Pahimmat koululiikuntatraumat?

Meidän ala-asteen 60+ naisopettaja piti tytöille ja pojille yhteiset liikuntatunnit ekalla ja tokalla luokalla. Sisäliikunnassa pelattiin aina paidattomat vastaan paidalliset. Ei ollu tytöille kiva joutua paidattomien joukkueeseen. Miettikää nyt miten tähän nykyaikana suhtauduttaisiin???!!

Tapahtui siis 80-luvun alussa maalaiskoulussa.

koska vanhempani eivät antaneet mun harrastaa liikuntaa (en ollut heidän mielestään liikunnallinen ja mun piti soittaa pianoa) eivätkä panostaneet mihinkään liikuntavarusteisiin, ei ollut esim. lenkkareita. Siitä mua irvailtiin ja kun viimein sain lenkkarit, luokkakaverit kysyivät mistä olin varastanut ne.



Mut valittiin aina häpeällisesti viimeisenä joukkuelajien joukkueisiin enkä koskaan saanut onnistumisen kokemuksia. Ainoa missä olin hyvä, oli pikajuoksu. Mutta liikunnassa oli aina se nöyryytyksen ja epäonnistumisen maku. Nykyään olen käynyt jumpassa, pakottanut itseni siihen terveyden takia. Mutta se on kausittaista. Enkä siedä joukkuelajeja. En halua tehdä mitään, missä vertaillaan muihin.

jolle liikunta oli jonkinmoinen pakkomielle - siis sen liikunnan opettaminen, ei oma liikkuminen, hän oli itse todella lihava. Jotenkin se liikunta, etenkin voimistelu, tuntui määrittävän kaiken muun.



Näin jälkikäteen ajatellen en kyllä ollut mitenkään epäliikunnallinen, olin ihan normaali lapsi, mutta koska en ollut hyvä VOIMISTELUSSA, tuli itselle sellainen tunne, että olen huono liikunnassa ylipäätään. Opettaja sitten ruokki sitä tunnetta.



Tunneilla ei koskaan opetettu, miten voisi vaikka tehdä kärrynpyörän, se piti vaan osata. Jos ei osannut, oli huono. Huutojaot olivat tietenkin käytössä.



Inhosin liikuntaa ja lopulta liikkumista, onneksi sitten parikymppisenä aloitin itsekseni sen homman.

Lähinnä vihan tunteet kohdituivat tiettyihin lajeihin ja yläaste-lukio -ikäisenä ne henkilöityivät opettajaan, jolla on mielestäni ihan kieroutunut asenne.



Ei ollut herkkua joutua hiihtämään yli kymmentäkilometriä saadakseen raapustettua nimensä open tarkistuskirjaan, kun samaan aikaan osa luokkakavreista selvisi muutaman sadan metsin hiihtämisellä. Homma kun toimi niin, että jokainen hiihti kotoaan hiihtomajalle, oli matka mikä tahansa. Piste. Terveisiä vain kanssakärsijöille, jotka tunnistaa kuvauksen...



Telinevoimistelua suorastaan pelkäsin, sillä pariin otteeseen onnistuin tipahtamaan esim. puomilla suoraan haaruksilleni.



Yläasteella aloin varovasti kiinnostua omaehtoisesta liikunnasta. Sekään ei tosin ilahduttanut liikunnanopea, jonka mielestä harrastin väärää lajia.



Jääkiekossa, jalkapallossa ja pikajuoksussa olin suorastaan haka, mutta se ei paljon lohduttanut, koska noita kaikkia kokeiltiin maksimissaan kerran vuoteen.



Hengissä kuitenkin selvittiin eikä ihan koko elämäkään mennyt liikuntatuntien vuoksi pilalle. ;) Tänä päivänä olen himoliikkuja ja harrastan liikuntaa joka ikinen päivä. Jopa sitä hiihtoa. Siis ihan mielelläni.

sai aivan vapaasti kiusata kaikkia niitä jotka eivät olleet liikunnallisesti lahjakkaita. Heitä sai töniä ja tuuppia ja heille sai huutaa aivan mitä tahansa. Opettaja vissiin ajatteli että se motivoisi meidät kömpelyksetkin ketteriksi tosiurheilijoiksi.

Vaikka olinkin jo lapsena kömpelö, pidin liikunnasta ennen kuin sain sen kiusaamisen hyväksyvän monsterin liikkamaikaksi.



Parikymmpisenä aloin uudelleen liikkumaan, mutta millekään ryhmäliikuntatunneille en mene vieläkään.

Voi sitä nöyryytyksen määrää mitä teini-iässä liikuntatunteihin liittyi, kouluajat saivat todellakin iskostettua (ryhmä)liikuntaa kohtaan inhon.



