Veljen vaimo välttelee miehen sukulaisia! :(

etten enää patista miestä soittamaan / käymään sukulaistensa luona. Jos aikuista ihmistä ei kerran kiinnosta niin ei kiinnosta.

Meillä siis kyse vain anopista. Mieheni kyllä tykkää omasta äidistään, mutta ei ole mun tehtävä huolehtia siitä että soittaa sille ja kyläilee....

-39 (muistaakseni)

Eikö aikuinen mies voi itse ottaa ne lapset autoon ja lähteä sukulaisiin?? Mikä estää?

Ei meillä ainakaan mies järjestele tapaamisia minun sukuni kanssa. Ihan itse järjestelen ja usein menen ihan ilman miestäkin käymään omilla sukulaisillani.

Mieshän se siinä on se avuton sitten. Miksi sitä vaimoa pelkästään syytät?? Vai meneekö se mies ilman lapsia sinne sukulaisille? Vai mistä nyt kiikastaa.

Noita kirjoituksiasi kun lukee niin ei hirveästi ihmettele vaikka sun kanssa ei haluakaan kaveerata, sorry nyt vaan.

Kysymys vielä ap:lle. Onko tässä tapauksessasi niin että vain veljesi vaimo ei ole tekemisissä vai koko veljesi perhekö? Jos muu perhe on sukulaisten kanssa tekemisissä normaalisti niin mikä on ongelma??

Veli yrittää olla tekemisissä vaikka olemme nykyisin huomattavasti vähemmän tekemisissä kuin aiemmin. Selvästi häpeää vaimonsa välttelevää ja valikoivaa käytöstä, on takellellen yrittänyt joskus selittää ja keksiä ilmiselviä tekosyitä. Vaimonsa ei vaan halua olla tekemisissä kuin omien valikoitujen ihmistensä kanssa ja osoittaa sen töykeällä käytöksellään tai poissaolollaan selvästi. Pahinta kuitenkin on, että vaimo vetää samalla heidän lapsensakin omaan junaansa: estää lapsia olemasta toisen puolen sukulaisten kanssa tekemisissä. Tämä jos mikä minun sydäntäni raastaakin: lapset kun ovat aina niin iloisia ja onnellisia päästessään leikkimään serkkujensa kanssa, istuvat sylissämme, halailevat, puhua pulputtavat, osoittavat kaipaustaan. Veljen vaimon epäsosiaalisuuden vuoksi lapset kuitenkin jäävät useimmiten kotiin äitinsä kanssa (tai ovat tekemisissä vain äitinsä sukulaisten ja kavereiden kanssa) ja veljeni tulee nopeasti paikalle. Ehkä tämä kaikki olisi helpompi niellä jos lapsia ei olisi kuviossa mukana. Joka tapauksessa, suuresti kaipaamme veljeäni ja hänen perhettään. Myös tänä jouluna. :(

Ei ne serkut todellakaan kaipaa sellaista, mitä ei ole! Ja erityisen vähän kukaan haluaa lastensa olevan tekemisissä ap:n kaltaisen valehtelijan kanssa, koska normaali lapsi ei todellakaan käyttäydy ventovieraiden kanssa tavalla, josta kerrot eli ensin eivät saa olla tekemisissä ja sitten yllättäen pyrkivät syliin.

Huono on se mies, joka häpeää itsenäistä vaimoaan, joka ei suostu narsistisen kälynsä pompoteltavaksi!

Kuitenkin sillä lapsuudenperheelläkin on miehelle merkitystä ja kunnioitus toista kohtaan avioliitossa tarkoittaa, että pystyy pitämään myös asialliset sukulaisuussuhteet miehen sukuun. "Love me, love my dog". Oikeasti tietenkään ei tarvi alkaa sydänystäväksi tai rakastaa, mutta itse en osaisi ajatella, että hyljeksisin miehen äitiä. Hänhän on herranen aika mieheni äiti ja lasten mummu. Hänellä on paikka elämässäni. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta jos toinen ei tee mitään pahaa, niin ei ole syytä myöskään vältellä tai olla hankala.



