Missä iässä lapset sopeutuvat parhaiten vanhempiensa eroon ja uuteen kumppaniin?

ei missään iässä ja ikinä eivät tule sydämessään ymmärtämään ja hyväksymään että jäivät avioero kersoiksi.

Olen onnellinen että vanhempani erosivat, parempi näin kaikille.

kun erottiin. Asiat oli niin huonosti että jopa lapsi oli sitä mieltä ettei isää tarvita asumaan kotona (oli muutenkin tullut ja mennyt miten lie). Joten ero oli hänestä helpotus. Uusi kumppani... No, vähän niin ja näin. On nyt 10v. ja haluaa minun olevan onnellinen, mutta samalla on ikävä äidin huomiota mitä oli ennen uutta kumppania.

että saa olla koko ajan äitinsä lähellä. Toisaalta mitä pienempi lapsi, sitä raskaampia ovat isäviikonloput sun muut vuoroviikot.



Pojille ero on traumaattisinta varmaan n. 4-12 iässä.

elänyt 17-vuotiaan lapsensa kanssa samassa taloudessa. Hänellä oli lapsen ollessa pieni pitkäaikainen naisystävä ja naisen kanssa erottua, kysyi 6-vuotias ensimmäisenä, voisivatko äitin kanssa muuttaa isän luo asumaan. Äidillä oli jo silloin uusi mies ja hänen kanssaan vauva. Niinpä kuitenkin 6-vuotiaskin haaveili jo siitä. Nykyään tilannetta en tiedä. Ei tietenkään enää tuosta puhuta ja toisaalta lapsi ei ole nähnyt vanhempiensa edes puhuvan kasvotusten kuin muutaman sanan rippijuhlissa kirkon pihalla muutama vuosi sitten.

Vaikka toisaalta meillä kävi niin, että lähivanhemman kumppania inhottiin enemmän, mutta ajan kuluessa hänestä pidettiin enemmän kuin etävanhemman kumppanista.

Koska lapsi oli kiintyneempi äitiin kuin isään, niin äidin miestä vastaan kapinoitiin enemmän. Mutta ajan kuluessa isäpuoli kuitenkin koettiin läheisemmäksi kuin äitipuoli. Aika parantaa haavat, eikä kannata tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä.

lapsi toivoo ikuisesti että vanhemmat palaisivat takaisin yhteen, jopa aikuisina.

meillä lapset eivät toivo yhteenpaluuta, heille se olisi kauhistus.

Eikä ole ainoa tapaus laatuaan.

Siinä toki olet oikeassa, että usein lapset toivovat vanhempiensa paluuta yhteen, mutta eivät todellakaan aina.

jos toinen vanhempi on väkivaltainen juoppo, jota lapset pelkäävät, niin silloin sopeutuvat eroon parhaiten. Muuten turvallisen maailman tuhoutuminen jättää aina traumat.

voisi kuvitellakaan että minä=äiti eläisin isän kanssa yhdessä. Erosimme hänen ollessa hyvin pieni ja lapseni on nähnyt miten erilaisia ihmisiä olemme keskenämme. Eikä kumpikaan meistä ole juoppoja vaan täysin toisillemme sopimattomia ihmisiä.

Siis lapsi ei tietenkään muista myöhemmin aikaa, jolloin biologinen perhe oli koossa, mutta kyllähän ero vaikeuttaa huomattavasti kiintymyssuhteen muodostumista etävanhempaan, ja pitkät tapaamiset etävanhemmat kanssa taas ovat rankkoja pienelle, kun pitää olla erossa lähivanhemmasta. Elämä menee rikkonaiseksi juuri silloin kun sen pitäisi olla tasaista ja turvallista. Jos taas suhde toiseen vanhempaan katkeaa kokonaan, on sekin iso juttu, jota lapsi saa käsitellä vielä isonakin. Varmaan se vanhemmasta helposti näyttää helpoimmalta iältä eikä lapsikaan osaa valittaa, mutta näin asia kuitenkin on.

Omani olivat just esiteinejä, mutta oltiin ensin molemmat vanhemmat super-aikuisia eron aikaan, ei mollattu toisiamme, tuimme lapsia sopeutumaan kahteen kotiin. Kun tuli ajankohtaiseksi uudet suhteet, seurustelimme tahoillamme pitkään "salaa", kunnes esittelimme lapsille. Koska uudet kumppanitkin olivat fiksuja, kypsiä ihmisiä, hyväksyminen oli helppoa, kun edettiin nuorten tahtiin.



