Lue keskustelun säännöt.
Olen kateellinen teille, joilla koulutettu älykäs mies
08.01.2013 |
Olen itse korkeakoulutettu ja hyvässä työssä, mutta ottanut (nuorena) mieheksini duunarin, joka on hätäseen käynyt amiksen eikä työelämässä ole edennyt. Hän lukee sanomalehteä ja seuraa uutisia, mutta yhtään monimutkasemmat keskustelut menevät häneltä yli. Saattaa kommendoida täysin epäloogisia mun puheisiin. Ei vaan tajua. Ja sanoo sen itsekin suoraan. On myös itse monesti turhautunut itseensä, kun ei ymmärrä mitä jossain sanotaan. Jos pitää kirjoittaa, pyytää mua sanelemaan..
Rehellisesti kadun, että nuorena otin hänet miehekseni. Toisaalta hänellä on hyväsydäminen (vaikka on myös äkkipikainen ja pettymystensietokyky on heikko), tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia, antaa minulle omaa aikaa jne. Pitäisi siis olla tyytyväinen perusmieheen, mutta salaa harmissani katson kuinka meidänkin tuttavapiirissä lähes kaikki miehet ovat kouluttautuneita, voi keskustella monipuolisesti, ovat myös lastensa asioiden suhteen taitavampia ja aktiivisempia (vaikka päiväkoti- ja kouluasioissa kun taas oma mies jättää tuollaiset kaikki minulle koska ei esim "osaa puhua kehityskeskustelussa"). Se harmittaa. Ehdotan teatteriin lähtöä niin mies sanoo että korkeintaan stand uppia kuuntelemaan mutta mennään mieluummin lätkämatsiin.
Mun silmissäni kaikki joilla fiksut kouluttautuneet miehet saavat olla niin onnellisia... Vaikka toki tiedän, että vikansa kullakin.
Kommentit (80)
No, kyllä tämä viestini sen verran liittyy keskustelun sisältöön, että puolisoni on akateeminen ja minä en ;) Mulla on amis- ja amk-tutkinnot.
Olin muuten nuoruudessani kiinnostunut eräästä miehestä, jonka koko perhe oli akateemisia. Miehen isälle oli ongelma mun "matala koulutustaso." Hän suoraan ihmetteli, miksen halua opiskella pitemmälle ja enkö nyt voisi opiskella yliopistotutkintoa. Totesin, että olen tyytyväinen valitsemallani uralla, enkä näe toistaiseksi tarvetta muuttaa suunnitelmia.
Edelleenkään en näe tarvetta yliopistotutkinnolle. Olen hyvin tyytyväinen tekemiini ammatinvalintoihin, työskennellyt siellä missä halusinkin ja nykyään olen onnellinen kotiäiti (nautin äitiydestä). Miehenikin vaikuttaa tyytyväiseltä, kehuja kuulen joka päivä.
Akateeminen vs ei akateeminen näkyy meidän elämässä siten, että mieheni on rationaalinen, kyseenalaistaa tutkimustulokset, etsii tietoa useasta eri lähteestä ja haluaa tietää kokonaisuuden. Mä luen kaikenlaista roskaa netistä silmät suurina ja päivittelen lukemaani ja "asiantuntijalausuntoja", jotka mies torppaa. Ja kun mies vaikkapa nettiin päätyessä käyttää aikansa superhyödyllisesti ja seuraa jonkun ulkomaisen huippuyliopiston online-luentoja, mä notkun huoletta av-palstalla.
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 14:21"]
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 09:48"]
Onneksi mieheni ei ajattele, kuten ap ;)
Itse olen tavis, mitä tulee älyllisiin lahjoihin. Looginen päättelykykykään ei parhaimmassa terässä. Kaikki monimutkaisemmat laskut naputan laskimella. Koulutus on kulttuurialalta.
Mieheni on veitsenterävä älyltään. Koko kouluajan hän sai stipendejä koulumenestyksestä, keskiarvo lähes 10. Työskenneltyään vapaaehtoistyössä slummeissa, hän opiskeli kaksi yliopistotutkintoa ja tuli suoraan palkatuksi viimeisenä opiskeluvuotenaan kansainväliseen organisaatioon, missä nopeasti eteni aluejohtajaksi. Kolmekymppisenä hän oli aluejohtajana yli 10 maassa.