Elämässä on velvollisuuksia ja tapana toimia oikein. Kun asiaan suhtautuu aikuismaisesti ja kypsästi, niin huomaa, ettei se juttu olekaan niin kamala. Mä uskon, että hyvä ja asiallinen toiminta kantaa aina hedelmää. Nykyihmisillä on vain valitettavasti pitkittynyt murkkuikä ja vielä aikuisinakin puhutaan kuin teinit: "mä en haluu... mun ei ole pakko". Ei pakko tietenkään ole, jos tilanne on mahdoton. Kannattaisi vain ensin tarkastaa se oma kanta.



Ja sitten vähän tarinaa omasta suvusta: Äitini tutustui isään 70-luvun alussa ja oli kuulemma tosi hankala. Isäni on naureskellen kertonut, kuinka yritti kaikin keinoin keksiä muuta ohjelmaa kuin hänen kotonaan käyminen, arvosteli koko ajan isän siskoa (joka kiltti ihminen, mutta vähän yksinkertainen), nokitteli mummua jne. Sanoi, että hän häpesi äitini käytöstä hänen sukuaan kohtaan. Vuosien saatossa käytös laantui ja 80-luvulla (josta muistan jo jotain) välit oli ihan ok. Joskus muistan edelleen nyrpistelleen mummulle ja jopa lapsena tajusin, että mummu ei tehnyt mitään erityistä ansaitakseen sen. Nuo isovanhemmat jo kuolleet 15 vuotta sitten, mutta mitään syytä äitini käytökselle ei vieläkään ole löytynyt. Isä väittää, että kyse oli vain lapsellisesta omistushalusta, jonka takia piti "ulostaa" hänen sukulaisnaisensa joka tavalla pois. Tosin käytös lientyi lasten myötä ja "aseman" vahvistuttua.

Käly ei halua, että lapset joutuvat tekemisiin ailahtelevan ja räiskyvän luonteesi kanssa, josta olet ihan diagnoosinkin saanut. Luonnehäiriösi on se tekijä, jonka vuoksi myös veljesi sinua välttelee, koska ei jaksa ikuista jankuttamistasi.



Lapset pelkäävät sinua, eikä syyttä. Äitinsä taas ei jaksa jatkuvaa valitustasi ja sitä, että sinulle ei kelpaa mikään eikä kukaan.



Etenkin jouluna halutaan pysyä sinusta niin kaukana kuin ikinä voidaan ja millä tahansa tekosyyllä ollaan tulematta paikalle ihmettelemään tempauksiasi. Nälviminen ja moittiminen etenkin lasten kuullen on aiheuttanut sen, että mieluummin ollaan pois sukujuhlista kuin tullaan haukuttaviksi.

Minulle saa olla miten ilkeä tahansa, saa sanoa ihan mitä mieheen juolahtaa. Mutta kun sitten sen takia en halua mennä kylään niin olen töykeä! Ei mene ymmärrykseeni, ei.

ettei pysty niitä lapsia itse viemään sukulaistensa luo yms? Tarvitaanko siinä se vaimo aina mukana? vai kieltääkö vaimo yhteydenpidon kokonaan? Selventäisitkö vähän. Jos vaimo ei halua olla niiden sukulaisten kanssa tekemisissä niin mikä estää sitä miestä ja lapsia kuitenkin olemasta??

kun muutti naisen kanssa yhteen. Asuvat toisella puolen suomea,joten pyhiksi ja juhliin eivät varmaan erillään halua lähteä, eli kun nainen ei halua lähteä, miehenkin on vaikea jättää nainen, onhan tämä loogista. Naisen sukulaisissa kyllä käyvät facebook-päivitysten perusteella tiheään. Kutsuttaessa eivät pääse tulemaan. Kun näemme joskus, nainen ei katso kohti eikä keskustele, vaan puhuu miehen sukulaisille "miehen kautta", tai ei ollenkaan. Säälittävä tapaus.

Arvostatteko tämän ihmisen mielipiteitä ja otatteko hänet huomioon? Minä en ainakaan kauhean hyvin viihdy seurassa, jossa pöytä kyllä katetaan koreaksi mutta ylitseni kävellään tai mielipiteeni mitätöidään.

Mutta se ei ole minulle mikään syy kieltää lapsiltani miehen puolen sukulaisia tai katkaista välejä siihen suuntaan. Aikuinen, kypsä ja terve ihminen kyllä osaa käsitellä tuollaiset tilanteet.