Liikunnanopettajan tapoja jakaa joukkueet:

A, häpeällisempi tapa: Opettaja valitsee aina suosikkihimoliikkujahiket valitsemaan joukkueet, ja joka kerta jään viimeiseksi. Sanon vain että opettajan laiskuutta sälyttää tämmöinen asia opiskelijoiden harteille, seurauksella että niiden itsetunnon rippeetkin viedään joita kukaan ei halua!

B, inhimillisempi tapa: Opettaja sanoo, että hyvät menkää oikealle, huonot vasemmalle! Menin aina kuuliaisesti huonoihin. Olihan minulle jo iskostettu päähän etten mitään muuta olekaan.



Vaikka kaikkeni yritin, ei liikunnannumeroni koskaan noussut seiskasta ylöspäin. Numero pomppasi samantien ysiin vasta kun opettaja lopulta vaihtui.



Niin ja ulkoliikunta oli aina pesäpalloa, sisäliikunta aina koripalloa, kumpaakin inhosin. Joskus oli poikkeus, eli verenmaku suussa tehtiin jotain kunto- ja tasapainotestiä jossa kaikki pisteytettiin kaikkien kuullen.

on teilla kamalia kokemuksia. Omat pesäpallotraumat kalpenee.



Voimistelua inhosin myös. Vaikka ei osannut eikä uskaltanut ja sattui, oli pakko vain yrittää ja yrittää samalla kun ne luokan suositut tytöt veti kieppejä siinä vieressä tai hihitteli nurkassa.



Opettajista mulla ei sinänsä ole pahaa sanottavaa, mutta kaveri kertoili naisopettajasta, joka tuli vielä yläasteen lopussa tyttöjen suihkuun ja oikeasti TUIJOTTI. Kaikki kuulemma yritti peitellä itseään kun tämä matami kuolasi vieressä. Yh.



Ap

on teilla kamalia kokemuksia. Omat pesäpallotraumat kalpenee.



Voimistelua inhosin myös. Vaikka ei osannut eikä uskaltanut ja sattui, oli pakko vain yrittää ja yrittää samalla kun ne luokan suositut tytöt veti kieppejä siinä vieressä tai hihitteli nurkassa.



Opettajista mulla ei sinänsä ole pahaa sanottavaa, mutta kaveri kertoili naisopettajasta, joka tuli vielä yläasteen lopussa tyttöjen suihkuun ja oikeasti TUIJOTTI. Kaikki kuulemma yritti peitellä itseään kun tämä matami kuolasi vieressä. Yh.



Ap

poikien liikunnanopettaja yritti vongata mua kännissä hyttiinsä. Koululla tuli juttelemaan vaivihkaa ja kysyi, mitä oli tehnyt, kun ei oikein muista. Sanoin vain että jotain opettajalle sopimatonta mutta etten halua puhua asiasta. Olis pitänyt tietenkin käräyttää se. Oli ahdistellut aiemminkin lukiolaisia. Perheellinen mies.



Tämä nyt ei oikeastaan liikuntaan liity mutta tuli mieleen tosta ap:n kuolaavasta jumppamaikasta.

Mullakin pahin on kyllä tuo, että ne parhaat oppilaat aina valkkasivat joukkueet. Siinä aina itsetunto mureni kerta kerralta, kun tuli valituksi viimeisenä. Mä en ollut lihava enkä mikään superhuono liikunnassa (en hyväkään kuitenkaan), mutta olin muuten sellainen perus hikke joka oli aika syrjässä muiden menosta. Liikuntatunneilla se konkretisoitui hienosti.



Mullakin numero nousi ysiin kun menin lukioon ja opettaja vaihtui. Muuten oli muistaakseni 7 aina.

Jos joku ei tiedä, turmariipunta on sitä että roikutaan käsien varassa pää alaspäin puolapuilta. Löin itseäni naamalla lattiaan kun ote lipesi hermostumisen ja pelon vallassa mutta onneksi en taittanut niskojani. En tosin silloin osannut pelätä niskojen taittumista, ihan vaan putoamista pelkästään. Ajatus siitä että vältin halvaantumisen tuli vasta aikuisiällä. Tapahtui kultaisen 80-luvun puolivälissä. Pelkäsin suoritusta paskat puoliksi housussa siitä sekunnista lähtien kun opettaja kertoi mitä turmariipunta on ja miten siihen asentoon päästään. Nykyään olen kiitollinen että selvisin hengissä sen noita-akan liikunnantunneilta.





Kiitti vitusti kultaisista muistoista.

Mutta jälkikäteen vituttaa se, että näitä paskapallonnakkelijoita nostettiin esikuviksi, ja meille muille auottiin päätä kuinka tulee "ylipainoa ja selkäkipuja tuolla elämäntyylillä". Nyt kolmekymppisinä ne urheilijat on yllättävän usein lihavia, juoppoja ja ainakin nuuskaajia. Sen sijaan moni ex-nörtti harrastaa (kestävyys)urheilua: vaeltamista, pyöräilyä, maratonia, hiihtoa, kamppailulajeja...