Luonteeltaan mies on aarre: epäitsekäs, empaattinen, todella rakastava. Kuvaavaa on, että kun mies auton ikkunasta näki humalaisen sammuneen tienpenkareelle, hän pyysi mua soittamaan hätäkeskukseen ja sen jälkeen meni sateeseen pitämään sateenvarjoa tuntemattoman päihdekäyttäjän yllä, ettei tämä kastuisi ja saisi kylmää. Ja just ennen tätä episodia, mies oli puhunut mulle roskiksista löytyneistä tyttövauvoista Aasiassa ja ehdotti, että omien biologisten lasten lisäksi adoptoisimme. Mies on todella, todella lapsirakas ja omistautunut isä. Kodin ulkopuolisia harrastuksia hänellä ei ole ollenkaan. Kun työpäivä/työmatka on ohi, hän viettää kaiken mahdollisen ajan yhdessä perheen kanssa ja silmät ristissä illallakin askartelee tai leipoo lasten kanssa. Aviomiehenäkin hän on helmi <3
Seurusteluaikana keskustelimme koko ajan "henkeviä", nykyään vain erityistilanteissa (yhdessä ollaan oltu kohta 10 vuotta). Suurimmaksi osaksi juttelemme arkisista asioista, päivän tapahtumista, lasten kuulumisista, toiveista seuraavan päivän suhteen jne.
Meillä on myös eri kiinnostuksenkohteet: mies syttyy teknologiasta ja tietokoneista, minä historiasta, arkkitehtuurista ja taiteesta. Miehen unelmailta olisi purkaa tietokone osiin ja rakentaa se uudelleen, mun unelmailta olisi pakahduttavan upea oopperaesitys. Miehen ilme taas on "voi ei", jos ehdotan oopperaa. Ja jos ehdotan balettiesitystä, mies heittää vitsin miestanssijoiden trikoista. Museon sijaan mies suuntaisi ostoskeskukseen. Pariisi ei miestä kiinnosta, vaan hän ehdottaa, että siirtyisimme sieltä suoraan Disneylandiin.
Mitä miestä tulkitsen ja omasta puolestani voin sanoa, meillä on hyvä olla yhdessä. Erilaisuus ei haittaa mua pätkääkään. Kyllä, mies on mua älykkäämpi ja hän näkee kokonaisuudet paremmin kuin minä. Hän on looginen ja pysyy asiassa, mä kierrän puskat ja niitytkin keskustelun aikana. Mutta, mulla on omat vahvuuteni ja mies näkee ne. Hän ei tongi tai etsi vikojani. Hän voi ehdottaa petrattavia asioita tai esimerkiksi rautatangosta vääntäen, selkeitä kuvia piirtäen, havainnollistaa todennäköisyysteorioita tai vaikka kuinka tietokone toimii, mutta halventavana en ole näitä tilanteita kokenut. Yritän esittää kiinnostunutta ja kuumeisesti mietin jotain fiksua kysyttävää, vaikka mieli alkaa nopeasti vaeltaa muualla. Tietokoneet ei nappaa. Mies kyllä huomaa tämän, mutta ei vedä pultteja. Välillä puuskahtaa, että olen keskittymiskyvyltäni kuin lentoon lehahtava perhonen. Tähän yleensä vastaan naurulla ja totean tunnistavani itseni.
Olisi kammottavaa elää suhteessa, jossa olisi syynin alla. Että puoliso kokisi ylemmyydentunnetta ja katsoisi pitkin nenänvartta. Viat ja mokat huomattaisiin ja niitä analysoitaisiin selän takana nettiä myöten. Että saisi epäonnistujan leiman puolisonsa silmissä. Niin, niin surullista.
Ennen aviomiestäni seurustelin tällaisen miehen kanssa. Hän oli väitellyt tohtoriksi nuorella iällä, kiersi luennoitsijana eri maiden yliopistoissa, toimi poliittisena neuvonantajana kansainvälisissä delegaatioissa. Rahaa tuli ovista ja ikkunoista sisään (mm. varakkaan perheen ainoa lapsi). Ja...mies oli itseään täynnä. Lomallakin piti tutkia ja lukea hänen väitöskirjaansa tai vähintäänkin itsekin opiskella, töitä hän teki koko ajan. Vapaa-aikana hän oli rivo ja avoimesti naisten perään. Vartaloani hän hipelöi koko ajan, taksissakin käsi meni kaula-aukosta sisään. Jos hän näki mielestään paremman naisen, kuin minä, hän yksinkertaisesti meni treffeille ja saattoi karjua mulle, kuinka haluaa musta eroon. Ja eroon pääsikin. Pakkasin laukkuni ja lähdin. Viimeiset sanani olivat: "Näin sinut, enkä ole vaikuttunut." Ei ole ollut ikävä ;)
[/quote]
Eihän tämä sinun tekstisi liity millään tavalla ketjun aiheeseen. Ap puhuu amismiehestä, jonka kanssa ei voi keskustella kuin arkiasioista ja niistäkin rajoittuneesti. Sinä kirjoitat kahden akateemisen ihmisen yhteiselosta. Totta kai ihmisten välillä on älykkyys- ja lukeneisuuseroja, mutta kyllähän akateemiset ihmiset noin keskimäärin pystyvät kommunikoimaan samalla tasolla riippumatta siitä, mikä heidän lopullinen koulutustasonsa ja älykkyytensä on. .