Nykytilanne on hyvä, lapsilla on monta turvallista aikuista elämässään, välit molempien vanhempien ja perheiden kanssa kunnossa. Uusien kumppaneiden kanssa emme asu eikä uusia lapsia ole eikä tule, joten uusperhe-elämästä meillä ei ole kokemusta.



Ehkä he olisivat onellisempia, jos me vanhemmat olisimme jatkaneet ydinperheen vanhempina, en tiedä. Ehkä liitosta olisi saanutkin vielä jotain aikaseks, ehkä meillä oli turha ero. Mutta kun tää elämä on elettävä niillä korteilla jotka saa, niin hyvin kuin osaa. Onnellisuustakuuta ei saa ydinperheelliset eikä uusperheelliset, enemmän kyse on asenteesta ja valmiudesta ottaa muut ihmiset huomioon eikä porhaltaa itsekkäästi omien halujensa perässä.

ero on lapselle aina "maailmanloppu". Ja sitä ei muuksi muuta se vaikka miten yrittäisi joku väittää että kun äiti/isä on onnellinen, niin lapsikin on.

Tämä oli ainakin minun kohdallani totta ja elämäni suurin katastrofi joka on vaikuttanut hyvin moneen ihmissuhteeseen. Olin 9v silloin.

että lapsella menee tointua vanhempiensa erosta yhtä kauan kuin hänellä on ikävuosia eron sattuessa. Eli 5 vuotias on selvinnyt erosta 10 vuotiaana, 10 vuotias 20 vuotiaana jne.



Eroja toki on lapsissa ja siitä miten hyvin ymmärtävät eron syyn. Myös se alkaako vanhemmat kiistellä lapsesta vaikeuttaa toipumista, siinä mielessä yli 15 vuotiaan on helpompi koska hän voi itse määrätä missä asuu ja miten tapaa vanhempiaan, vai muuttako esim. täysin eri paikkakunnalle opiskelemaan. Tältä pohjalta sanoisin että pitää erota kun lapset ovat mahdollisimman pieniä tai isoja, molemmissa tapuksissa lapsi pääsee käsittelemään asiaa "puhtaammalta pöydältä".

että lapsella menee tointua vanhempiensa erosta yhtä kauan kuin hänellä on ikävuosia eron sattuessa. Eli 5 vuotias on selvinnyt erosta 10 vuotiaana, 10 vuotias 20 vuotiaana jne. Eroja toki on lapsissa ja siitä miten hyvin ymmärtävät eron syyn. Myös se alkaako vanhemmat kiistellä lapsesta vaikeuttaa toipumista, siinä mielessä yli 15 vuotiaan on helpompi koska hän voi itse määrätä missä asuu ja miten tapaa vanhempiaan, vai muuttako esim. täysin eri paikkakunnalle opiskelemaan. Tältä pohjalta sanoisin että pitää erota kun lapset ovat mahdollisimman pieniä tai isoja, molemmissa tapuksissa lapsi pääsee käsittelemään asiaa "puhtaammalta pöydältä".

Uuteen isä/äitipuoleen on varmasti vaikeinta suhtautua silloin, kun on riittävän vanha kapinoimaan, mutta kuitenkin liian nuori muutamaan pois.

lapsi toivoo ikuisesti että vanhemmat palaisivat takaisin yhteen, jopa aikuisina.

Tai surua se kai on? Elämään kuuluu myös suru. JOtkut joutuvat suremaan aivan hirvän suuria menetyksiä, toiset surevat vanhanmallista kännykkää. Mä mietin vaan tuota vauva-vaiheen eroa, että onkohan noin yksiselitteistä; jos vanhemmat eroaa kun lapsi on vauva- ja äiti suree ja kuormittuu erosta- niin lapsi imee tuon äidin pahan olon tosi syvälle itseensä. Samoin lapsi voi joutua pärjäämään aivan liian paljon itsekseen kun äidiltä loppuu aika, tai pitää käydä töissä tms- jos lapsi on isompi, asia on helponmpi mieltää tapahtuvaksi oman itse ulkopuolella, ja sitä on myös helpompi käsitellä, surra. En tiedä, mut jotenkin tuntuu, että nimenomaan vauva tarvitsisi äidin, jonka ei tarvitse yksin jaksaa kaikkea. Koska se mitä ihminen ei muista tietoisesti, on sitäkin syvemmin hänen sisimmässään. Ja vaikuttaa sieltä.