Meillä on vähän sama tilanne. Pidän kyllä jonkin verran yhteyttä mieheni sukulaisiin. Siskonsa ovat hieman ongelmallisia minulle. En oikein viihdy heidän seurassaan, koska tunnen jatkuvasti että minua vähätellään. Ehkä(?) siksi, että olen 6 vuotta heitä nuorempi. Lähemmäs 30 vuotta kumminkin.

Toinen syy on se, että he yleensä haukkuvat kaikki ja pelkään, että kun ovi perästäni kiinni sulkeutuu, alkaa minun mollaamiseni... En tosin tiedä mutta ainakaan toisen veljensä vaimosta puhuvat tosi ikävästi välillä :( Vaikka minusta hän on ihan mukava.

Kahvit kyllä tarjoan ja kuulumiset vaihdan ihan mielellänikin. Mutta jotenkin tuntuu, että en kuitenkaan ihan yllä heidän tasolleen :) Ei häiritse minua enää, aluksi kyllä. Sitten päätin, että jos en riitä omana itsenäni niin antaa olla. Lapset saavat olla tekemisissä niin paljon kun haluavat ja käymme kylästelemässä heillä pari kertaa kuussa.

Kyllä aikuisen ihmisen tulee sen verran jaksaa vaivautua, että toimeen tulee. Ei olla enää ala-asteella, muutama tunti "uhrattua" aikaa ei voi olla kovin paljon pyydetty.

Me olemme naimisissa olleet 2v, yht. 6v yhdessä. Ei lapsia. Miehen sukulaiset mukavia, erityisesti siskon perhe. Heidän kanssaan viihdyn. Mutta anoppi ja appi. Ovat molemmat eronneet ja on uudet puolisot. No okei appi ei oo niin paha (koska he ovat kiinnostuneita enemmän uuden puolisonsa suvusta), mutta anoppi.. Aina kun sinne menee niin se on kuin juhlahetki, en jaksa sitä hössötystä... en jaksa ja tulen pahalle tuulelle kun mietinkin asiaa. Anoppi on siis todella ystävällinen mutta mua ei vaan kiinnosta sen seura. Evvk. Anoppi on varmaan huomannut sen, että en tule juuri koskaan mukaan kun mieheni käy siellä kylässä. En haluaisi loukata, mutta en jaksa mennä sinne tuijottamaan kelloa, että milloin saa lähteä pois. Vaikka siis ei siellä oleminen ole mitään kidutusta mutta.. en vaan tykkää? En osaa selittää:/ Kauhulla odotan sitä jos saadaan lapsia ja sitten kun anoppi haluaa tunkea meidän elämään enemmän... Mun äiti tulee olemaan se ykkösmummo, sori. Tiedän, olen kamala, mutta näin tulee varmaankin käymään... No okei, ehkä en ole niin paha kuin veljesi vaimo, koska välttelen vain anoppia...

joak sitten heivaa sut pihalle elämästään kun vaimon äiti on Ykkönen".

Miten helvetin keskenkasvuinen pissis sanoo että tulee pahalle tuulellekin kun ajattelee kuinka anoppi tekee sun vierailusta juhlahetken ja hössöttää?

Mä todella säälin sun anoppia jonka poika on nainut käärmeen vailla normaalia empatiaa.

Ap on kirjoittanut erittäin asiallisesti ja selventävästi asiasta, jonka hän kokee ongelmalliseksi.

Silti täällä jotkut syyttävät ap:ta mielenterveysongelmaiseksi jne? Siis mitä ihmettä? Voisiko jossakin ketjussa edes yrittää pysytellä aiheessa ilman pakollista omakohtaisten probleemien mukaanvetämistä? Jos sulla henkilökohtaisesti on ongelmia suhteessasi anoppiin tai kälyysi, ei kaikilla niitä samoja ongelmia välttämättä ole. Säilyttäkää nyt hyvät ihmiset jonkinlainen objektiivisuus! No, AV on aina AV...