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän se, maailmamme eivät kohtaa. Olen niin monesti kokenut puhuvani seinille, se yksinäisyyden tunne mikä on on kauhea. Menee ok jos en vaadi paljoa, odota suuria, puhutaan perusasioista, mutta jos vaikeampia juttuja ja tilanteita niin olen niin yksin. Esim kun piti päättää lapsen sairasasiasta, yritin puhua miehen kanssa muttei hällä ollut mitään mielipidettä "mä en ole mikään lääkäri mistä mä voisin tietää" ja jouduin pohtimaan yksin, lukemaan netistä tietoa, mietin yöllä yksin. Se tunne. Että jää haastavissa tilanteissa toisen tukea vaille.
Ja samalla tässä on ihan ok mies "kuhan nyt vaan mennään päivä kerrallaan mitä sitä muuta tarvii" kuten hän itse sanoo. Jos se mulle riittäisi. Mikä tässä olisi ollessa. Lapsetkin nauttivat tästä perustavallisesta menosta. Mutta arvannette, miltä minusta tuntuu.
Itse en ole akateeminen. Olen kuitenkin kai melko älykäs, minulla on yleistieto hyvin hallussa, olen kielitaitoinen ym. Koulussa olin kympin tyttö, vaikken oikeastaan koskaan lukenut läksyjä. Minun on vain helppo omaksua asioita. Ex-mieheni on miehistä parhain, mutta hänellä maalaisjärki korvaa ns. sivistyksen. Hän ei osaa kieliä, edes englantia, kaikki tavalliset käsitteet ovat hänelle vieraita (lomakkeiden täyttö mahdottomuus) jne. Erosimme aivan muista syistä. Menin sittemmin naimisiin akateemisen miehen kanssa. Hän on loogisesti päättelykykyinen ja hyvin älykäs. Kaiken lisäksi hänellä on sitä maalaisjärkeäkin ja kätten taitoa. Hän pystyy korjaamaan mitä vaan. Lisänä positiivinen mielenlaatu ja kiva ulkonäkö: täydellinen paketti. Keskustelu on se, jota huomasin kaivanneeni koko elämäni. Tämän miehen kanssa se onnistuu, ilman että jokainen sana ja termi pitää vääntää rautalangasta ja silti huomaa, ettei toista voisi vähempää kiinnostaa.
Eksäni kanssa ei otettu koskaan puheeksi sitä, että hänestä ei ollut keskustelijaksi tai että olisin jotenkin ajattelevampi henkilö kuin hän. Kuitenkin, sitten kun tapasin nykyisen mieheni ja eksänikin häneen tutustui, eksä sanoi minulle vilpittömästi: "tuo P**** sopii sulle tosi hyvin, se on tollanen yhtä fiksu kun sinä", eli eksäkin oli eroavaisuutemme huomannut, vaikkei siitä erikseen puhuttu.
he eivät voi mitään sille että äidin ja isän keskustelutaito ei kohtaa ja heille tärkeintä on että saavat elää kummankin kanssa perheenä. Lasten hyvonvoinnille olisi varmaankin haitallisempaa vanhempien ero kuin se että teillä on "peruselämää" ja sinulla tyhjä olo korkeamman keskusteluyhteyden puutteet takia. Teillä vaikuttaa kuitenkin moni asia olevan hyvin niin teidän parisuhteen kuin lastenkin kannalta. Ei mitään muuta sellaista ongelmaa, mikä vaikuttaisi epäsuotuisasti lasten kasvuun ja kehitykseen.
Jos tuo ei ole kerran ihan sietämätön tilanne, jatkaisin kyllä perheenä, lasten vuoksi. Avioero on riski/kuormittava tekijäjä lapsen hyvinvoinnille.
Mutta jos tuntuu ylivoimaiselta, sitten varmaan on pakko erota. Mutta jos eroatte, joudut miettimään aiempaa useampia asioita ihan yksin, ilman miehen tukea, jotta siinä mielessä asiat eivät kyllä ainakaan helpotu. Vaikka tuo yksinäisyys ja se että ei ole ketääh kehen turvata on kuluttavaa, se ei kuitenkaan eron myötä poistu mihinkään, ja käsiteltävät ongelmat olisivat todennäköisin nykyistä suurempia.
Sehän se, maailmamme eivät kohtaa. Olen niin monesti kokenut puhuvani seinille, se yksinäisyyden tunne mikä on on kauhea. Menee ok jos en vaadi paljoa, odota suuria, puhutaan perusasioista, mutta jos vaikeampia juttuja ja tilanteita niin olen niin yksin. Esim kun piti päättää lapsen sairasasiasta, yritin puhua miehen kanssa muttei hällä ollut mitään mielipidettä "mä en ole mikään lääkäri mistä mä voisin tietää" ja jouduin pohtimaan yksin, lukemaan netistä tietoa, mietin yöllä yksin. Se tunne. Että jää haastavissa tilanteissa toisen tukea vaille.
