillä vaikuttaa, että sillä on paljon huonompi yleissivistys kuin mulla (humanisti). Kamalia aukkoja historian tuntemisessa, saati, että osaisi analysoida kirjallisuutta tai muuta taidetta. Myös sellainen sielukkuus mieheltäni puuttuu, ei oikein osaa puhua tunteistaan ja on monessa asiassa totaali putkiaivo. Huoh. Että se siitä palavasta karismasta.



No mutta näillä valinnoilla mennään. Onneksi mieheni tienaa hyvin ja on monessa suhteessa tosi kunnollinen mies!