Ja alkuperäisestä aiheesta...mä voin hyvin samaistua ap:n ongelmaan. Mullakin oli joskus veli, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä, sosiaalinen kuin mikä, auttavainen, nauravainen, kaikin tavoin positiivinen ja ihana ihminen. Kunnes tapasi vaimonsa, joka oli kaikkea muuta kuin veljeni - syrjäänvetäytyvä, eristäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä, kyräilevä, vain omien sukulaistensa ja kavereidensa kanssa tekemisissä oleva. Vaimo teki jo alusta lähtien selväksi, ettei ole kiinnostunut veljeni sukulaisista eikä oikein veljeni kavereistakaan. Riippumatta siis siitä mitä nämä ihmiset tekivät tai eivät tehneet.



Pikkuhiljaa veljeni käytös muuttui. Ennen niin positiivinen, sosiaalinen ihminen vetäytyi ja vaikeni. Tapaamiset vähenivät minimiin, veljeni koko olemus kuihtui.

Tänä jouluna tapaan silti veljeni, viedessäni hänen haudalleen kynttilän. Se on jo enemmän kuin parina edellisenä jouluna yhteensä.



Neuvoni ap:lle ja muille saman asian kanssa kamppaileville onkin, että kannattaa tarkkailla varoitusmerkkejä. Kadun koko loppuelämäni ajan, etten uskaltanut ottaa asioita veljeni kanssa suoraan puheeksi. Asia oli kuin vaiettu tabu, se virtahepo olohuoneessa, jota kukaan ei osannut käsitellä eikä kehdannut ottaa esille. Älkää pelätkö siltojen palamista, se on pienin mahdollinen murhe.

Ap on kirjoittanut erittäin asiallisesti ja selventävästi asiasta, jonka hän kokee ongelmalliseksi. Silti täällä jotkut syyttävät ap:ta mielenterveysongelmaiseksi jne? Siis mitä ihmettä? Voisiko jossakin ketjussa edes yrittää pysytellä aiheessa ilman pakollista omakohtaisten probleemien mukaanvetämistä? Jos sulla henkilökohtaisesti on ongelmia suhteessasi anoppiin tai kälyysi, ei kaikilla niitä samoja ongelmia välttämättä ole. Säilyttäkää nyt hyvät ihmiset jonkinlainen objektiivisuus! No, AV on aina AV... Ja alkuperäisestä aiheesta...mä voin hyvin samaistua ap:n ongelmaan. Mullakin oli joskus veli, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä, sosiaalinen kuin mikä, auttavainen, nauravainen, kaikin tavoin positiivinen ja ihana ihminen. Kunnes tapasi vaimonsa, joka oli kaikkea muuta kuin veljeni - syrjäänvetäytyvä, eristäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä, kyräilevä, vain omien sukulaistensa ja kavereidensa kanssa tekemisissä oleva. Vaimo teki jo alusta lähtien selväksi, ettei ole kiinnostunut veljeni sukulaisista eikä oikein veljeni kavereistakaan. Riippumatta siis siitä mitä nämä ihmiset tekivät tai eivät tehneet. Pikkuhiljaa veljeni käytös muuttui. Ennen niin positiivinen, sosiaalinen ihminen vetäytyi ja vaikeni. Tapaamiset vähenivät minimiin, veljeni koko olemus kuihtui. Tänä jouluna tapaan silti veljeni, viedessäni hänen haudalleen kynttilän. Se on jo enemmän kuin parina edellisenä jouluna yhteensä. Neuvoni ap:lle ja muille saman asian kanssa kamppaileville onkin, että kannattaa tarkkailla varoitusmerkkejä. Kadun koko loppuelämäni ajan, etten uskaltanut ottaa asioita veljeni kanssa suoraan puheeksi. Asia oli kuin vaiettu tabu, se virtahepo olohuoneessa, jota kukaan ei osannut käsitellä eikä kehdannut ottaa esille. Älkää pelätkö siltojen palamista, se on pienin mahdollinen murhe.

ja syyllinen on aina vääränlainen puoliso?

Veljelläsi oli täysi vapaus tehdä, mitä tahtoo. Normaali terve ihminen ei sairastu siksi, että puolisonsa on hiljainen ja viihtyy omien kavereittensa kanssa. Tai jos noin olisi, olisi Suomessa kutakuinkin 800 000 sellaista henkilöä, jotka ovat alttiina puolison halulle pitää yhteyttä kavereihinsa ja siten sairastuttamassa lähiympäristöään.