Ja samalla tässä on ihan ok mies "kuhan nyt vaan mennään päivä kerrallaan mitä sitä muuta tarvii" kuten hän itse sanoo. Jos se mulle riittäisi. Mikä tässä olisi ollessa. Lapsetkin nauttivat tästä perustavallisesta menosta. Mutta arvannette, miltä minusta tuntuu.
Syy on suurella todennäköisyydellä vain sinussa. Ei miehessäsi. Odotat ihan tajuttomia.
Oikeassahan miehesi oli, hän ei ole lääkäri. Eikä ilmeisesti tiedä niistä asioista.
Ja netistä katsominen? Etkö olisi voinut jättää asiaa oikealle lääkärille joka kertoo teille ne asiat? :)
Minusta tuntuu, että liioittelet asiaa pikkaisen. Ihan vain sen takia, että oikeasti yrität kääntää asian itsestäsi mieheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siihen mitä on.
Itse olen ollut 8 v 2 lapsen yh-äitinä ja miehet ketä tänä aikana kohdannut ja pari lyhyttä suhdetta ollut niin hohhoijaa...
Antaisin mitä vaan että olisi ap:n kaltainen mies, tosin ymmärrän silti sua ja en halua vähätellä.
Muista se ettei eron jälkeinen elämä ole mitään ruusuilla tanssimista ja muuttuu haastavammaksi ja se on löytö jos tapaa miehen joka hyväksyy koko paketin, sinut ja lapset.
Sun status muuttuu monta pykälää alemmaksi kun olet yh-äiti, halusit sitä tai et, se on näkymätöntä täällä yhteiskunnassa, osittain näkyvää.
Koita hankkia itsellesi vaikka uusi harrastus, opiskele, hae uusia kavereita ja sitä kautta saat tyydytettyä tuon puutteen mikä on suhteessasi.
Onnea valintaasi mitä polkua ikinä päätätkin mennä.
On totta, että moni asia mutkistuu eron myötä. Toisaalta, voi olla helpotuskin oikeasti ottaa vastuu ihan itselle ja päättää asiat tietoisesti YKSIN.
Kirjoitin tuolla aiemmin duunari-ex-miehestä ja siitä, että minulla on nykyisin (akateeminen) mies, jonka kanssa maailmat kohtaavat. Koska olen kokenut, miten vapauttavaa ja ihanaa on olla nykyisen mieheni kanssa, en voi suositella kenellekään yksiin jäämistä miehen kanssa, joka on vain aivan eri planeetalta. Se syö naista.
Tottakai voi, ap., käydä niin, että jäät sitten yksin loppuelämäksesi. Mutta jotenkin kuulostaa siltä, että olet henkisesti yksin nytkin. Vaikka ero olisikin riski, niin ehkä se kannattaa? Lisäksi olen sitä mieltä, ettei lehmäksi haukkuminen ole normaalia. Niitäkin parisuhteita on, joissa asiat ratkaistaan fiksusti PUHUMALLA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma mieheni (miesystäväni) on käynyt pelkän peruskoulun, amis jäi aikanaan kesken. Itse olen lisensiaatti. Tämäkin mies on ns. paperilla hyvä lukuunottamatta tuota koulutusasiaa. On hyvännäköinen ja huoliteltu, elämäntavat ovat kaikin puolin selvästi terveellisemmät kuin itselläni, on urheilullinen, kunnollinen, tunnollinen. No, tekee kevyttä työtä, pienet tulot. Ei saa taulua seinään puhumattakaan mistään remontista.
Häiritsee kun joudun tietoisesti jatkuvasti yksinkertaistamaan puhettani. Kuin puhuisin lapselle. Rakentava väittely tai riiteleminen ei onnistu, koska miehen argumentointikyvyt ovat luokkaa "se on näin koska mä sanon, usko nyt äläkä väitä vastaan". Myöskin tietynlainen älyllinen laiskuus. "Mitä sä tollasta mietit, anna olla!" on tyypillinen kommentti. Ei siis halua turhaan rasittaa aivojaan miettimisellä ja pohdiskelulla, hyväksyy maailman sellaisena kuin se on, ei tajua syiden ja seurausten suhteita, minkäänlainen filosofinen ajattelu ei luonnistu lainkaan, ei pysty näkemään historian ja erilaisten aatteiden vaikutusta kulttuuriimme...
Ei kunnianhimoa. Itse paiskin pitkää päivää ja tienaan n. 3 kertaa enemmän kuin mies, hänellä on sitten mahdollisuus vähän puuhastella ja harrastella, koska minä maksan. Mies haluaa päästä elämästä halvalla ja helpolla. Esim. valittaa mulle jos ostan laadukasta reilun kaupan teetä enkä halvinta euroshopperia. Vaikka kyse omista rahoistani..Ei ymmärrä yhtään sellaisen päälle että miksi joku vaikka haluaa kalliin parkettilattian kun halpa muovimatto on niin kätevä tai miksi joku maksaa taulusta joka ei esitä mitään satoja tai tuhansia euroja.