Ylipäänsä kumma kuinka liikuntatunneilla opettajat sai palvoa suosikkioppilaitaan ja pilkata muita. Ei matikan- tai kieltentunneilla sellainen käytös tullut kuuloonkaan!

Surkea asenteeni liikuntaan sai alkusysäyksen jo kotoa, mitään en saanut uutena, vaan aina isosiskon vanhat - jotka kiersivät vielä toisen isosiskon kautta. Vanhat sukset, vanhat luistimet, vanha pyörä. Kun ei meillä ollut varaa. Oltiinhan me köyhiä, mutta olis äiti jumankauta edes KERRAN voinut ostaa mullekin jotain uutta, ei oikeasti arvannut millaisen trauman mulle aiheutti. Muut sai joululahjaksi ihania uusia valkoisia luistimia ja suksia pinkein kuvioin, mulla ne vitun ikivanhat kusenkeltaiset Kuusiset. Lopulta en edes vienyt omia kamojani kouluun vaan menin mieluummin koulun kamoilla, ja nehän ne vasta paskat olikin, mutta aina pystyi vetoamaan että eivät sentään ole omat, kun "unohdin" aina.



Toinen iso juttu oli pieni kotikylä, jossa ei ollut juuri mitään urheilumahdollisuuksia. Yleisurheilu ja pesäpallo, siinä ne. Eikä näihinkään kotoa kannustettu, maksaa ja vaikka mitä.



Näin ollen koko liikunnasta tuli mulle jo lähtökohdiltaan jotenkin kavahdettava asia, vaikken mikään lihava ollut. Olin vaan kömpelö ja hidas.



Olen yrittänyt omia lapsiani viedä erilaisiin harrastuksiin ja painottanut, että ei haittaa vaikkei osaa, sitä varten sinne mennään että opitaan. Takana on sählyä, tanssikurssia, jalkapalloa, suunnistusta - mitä vaan yli sukupuolirajojen. Kaikkea saa kokeilla, ja ovatkin onneksi löytäneet liikkumisen ilon ja kaikki urheilu maittaa, eivätkä häpeile itseään, kuten itse aina tein, kun ei ollut mitään todellista tuntumaa omaan vartaloon ja sen rajoihin. Aina vaan että "en osaa".



Mitä hyvin painotti osaltaan tietysti myös liikunnanopettajakin. Mitään ei oikeasti opetettu, kaikki piti osata. Kiipeä köyttä pitkin katonrajaan - no MITEN se tapahtuu?? Siinä sitten sätkii puolen metrin korkeudessa, kun ei yksinkertaisesti osaa.



Kun joku olisi joskus kannustanut, neuvonut, sanonut että kyllä sä osaat, minä neuvon.



Ei ole liikunta edelleenkään lähellä sydäntäni, liikun koska on pakko pitää itsensä kunnossa, mutta en nauti siitä edelleenkään.

taas me joudutaan ottaan tuo.

Huusi se joukkue johon jouduin kun kaikki muut oli jo valittu joukkueisiin.

Ja opettaja naureskeli vieressä, että ruvekaahan nyt pelaamaan.



Yhdenkään pelin sääntöjä ei kerrottu, eikä sitä kuinka sitä perk****n pallo pitäisi heittää, tai kuinka siitä saa otettua kopin.

Varmaan useimmille nämä asiat opetettiin kotona.

Meillä vanhemmat eivät tämmöisiä ehtineet opettamaan, olivat liian kiireisiä tappelemaan keskenään >:(



Liikuntatunnit olivat aivan hirveitä.

Aina olin ihan pihalla siitä mitä pitäisi tehdä ja yritin vaan jotenkin tulla muiden perässä.

Ja opettaja vittuili päälle. "Miks sä et osaa mitään? Kato peiliin. Sää näytät ihan urheilijalta, sulla on vaan asenneongelma."

Asenneongelmapa hyvinkin :/

Minä inhosin joukkuepelejä (paitsi koripalloa). Aina minut valittiin viimeisenä joukkueeseen. Olin jo lapsena pitkä, joten koripalloon minut valittiin ensimmäisenä. Vieläkin minun täytyy tehdä hirveästi töitä, että saan itseni liikkeelle. En vain ole löytänyt liikkumisen iloa.

eli voitte arvata mitä tehtiin KAIKKI liikuntatunnit. Vuorotellen yksitellen tamburiinin tahdissa kaikenmaailman liikkeitä. Tai sitten telinevoimistelua. Ei mitään muuta koskaan.



Luokassa pari naisvoimistelua harrastavaa tyttöä, joilla oli liikunta 10. Kaikilla muilla 6 tai 7.