Selkeä varoitusmerkkihän on se, että mies menee naimisiin! Suvun kannattaa tarkkailla tällaisia miehiä, jotka haluavat olla mieluummin vaimonsa kuin siskonsa kanssa.

Kerroit, että veljesi muuttui, kun hän tapasi vaimonsa. Kyse lienee kuitenkin tuossa vaiheessa vielä tulevasta vaimosta vai miksi veljesi olisi hylännyt iloisen, nauravaisen vaimonsa ja sitten tavannut tämän uudestaan hiljaisena ja alakuloisena?

Etkö uskalla? Vai etkö osaa? En usko, että olet ihan noin tietämätön "ongelman" syistä kuin väität.



Minäkään en ole tekemisissä mieheni vanhempien ja siskon kanssa siitä syystä, että en vain sovi siihen porukkaan. Hekin varmaan sanoisivat kuten sinä, että on muka yritetty ottaa sukuun mukaan. Ja paskat. Varmaan heidän sukuunsa olisi "päässytkin mukaan" jos olisi kuten he. Mutta kun en ole (enkä halua ollakaan). Omille sukulaisilleni ja ystävilleni kelpaan sellaisena kuin olen, joten en välitä kovin tiheästi tavata sellaisia ihmisiä, joille en kelpaa omana itsenäni. He ovat kovin ahdaskatseista, sivistymätöntä ja sisäänpäinlämpiävää väkeä, ei vaan kiinnosta olla tekemisissä. Ehkä ap sinunkin tapauksessasi on tästä kyse?



Mies kyllä tapaa lapsen kanssa sukulaisiaan, sitä en ole ollut estämässä.

Ap on kirjoittanut erittäin asiallisesti ja selventävästi asiasta, jonka hän kokee ongelmalliseksi.

Silti täällä jotkut syyttävät ap:ta mielenterveysongelmaiseksi jne? Siis mitä ihmettä? Voisiko jossakin ketjussa edes yrittää pysytellä aiheessa ilman pakollista omakohtaisten probleemien mukaanvetämistä? Jos sulla henkilökohtaisesti on ongelmia suhteessasi anoppiin tai kälyysi, ei kaikilla niitä samoja ongelmia välttämättä ole. Säilyttäkää nyt hyvät ihmiset jonkinlainen objektiivisuus! No, AV on aina AV...

Ja alkuperäisestä aiheesta...mä voin hyvin samaistua ap:n ongelmaan. Mullakin oli joskus veli, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä, sosiaalinen kuin mikä, auttavainen, nauravainen, kaikin tavoin positiivinen ja ihana ihminen. Kunnes tapasi vaimonsa, joka oli kaikkea muuta kuin veljeni - syrjäänvetäytyvä, eristäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä, kyräilevä, vain omien sukulaistensa ja kavereidensa kanssa tekemisissä oleva. Vaimo teki jo alusta lähtien selväksi, ettei ole kiinnostunut veljeni sukulaisista eikä oikein veljeni kavereistakaan. Riippumatta siis siitä mitä nämä ihmiset tekivät tai eivät tehneet.

Pikkuhiljaa veljeni käytös muuttui. Ennen niin positiivinen, sosiaalinen ihminen vetäytyi ja vaikeni. Tapaamiset vähenivät minimiin, veljeni koko olemus kuihtui.

Tänä jouluna tapaan silti veljeni, viedessäni hänen haudalleen kynttilän. Se on jo enemmän kuin parina edellisenä jouluna yhteensä.

Neuvoni ap:lle ja muille saman asian kanssa kamppaileville onkin, että kannattaa tarkkailla varoitusmerkkejä. Kadun koko loppuelämäni ajan, etten uskaltanut ottaa asioita veljeni kanssa suoraan puheeksi. Asia oli kuin vaiettu tabu, se virtahepo olohuoneessa, jota kukaan ei osannut käsitellä eikä kehdannut ottaa esille. Älkää pelätkö siltojen palamista, se on pienin mahdollinen murhe.