Kaiken kaikkiaan miehelle riittää elämän sisällöksi tv, urheilu ja kaverien kanssa kaljoittelu lähipubissa. On ollut tosi vaikea myöntää itselleen, että ei tuon kanssa voi koskaan matkustella tai muuttaa ulkomaille tai käydä syömässä hienossa ravintolassa tai tissutella viiniä sohvalla ja jutella. Tuntuu siltä, että liian paljosta luopuisin jos hänen kanssaan jatkaisin. Olen miettinytkin että hänelle sopisi joku kodinhengetärtyyppinben mutta lenkkipolulla viihtyvä nainen, sellainen joka lukee seiskaa ja nauttii kun sa tarjota pubista tulevalle miehelleen jauhelihakastiketta ja antaa Pirkka-oluen tälle käteen.
Onko mies todella sitä varten että pitää jutella henkeviä ja älyllisiä keskusteluita?
Yleensä töissä saa ihan tarpeeksi keskustella älyllisiä juttuja. Kotona ihana kuin voi jutella vähän hölmömpiäkin juttuja ja jos joskus tekee mieli purkaa omia "älyllisiä" ajatuksia niin kyllä mies ilomielin kuuntelee vaikka ei itse aina tiedä asiasta, siinähän oppii jotain uutta ja seuraavan kerran voi olla paremmin keskustelussa itsekin mukana.
Parisuhteessa näen tärkeämpänä että on sitä fyysistä vetovoimaa, luottamusta, ja välittämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 17:33"]
Onko mies todella sitä varten että pitää jutella henkeviä ja älyllisiä keskusteluita?
Yleensä töissä saa ihan tarpeeksi keskustella älyllisiä juttuja. Kotona ihana kuin voi jutella vähän hölmömpiäkin juttuja ja jos joskus tekee mieli purkaa omia "älyllisiä" ajatuksia niin kyllä mies ilomielin kuuntelee vaikka ei itse aina tiedä asiasta, siinähän oppii jotain uutta ja seuraavan kerran voi olla paremmin keskustelussa itsekin mukana.
Parisuhteessa näen tärkeämpänä että on sitä fyysistä vetovoimaa, luottamusta, ja välittämistä.
[/quote]
Harva varmaan jaksaakaan niitä älyllisiä, henkeviä keskusteluja jatkuvasti arjessaan käydä. Mutta ymmärrän hyvin ketjun aloittajaa - jos on kumppanin kanssa älyllisesti/verbaalisesti/tiedollisesti niin eri tasolla, ettei molemminpuolisesti kiinnostava keskustelu ole edes mahdollista, tilanteen täytyy olla aika turhauttava.
Itse koin oman suhteeni alkuvuosina samankaltaisia tuntemuksia kuin ap. Olimme yhteen mennessämme poikaystäväni kanssa hyvin nuoria, vasta ylioppilaita, joten koulutuserot eivät vielä määrittäneet tilannetta. Minä lähdin kuitenkin heti yliopistoon, poikaystäväni ensin armeijaan, sitten kioskimyyjäksi ja jonkin ajan kuluttua opistotasoiselle vuoden kurssille. Kun vielä itse olen aina lukenut paljon, mutta mies keskittyi lähinnä urheiluun, tuntui, ettemme kohtaa henkisesti. Olin aika lähellä eroa tämän takia. Toisaalta poikaystäväni oli vilpittömän hyvä, rakastunut ja huomioonottava seurustelukumppani, eikä eroon oikein tuntunut olevan tarpeeksi hyvää syytä.
Nyt, yli 13 vuoden yhdessäolon jälkeen olen hyvin onnellinen siitä, että pysyimme yhdessä. Ero ap:n tarinaan on kuitenkin ilmeinen: olimmehan nuoria, ja nuorena ihminen voi vielä muuttua ja kasvaa. Koen, että mieheni on vuosien myötä kasvanut rinnalleni, joissain asioissa ehkä ohitsenikin, mikä mahdollistaa nykyään hyvinkin tasa-arvoisen vuorovaikutuksen. Mies lähti (ammattikorkeakouluun) opiskelemaan alaa, joka vaatii sekä yleissivistystä että sosiaalista, verbaalista ja tiedollista osaamista. Hän on hyvin avoin erilaisille kulttuurielämyksille, ajatuksille ja matkustelulle. Ehkä olen onnistunut myös jonkinlaisessa asennekasvatuksessa, kun lapsena lähinnä televisiota katsellut mies on viime vuosina myös lukenut jonkin verran kaunokirjallisuutta. Meidän välisemme kipinöinti ei ole pelkästään säilynyt vaan kasvanut alkuajoista nyt, kun kohtaamme toisemme aikuisina, toistemme silmien tasolta (kuvainnollisesti - fyysisesti mies on minua huomattavasti pidempi:).