Vihasin niin liikuntaa ainakin 30 v saakka. Järkytys oli suuri kun omien lasten keroman mukaan MIKÄÄN eri ole muuttunut koululiikunnassa. Yhä edelleen vihatuin aihe jo ala-asteeelta saakka. Riippuen tietysti opettajasta. Mutta suurin osa nykyopeista on entisiä kilpaurheilijoita, joille voittaminen on ainoa motiivi liikkua. Ja pilaavat oppilaiden innon liikkua.



Syytän tästä kyllä Jyväskylän liikuntatieteellistä ja tapaa miten kouluttavat opettajia

piti harjoitella liikuntatunneilla jenkkaesitystä joulujuhliin. Minulla ei ollut rytmitajua silloin eikä ole nytkään, eli en oppinut. En sittenkään vaikka liikunnanopettaja huusi naama punaisena, että laskee liikuntanumeron vitoseen, jos en opi.



Muutenkin kaikki jumpat yms olivat koko kouluajan kammotus. En tänä päivänäkään (ikää jo 37) voisi edes kuvitella osallistuvani ohjattuun ryhmäliikuntaan... Lukuunottamatta sitä, että jokin aika sitten uskaltauduin aloittamaan ratsastuksen, kun hevosten kanssa touhuamisesta olen lapsesta asti unelmoinut. Ratsastustunneilla olen ollut oikein yllättynyt huomatessani, että minähän jopa opin oikeasti sitä lajia ja hallitsemaan kroppani siinä sivussa.



Aina olen liikkunut vapaa-ajalla muuten paljon, mm. uinut, pyöräillyt, juossut pitkin metsiä koirien kanssa, mutta liikuntatunneilla vain olin aina kömpelö ja taitamaton. Pelkäsin niitä, mikä varmasti ne pahimmat traumat aiheutti sen viidennen luokan kokemuksen jälkeen.

sai aivan vapaasti kiusata kaikkia niitä jotka eivät olleet liikunnallisesti lahjakkaita. Heitä sai töniä ja tuuppia ja heille sai huutaa aivan mitä tahansa. Opettaja vissiin ajatteli että se motivoisi meidät kömpelyksetkin ketteriksi tosiurheilijoiksi. Vaikka olinkin jo lapsena kömpelö, pidin liikunnasta ennen kuin sain sen kiusaamisen hyväksyvän monsterin liikkamaikaksi. Parikymmpisenä aloin uudelleen liikkumaan, mutta millekään ryhmäliikuntatunneille en mene vieläkään.

Yläasteella oleva poikani kertoo, että tietyt kiusaajat käyttäytyvät ERITTÄIN törkeästi liikunnassa, pelin tiimellyksessä TAHALAAN törmäävät, kamppaavat, huutelevat, haukkuvat jne jne

Ope ei sano yhtään mitään ja kerrankin poikani kaveri oli kampattu niin että oli monta kuukautta mustelmilla ja kipeä. Ainoa mitä ope oli sanonut oli että *vapaaheitto*

Tästä tapaauksesta laitoin rehtorille viestiä.

sai aivan vapaasti kiusata kaikkia niitä jotka eivät olleet liikunnallisesti lahjakkaita. Heitä sai töniä ja tuuppia ja heille sai huutaa aivan mitä tahansa. Opettaja vissiin ajatteli että se motivoisi meidät kömpelyksetkin ketteriksi tosiurheilijoiksi. Vaikka olinkin jo lapsena kömpelö, pidin liikunnasta ennen kuin sain sen kiusaamisen hyväksyvän monsterin liikkamaikaksi. Parikymmpisenä aloin uudelleen liikkumaan, mutta millekään ryhmäliikuntatunneille en mene vieläkään.

Yläasteella oleva poikani kertoo, että tietyt kiusaajat käyttäytyvät ERITTÄIN törkeästi liikunnassa, pelin tiimellyksessä TAHALAAN törmäävät, kamppaavat, huutelevat, haukkuvat jne jne

Ope ei sano yhtään mitään ja kerrankin poikani kaveri oli kampattu niin että oli monta kuukautta mustelmilla ja kipeä. Ainoa mitä ope oli sanonut oli että *vapaaheitto*

Tästä tapaauksesta laitoin rehtorille viestiä.

Olin pieni rääpäle, ja tulin aina jyrätyksi. Pelotti muutama aggressiivinen iso tyttö, jotka ottivat pelin vähän liiankin tosissaan. Juoksivat suoraan päälle ja jo pelkästään niiden tissit painoivat enemmän kuin minä! Ja tietenkin tätä aina edelsi se joukkuesiinjakonöyryytys, jossa oli aina viimeinen joka jouduttiin nenää nyrpistellen valitsemaan mukaan.