Ihmettelen kovasti ap:n saamia vastauksia. Onko täällä oikeasti aikuisia paikalla vai pahasti murrosikään jämähtäneitä, keskenkasvuisia, itsekkyydessään vellovia minä-minä-ihmisiä, jotka eivät kykene näkemään ohi oman navan? En käsitä esim. niitä vastauksia, joissa omat kaverit ja oma suku riittää eikä muu kiinnosta. Millainen ihminen sanoo näin? En keksi kovinkaan paljon itsekeskeisempää ja omahyväisempää lausetta enkä usko, että tasapainoinen ja normaali aikuinen voisi suoltaa tällaista tekstiä.

Me tapaamme päivittäin ihmisiä ja olemme tekemisissä sellaistenkin kanssa, joita tapaamme säännöllisesti. Miten ihmeessä on sinulta pois, jos olet kohtelias ja ystävällinen esim. kaksi tuntia kuukaudessa ihmiselle, joka on tärkeä miehellesi? Miksi on vaikeaa kohdella toista ihmistä tuntevana olentona, jolle voi hymyillä, puhua parista yhdentekevästä aiheesta ja sietää sen toisen kommentit, vaikka ne nyt eivät ihan omalle tasolle yltäisikään. Loukkaukset ja ilkeilyt tietysti erikseen, mutta suurin osa vastaajista vain ei halunnut olla tekemisissä, ei kiinnostanut jne.

Olen aina vain hämmästyneempi siitä, miten itsekeskeinen sukupolvi on meillä päässyt aikuisikään. Ymmärrys ei riitä, kun käytöstapojakin pidetään vain rajoina, joita saa ylittää, jos ei huvita. Miten nämä moukkamaiset ihmiset kasvattavat lapsensa? Ovatko juuri he koulukiusaajien, kouluampujien ja muiden mielenterveyspotilaiden vanhempia? Empatiakyvyttömyys kun periytyy. Sitä opitaan esimerkin kautta.

Suoraan sanon, että hävettää tuo oman navan ylistys ja lauseet, joissa "ei ole pakko", "ei huvita" ja "ei kiinnosta" vilahtelevat. Mitä kumman lelliprinsessoja on päässyt livahtamaan aikuisiksi? Ja vielä surullisempaa, mitä vikaa on pojissamme, kun he viitsivät vilkaista noin tunnevammaisiin ihmisiin?

Normaali aikuinen sietää hetkellistä epämukavuutta (esim. kaksi tuntia kuukaudessa) jonkun toisen vuoksi. Jos miehen suku ei suolla ilkeyksiä, ei ole mitään syytä, miksi ei voisi ihan peruskohteliaisuudesta ja toista ilahduttaakseen sietää ihmisiä, joiden kanssa ei muten kaveeraisi.

Ystäväni menetti tsunamissa koko perheensä. Onneksi oli sukulaisia ja ystäviä, jotka auttoivat. Jos hänen äitinsä olisi eristänyt hänet isän suvusta, olisi auttajia ollut huomattavasti vähemmän. Kannattaisiko sekin pitää mielessä, että iso suku on rikkaus?

Olen ujo ja epäsosiaalinen ja mielelläni välttelen sosiaalisia tilanteita joissa tunnen oloni epävarmaksi. Mielestäni olen ihan hyvissä väleissä miehen suvun kanssa, mutta luulen että jos anopilta kysytään niin hänen mielestään olen "jääpuikko".



En käy useinkaan heidän luonaan, mies käy kyllä lasten kanssa. Ja tämä johtuu ihan mieheni toiveesta, hän menee kotiinsa harrastamaan eikä halua silloin "pitää seuraa" minulle. Ja minä taas viihdyn hyvin yksin kotona kun mies ja lapset menevät Mummilaan joten järjestely sopii meille tosi hyvin - paitsi että uskon appivanhempien ajattelevan, että minulle ei heidän seuransa kelpaa.