Teini-ikäisenä runotyttönä haaveilin varmaankin miehekseni kirjallisuuden professoria, kirjailijaa tai muuten kulturellia ihannehahmoa. Nyt olen jo varsin tyytyväinen siitä, etteivät nuo toiveeni toteutuneet - liika teoreettisuus kotioloissa voisi sekin ahdistaa. Arvostan sitä, että mieheni on skarppi ja osaava hyvin monella osa-alueella. Hänen osaamisensa ei ole yhdeltä, kapealta alalta, vaan hän on persoonana hyvin monipuolinen. Yleinen kiinnostus ihmisiin ja asioihin on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisessä, jonka kanssa haluan jakaa arkeani. Ymmärrän ap:ta siis hyvin. On tärkeää voida kohdata kumppaninsa kanssa henkisesti.
Älä suotta kadehdi... Minun mieheni on juristi, eikä se silti taivaita aukaise. Ihan säännönmukaisesti ihmettelen, liikkuuko miehen pääkopassa mitään. On täysin keskustelutaidoton murahtelija, jolla ei ole mielipidettä juuri mihinkään. Muuten on kyllä hyvä mies, ihan paras isä, hoitaa lapsia ja on heille lempeä: askartelee ja leikkii. Muutenkin luotettava mies, joten koetan kestää, että on keskusteluun kykenemätön mörökölli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 16:52"]
Oma mieheni (miesystäväni) on käynyt pelkän peruskoulun, amis jäi aikanaan kesken. Itse olen lisensiaatti. Tämäkin mies on ns. paperilla hyvä lukuunottamatta tuota koulutusasiaa. On hyvännäköinen ja huoliteltu, elämäntavat ovat kaikin puolin selvästi terveellisemmät kuin itselläni, on urheilullinen, kunnollinen, tunnollinen. No, tekee kevyttä työtä, pienet tulot. Ei saa taulua seinään puhumattakaan mistään remontista.
Häiritsee kun joudun tietoisesti jatkuvasti yksinkertaistamaan puhettani. Kuin puhuisin lapselle. Rakentava väittely tai riiteleminen ei onnistu, koska miehen argumentointikyvyt ovat luokkaa "se on näin koska mä sanon, usko nyt äläkä väitä vastaan". Myöskin tietynlainen älyllinen laiskuus. "Mitä sä tollasta mietit, anna olla!" on tyypillinen kommentti. Ei siis halua turhaan rasittaa aivojaan miettimisellä ja pohdiskelulla, hyväksyy maailman sellaisena kuin se on, ei tajua syiden ja seurausten suhteita, minkäänlainen filosofinen ajattelu ei luonnistu lainkaan, ei pysty näkemään historian ja erilaisten aatteiden vaikutusta kulttuuriimme...
Ei kunnianhimoa. Itse paiskin pitkää päivää ja tienaan n. 3 kertaa enemmän kuin mies, hänellä on sitten mahdollisuus vähän puuhastella ja harrastella, koska minä maksan. Mies haluaa päästä elämästä halvalla ja helpolla. Esim. valittaa mulle jos ostan laadukasta reilun kaupan teetä enkä halvinta euroshopperia. Vaikka kyse omista rahoistani..Ei ymmärrä yhtään sellaisen päälle että miksi joku vaikka haluaa kalliin parkettilattian kun halpa muovimatto on niin kätevä tai miksi joku maksaa taulusta joka ei esitä mitään satoja tai tuhansia euroja.
Kaiken kaikkiaan miehelle riittää elämän sisällöksi tv, urheilu ja kaverien kanssa kaljoittelu lähipubissa. On ollut tosi vaikea myöntää itselleen, että ei tuon kanssa voi koskaan matkustella tai muuttaa ulkomaille tai käydä syömässä hienossa ravintolassa tai tissutella viiniä sohvalla ja jutella. Tuntuu siltä, että liian paljosta luopuisin jos hänen kanssaan jatkaisin. Olen miettinytkin että hänelle sopisi joku kodinhengetärtyyppinben mutta lenkkipolulla viihtyvä nainen, sellainen joka lukee seiskaa ja nauttii kun sa tarjota pubista tulevalle miehelleen jauhelihakastiketta ja antaa Pirkka-oluen tälle käteen.
[/quote]
Voi Luoja.
Ymmärrän niin sinua. Nuo taulujutut ja euroshopperteet.
Exäni oli juuri tuollainen. Erosimme muista syistä ja tielleni sattui mies, jollaisia en kuvitellut olevan olemassakaan. Vaikka ex oli muuten kiva ja luotettava mies ja ero oli todella kipeä, olen nykyisen aviomieheni kanssa todella onnellinen. Olemme olleet naimisissa 5 vuotta, ja nuo päivät ovat olleet täynnä kaikkea sitä, mitä kaipasin. Matkustelua kiinnostaviin kohteisiin, näyttelyitä, oopperaa, vaellusta, luistelua, teatteria jne. Keskusteluyhteydestä puhumattakaan. Seksikin kiinnostaa paljon enemmän älykkään ihmisen kanssa, jota on helppo kunnioittaa.
Minun kohdallani vaihtamalla parani.
Suurin osa ihmisistä luulee olevansq älykkäämpiä ja sivistyneempiä, kuin ovat. Te olette eri aaltopituuksilla miehesi kanssa, ei siinä spekulointi ja suorastaan tämä ketjun paskanjauhaminen auta mitään. Joko tyydy osaasi, tai tee joku muu valinta. Se koulutus ei takaa, ettei olisi samanlainen, kuin ap:n mies. T. Lääkärin ex-vaimo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 18:46"]
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 16:52"]
Oma mieheni (miesystäväni) on käynyt pelkän peruskoulun, amis jäi aikanaan kesken. Itse olen lisensiaatti. Tämäkin mies on ns. paperilla hyvä lukuunottamatta tuota koulutusasiaa. On hyvännäköinen ja huoliteltu, elämäntavat ovat kaikin puolin selvästi terveellisemmät kuin itselläni, on urheilullinen, kunnollinen, tunnollinen. No, tekee kevyttä työtä, pienet tulot. Ei saa taulua seinään puhumattakaan mistään remontista.
Häiritsee kun joudun tietoisesti jatkuvasti yksinkertaistamaan puhettani. Kuin puhuisin lapselle. Rakentava väittely tai riiteleminen ei onnistu, koska miehen argumentointikyvyt ovat luokkaa "se on näin koska mä sanon, usko nyt äläkä väitä vastaan". Myöskin tietynlainen älyllinen laiskuus. "Mitä sä tollasta mietit, anna olla!" on tyypillinen kommentti. Ei siis halua turhaan rasittaa aivojaan miettimisellä ja pohdiskelulla, hyväksyy maailman sellaisena kuin se on, ei tajua syiden ja seurausten suhteita, minkäänlainen filosofinen ajattelu ei luonnistu lainkaan, ei pysty näkemään historian ja erilaisten aatteiden vaikutusta kulttuuriimme...
Ei kunnianhimoa. Itse paiskin pitkää päivää ja tienaan n. 3 kertaa enemmän kuin mies, hänellä on sitten mahdollisuus vähän puuhastella ja harrastella, koska minä maksan. Mies haluaa päästä elämästä halvalla ja helpolla. Esim. valittaa mulle jos ostan laadukasta reilun kaupan teetä enkä halvinta euroshopperia. Vaikka kyse omista rahoistani..Ei ymmärrä yhtään sellaisen päälle että miksi joku vaikka haluaa kalliin parkettilattian kun halpa muovimatto on niin kätevä tai miksi joku maksaa taulusta joka ei esitä mitään satoja tai tuhansia euroja.
Kaiken kaikkiaan miehelle riittää elämän sisällöksi tv, urheilu ja kaverien kanssa kaljoittelu lähipubissa. On ollut tosi vaikea myöntää itselleen, että ei tuon kanssa voi koskaan matkustella tai muuttaa ulkomaille tai käydä syömässä hienossa ravintolassa tai tissutella viiniä sohvalla ja jutella. Tuntuu siltä, että liian paljosta luopuisin jos hänen kanssaan jatkaisin. Olen miettinytkin että hänelle sopisi joku kodinhengetärtyyppinben mutta lenkkipolulla viihtyvä nainen, sellainen joka lukee seiskaa ja nauttii kun sa tarjota pubista tulevalle miehelleen jauhelihakastiketta ja antaa Pirkka-oluen tälle käteen.
[/quote]
Voi Luoja.
Ymmärrän niin sinua. Nuo taulujutut ja euroshopperteet.
Exäni oli juuri tuollainen. Erosimme muista syistä ja tielleni sattui mies, jollaisia en kuvitellut olevan olemassakaan. Vaikka ex oli muuten kiva ja luotettava mies ja ero oli todella kipeä, olen nykyisen aviomieheni kanssa todella onnellinen. Olemme olleet naimisissa 5 vuotta, ja nuo päivät ovat olleet täynnä kaikkea sitä, mitä kaipasin. Matkustelua kiinnostaviin kohteisiin, näyttelyitä, oopperaa, vaellusta, luistelua, teatteria jne. Keskusteluyhteydestä puhumattakaan. Seksikin kiinnostaa paljon enemmän älykkään ihmisen kanssa, jota on helppo kunnioittaa.
Minun kohdallani vaihtamalla parani.
[/quote]
Hyi olkoon olet kuvottava. Jokainen mies joka ei ole täydin sokea kiertää kaltaisesi naisen kaukaa.