Ihmettelen kovasti ap:n saamia vastauksia. Onko täällä oikeasti aikuisia paikalla vai pahasti murrosikään jämähtäneitä, keskenkasvuisia, itsekkyydessään vellovia minä-minä-ihmisiä, jotka eivät kykene näkemään ohi oman navan? En käsitä esim. niitä vastauksia, joissa omat kaverit ja oma suku riittää eikä muu kiinnosta. Millainen ihminen sanoo näin? En keksi kovinkaan paljon itsekeskeisempää ja omahyväisempää lausetta enkä usko, että tasapainoinen ja normaali aikuinen voisi suoltaa tällaista tekstiä. Me tapaamme päivittäin ihmisiä ja olemme tekemisissä sellaistenkin kanssa, joita tapaamme säännöllisesti. Miten ihmeessä on sinulta pois, jos olet kohtelias ja ystävällinen esim. kaksi tuntia kuukaudessa ihmiselle, joka on tärkeä miehellesi? Miksi on vaikeaa kohdella toista ihmistä tuntevana olentona, jolle voi hymyillä, puhua parista yhdentekevästä aiheesta ja sietää sen toisen kommentit, vaikka ne nyt eivät ihan omalle tasolle yltäisikään. Loukkaukset ja ilkeilyt tietysti erikseen, mutta suurin osa vastaajista vain ei halunnut olla tekemisissä, ei kiinnostanut jne. Olen aina vain hämmästyneempi siitä, miten itsekeskeinen sukupolvi on meillä päässyt aikuisikään. Ymmärrys ei riitä, kun käytöstapojakin pidetään vain rajoina, joita saa ylittää, jos ei huvita. Miten nämä moukkamaiset ihmiset kasvattavat lapsensa? Ovatko juuri he koulukiusaajien, kouluampujien ja muiden mielenterveyspotilaiden vanhempia? Empatiakyvyttömyys kun periytyy. Sitä opitaan esimerkin kautta. Suoraan sanon, että hävettää tuo oman navan ylistys ja lauseet, joissa "ei ole pakko", "ei huvita" ja "ei kiinnosta" vilahtelevat. Mitä kumman lelliprinsessoja on päässyt livahtamaan aikuisiksi? Ja vielä surullisempaa, mitä vikaa on pojissamme, kun he viitsivät vilkaista noin tunnevammaisiin ihmisiin? Normaali aikuinen sietää hetkellistä epämukavuutta (esim. kaksi tuntia kuukaudessa) jonkun toisen vuoksi. Jos miehen suku ei suolla ilkeyksiä, ei ole mitään syytä, miksi ei voisi ihan peruskohteliaisuudesta ja toista ilahduttaakseen sietää ihmisiä, joiden kanssa ei muten kaveeraisi. Ystäväni menetti tsunamissa koko perheensä. Onneksi oli sukulaisia ja ystäviä, jotka auttoivat. Jos hänen äitinsä olisi eristänyt hänet isän suvusta, olisi auttajia ollut huomattavasti vähemmän. Kannattaisiko sekin pitää mielessä, että iso suku on rikkaus?

Millainen ihminen ei kykene vierailemaan omilla vanhemmillaan ilman puolisoaan? Enemmän se mies on mielenterveyspotilas, jos ei kykene omilla sukulaisillaan käymään ilman, että on vaimo mukana (mustasukkaisuudenko takia vai miksi?).

Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Jos katsoo, että ei halua olla tekemisissä miehen suvun kanssa, ei se ole keneltäkään pois. Mies voi tavata vanhempiaan ja sisaruksiaan ilman vaimoa, samoin mies saa pitää oman kaveripiirinsä ilman, että vaimo tuppautuu mukaan joka paikkaan. Vastaavasti vaimo ei vaadi miestä oman sukunsa kissanristiäisiin tai tyttöporukan saunailtaan.

Suku on rikkaus ja siksi siihen omaan sukuun kannattaa pitää välejä, joita on lapsuudesta lähtien vaalittu. Mies tehkööt saman omalle suvulleen. Ja jos niin iso tsunami tulee, että koko suku kuolee, niin voi voi.

Itsenäistykää hyvät ihmiset ja lopettakaa puolisossa roikkuminen vain siksi, että on kohteliasta mennä joka paikkaan yhdessä. Kyse on todella usein pelkästä mustasukkaisuudesta: miehen perässä lähdetään kaikkialle, ettei se vain löydä uutta.

Onko teillä jotkut maagiset siirtymäriitit suvusta toiseen ja sitten saa luvan tehdä jotain suvulle ominaista kuten pissiä seisaaltaan?