Täällä porukka väheksyy niirä "pirkkamiehiä" ja pitää itseään parempina oopperoineen ja yliopistotutkintoineen. Yksinkertainen totuus on, että ihmiset erilaisia, eikä "fiini" ole sen parempi, kuin perus. Hakeutukaa ihmiset kaltaistenne pariin ja lopettakaa itku.
Kyse ei taida olla koulutustasosta pelkästään, joku muu vaan ei keskustelutaajuudessa ym kohtaa. Ero lienee jo tulossa ja uusi mies kiikarissa myöhemmin. Eikö ole reilumpaa miestäsi kohtaan, että olis joku nainen joka häntä arvostaa. Eikä sinun tarvii tyytyä mihinkään.
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 18:49"]
Suurin osa ihmisistä luulee olevansq älykkäämpiä ja sivistyneempiä, kuin ovat. Te olette eri aaltopituuksilla miehesi kanssa, ei siinä spekulointi ja suorastaan tämä ketjun paskanjauhaminen auta mitään. Joko tyydy osaasi, tai tee joku muu valinta. Se koulutus ei takaa, ettei olisi samanlainen, kuin ap:n mies. T. Lääkärin ex-vaimo
[/quote]
No kyllä ap:n kirjoitus kertoi aika selkeästi, että oltiin älykkyystasolta aivan eri planeetalta.
Mutta aloitus on tammikuulta, joten tilanne voi olla jo muuttunut ja ap:kin tuskin langoilla.
Älä tunne huonoa omatuntoa. Miehesikin varmaan sadattelee mielessään, kuinka pitää aina olla niin paskantärkeää ja kun on vaimo on tylsä sängyssä - ellei muutenkin.
Itsekin olen akateemisesti koulutettu ja voi, että kun olen nyt niin akateeminen ja sen vuoksi viisas että! Miehen kuitenkin otin luuseriduunareiden joukosta. Sama juttu vanhemmilla, paitsi, että äiti on duunari ja isä akateemisesti koulutettu.
Siis millaisia teidän akateemisesti koulutetut ystävät ovat? Tai pitäiskö kysyä, että millaisia tuntemanne duunarit? Meidän tuttavapiirissämme on reippaasti molempia ja ihan yhtä paljon on syvällisiä ja vähemmän syvällisiä ihmisiä ammatista/koulutuksesta riippumatta.
On se kumma jos ei ihmismielestä löydy aikuisena enää muuta kun koulunpenkeillä opitut asiat!
Aloittaja kun on niin akateemisesti koulutettu, kaikinpuolin kirjaviisas syvällistä harmoniaa unohtamatta, niin kyllä hän varmasti hyvinkin näppärästi osaa viisaudellaan päästä ajoittain alemmalle tasolle duunarin kanssa jutustellessa. Niin viisas! Niin viisas, että osaa muuntua typeräksi.
Voisitko miettiä että oppisitte miehenne kanssa toisiltanne jotain elämänasenteestanne?
Meillä minä olen myös se tavoitteellinen lasten kanssa, selvitän tietoa ja mietin lasten asioita. Mies ottaa rennosti ja antaa asioiden mennä painollaan ja ajan kulua. Meillä ainakin on hyvä että olemme miehen kanssa erilaisia. Lapset joskus ärsyyntyvät kun olen liian kiinnostunut tai mukana, sekä välillä se on stressaavaa (meillä lapset 8-14v).
Ainoa mikä kuulostaa huonolta on se kun miehesi ärsyyntyy. Mutta voisiko syynä olla sinun vaatimuksesi tai odotuksesi hänen suhteens? Jospa miehesi olisi itsevarmempi ja tyynempi, jos hyväksyisit hänet sellaisena kuin hän on?
Olen nähnyt monia pariskuntia erilaisilla koulutustaustoilla. Yleensä se on poikkeuksetta nainen, joka ottaa suuremman kasvatusvastuun lapsista (hoitaa kasvatuskeskustelut, lääkärikäyntien selvitykset, päiväkoti/kouluhakemukset, neuvolat, hammaslääkärit, kaverisynttärit jne.). Lisäksi miehet harvoin ovat kiinnostuneita miettimään elämää tai keskustelemaan syvällisiä. Toisaalta olen nähnyt niitäkin miehiä, jotka kyllä puhuvat, mutta sitten eivät oikein käytännössä osaa kuitenkaan toteuttaa puheitaan.
Eli sanoisin miehesi olevan ihan muuten normi mies, mutta itsetunto alhaalla. Lisäksi älykkyyttä on erilaista, osa on kiinni kiinnostuksenkohteista. Sitäpaitsi tietynlaista loogisuutta ja päättelykykyä kyllä voi oppia harjoittelemalla. Asenteeseen auttaa toisen kannustus ja oma halu. Tärkeintä kuitenkin varmaan olisi että tulisi hyväksyttyä sellaisena kuin on;)