Mun veljellä on puoliso, joka on hyvinkin ap:n kuvailujen kaltainen. Tai siis jättäytyy perheemme ja sukumme tilaisuuksista pois, sekä seurustelee mielellään vain omien tuttujensa ja sukulaistensa kanssa. Apu kelpaa tälle vaimolle oikein hyvin, mutta itse ei ole apuaan tarjoamassa, ei milloinkaan. Eihän hän edes vaivaudu normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen tai osoita minkäänlaisia peruskohteliasuuteen kuuluvia eleitä.

Alussa tuntui ihan pirun pahalta kun kuitenkin yritimme olla mahdollisimman mukavia häntä kohtaan ja ottaa hänet kaikin tavoin huomioon, nyt tilanteeseen on jo jossain määrin sopeutunut ja se on häneltä ns. normaalia käytöstä. On ollut vain pakko hyväksyä, ettei veljen puoliso halua olla tekemisissä kanssamme ja that's it. Harmittaa vain veljen menettäminen ja veljenlasten etäisiksi jääminen. Vaimo on veljeni mukaan muutenkin "vaikea tapaus" ja elämä hänen kanssaan on hankalaa. Mutta veljeni tähän kaikkeen tahtoo oman vapaaehtoisen valintansa mukaisesti taipua ja siihen meidän muiden on nyt sopeuduttava ja ollaan jo aika hyvin sopeuduttukin.

Mun veljellä on puoliso, joka on hyvinkin ap:n kuvailujen kaltainen. Tai siis jättäytyy perheemme ja sukumme tilaisuuksista pois, sekä seurustelee mielellään vain omien tuttujensa ja sukulaistensa kanssa. Apu kelpaa tälle vaimolle oikein hyvin, mutta itse ei ole apuaan tarjoamassa, ei milloinkaan. Eihän hän edes vaivaudu normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen tai osoita minkäänlaisia peruskohteliasuuteen kuuluvia eleitä. Alussa tuntui ihan pirun pahalta kun kuitenkin yritimme olla mahdollisimman mukavia häntä kohtaan ja ottaa hänet kaikin tavoin huomioon, nyt tilanteeseen on jo jossain määrin sopeutunut ja se on häneltä ns. normaalia käytöstä. On ollut vain pakko hyväksyä, ettei veljen puoliso halua olla tekemisissä kanssamme ja that's it. Harmittaa vain veljen menettäminen ja veljenlasten etäisiksi jääminen. Vaimo on veljeni mukaan muutenkin "vaikea tapaus" ja elämä hänen kanssaan on hankalaa. Mutta veljeni tähän kaikkeen tahtoo oman vapaaehtoisen valintansa mukaisesti taipua ja siihen meidän muiden on nyt sopeuduttava ja ollaan jo aika hyvin sopeuduttukin.

miehensä suvun kanssa, mutta apu kelpaa, niin miten sitä apua annetaan? Lähettääkö käly jotain meilejä vai miten vaihdatte tietoja? Ja on avun antamisen aika niin missä se käly on?

Jotenkin ristiriitaista, että ensin ei halua olla tekemisissä ja sitten haluaa apua - miten se onnistuu fyysisesti?

Näkyy lähinnä siinä, että raha-asioissa on nenä pitkänä vahtimassa, että veli saa tasan jokaisen pennin kuin minäkin. No, eipä kyllä saa. Miksi saisi? Vanhemmat on yksinäisiä ja heidät on eristetty veljen perheen elämästä. Meille saa tulla, meille saa tulla jouluaterialle jne. Vuosia olivat silti tasapuolisia raha-asioissa. Nyt olen huomannut, etteivät enää yritä. Minä esimerkiksi sain lahjojen päälle 2000 Euroa rahaa "jouluruokiin, kun mekin teillä käydään syömässä".

miehensä suvun kanssa, mutta apu kelpaa, niin miten sitä apua annetaan? Lähettääkö käly jotain meilejä vai miten vaihdatte tietoja? Ja on avun antamisen aika niin missä se käly on?

Jotenkin ristiriitaista, että ensin ei halua olla tekemisissä ja sitten haluaa apua - miten se onnistuu fyysisesti?

Olisko masentunut? Itse olen ihan samanlainen, valitettavasti, ja sairastan vaikeaa masennusta :(