Pahimmat koululiikuntatraumat?

Liikunnan opettajalla oli muutama lempioppilas,joita hän kohteli asiallisesti,meille lopuille oli v-mäinen.Joukkuelajeissa olin aina viimeisten valittujen joukossa,ja useimmiten samassa joukkueessa luokan pahimpien narttujen kanssa.Parhaiten mieleen jääneitä traumoja on mm.sauvakävely järjettömässä räntäsateessa. Lintsasin liikuntatunneilta niin paljon kuin kehtasin,lukiossa sain vihdoin vapautuksen piinasta kun mursin nilkkani :D Harrastan jonkin verran hyötyliikuntaa,mutten ikinä aloittaisi esim.mitään joukkuelajia.

Onneksi löysin omat juttuni kuitenkin yli kolmekymppisenä, eli kuntosalin, kävelyn ja vaelluksen. Harrastan nyt liikuntaa 4-5 kertaa viikossa, oikein ilomielellä. : )

Inhosin koululiikuntaa. Se oli nöyryyttävää ja perustui pakottamiseen.



Erityisesti inhosin telinevoimistelua ja hiihtoa, kumpaakaan en osaa, mutta ne olisi pitänyt osata tuosta vaan, koskaan ei opetettu tekniikkaa tai liikkeitä mitenkään. Lisäksi en saanut kotoa kunnon välineitä, kun ei ollut rahaa, joten hiihdin vielä "lättämonoilla" kun muut olivat jo aikoja sitten siirtyneet kärkimonoihin... Kyllä siitä pilkattiin, jopa opettaja naureskeli.



Ja aina oli pakko osallistua kaikkiin yleisurheilukilpailuihin ja hiihtokilpailuihin. Miksi ylipäätään aina piti kilpailla, en koskaan tajunnut sitä.



Telinevoimistelutunnilla tipahdin kerran pukilta, kun opettaja pakotti tekemään sen päällä kuperkeikan ja löin selkäni pukin reunaan todella kipeästi. Lähdin itkien pukuhuoneeseen, niin opettaja seurasi perässä ja haukkui.



Liikunnan löysin uudestaan vasta yli kolmikymppisenä ja olen viimeinkin tajunnut, että en olekaan huono, olen itse asiassa aika hyvä urheilussa. Se huonous vain iskostettiin niin syvälle kouluaikoina, että siitä on ollut todella vaikea päästä eroon. No, en edelleenkään hiihdä, siitä traumasta en ole päässyt yli.

Mistä aiheutuu tällainen sadismi?

Liikuntatunnit oli aina nöyryyttäviä ja helposti joutui silmätikuksi. Varsinkin, kun itse kehityin aikaisin, oli muista tytöistä (ja pojista) mahtavaa osoitella ja tirskua.



Myöhemmin alkoi syrjiminen "väärien" kavereiden takia. Joukkueisiin ei valittu, koska vietti aikaa jonku erilaisen kanssa.



Monikaan opettaja ei suhtautunut kovin ystävällisesti, koska ei ollut liikuntaharrastuksia. Lähinnä vähättelevästi. Jos jossakin asiassa onnistui omasta mielestään, ei siihen reagoitu mitenkään. Esim. kuulan työnnössä paransin ~20cm edellisen kierroksen tulosta, opettaja merkkasi mtn sanomatta tuloksen ylös. Sitten joku suosikkityttö parantaa tulosta parilla sentillä, hurrataan ja tyyliin kaikkien pitää taputtaa käsiä.



Ihme valikointia muutenki pärstäkertoimen ja harrastuksien mukaan. 1 mukava ja kannustava opettaja on ollut ja hänen aikanaan liikuntatunnit oikeasti olivat mukavia :) Huomioi jos edistystä tapahtui ja kannusti yrittämään.

Jumpilla käyn säännöllisen epäsäännöllisesti kausittain. Jos joku lähtee "turvaksi" nii mielelläni käyn. Mutta kammoan ajatusta ryhmäliikunnasta ja jos muut arvostelevat suorituksiani. Hiihdon ja juoksun pariin olen vasta siirtynyt uudestaan :)

Tyttöjä oli pariton luku ja aina arvalla laitettiin yks suunnistamaan yksin. Sitten kerran arpa osu muhun ja mulla on toivoton suuntavaisto. Yritin roikkua yhden tyttöparin mukana mut opettaja kyyläsi niin, etten pystynyt. Lähetti mut ekana matkaan ja sitten eksyin ja putosin paskaojaan ja suurinpiirtein uin siellä. Löysin koululle jotain kaks tuntia myöhässä ja sain palkaksi haukut ja jälki-istuntoa tahallisesta myöhästymisestä ja provosoinnista.

Mä olen aina ollut keskitasoa, ja tykännyt liikunnasta vaikka kotona siihen ei kannustettu eikä varusteisiin tai harrastuksiin ollut varaa.



Uiminenkin oli ok paitsi kun oli menkat. Mä olin sairaan ujo, en kehdannut äitiltä pyytää lappua jolla ois saanut vapautuksen. Sdn sijaan valehtelin että uikkari jä kotiin. Ope tietenkin lainas hallklta uikkarin, ja mä jouduin pelko perseessä altaaseen. Ja vuodin toki, mut en tiiä näkikö sitä kukaan.

Matkaa oli n.7 kilometriä. Piti lähteä heti edellisen tunnin loputtua, koska matka niin pitkä. No eihän sinne ehtinyt jalkakäytäviä edes hiihtää ennen kuin tunti oli ohi. Joidenkin oppilaiden vanhemmat kai kuskas... Opettaja itse meni autolla. Jäi hirvee painajaismainen tunne noista matkoista. Hiki pääs sit takaisin koululle, ja liikunnan opettaja tulkitsi lintsaamiseksi, kun ei ollut näkynyt. Tämä oli 70-80 luvun puolin toisin.

Etelä-pohjanmaalla pienehkössä kaupunginssa.



i]jolle liikunta oli jonkinmoinen pakkomielle - siis sen liikunnan opettaminen, ei oma liikkuminen, hän oli itse todella lihava. Jotenkin se liikunta, etenkin voimistelu, tuntui määrittävän kaiken muun.



Näin jälkikäteen ajatellen en kyllä ollut mitenkään epäliikunnallinen, olin ihan normaali lapsi, mutta koska en ollut hyvä VOIMISTELUSSA, tuli itselle sellainen tunne, että olen huono liikunnassa ylipäätään. Opettaja sitten ruokki sitä tunnetta.



Tunneilla ei koskaan opetettu, miten voisi vaikka tehdä kärrynpyörän, se piti vaan osata. Jos ei osannut, oli huono. Huutojaot olivat tietenkin käytössä.



Inhosin liikuntaa ja lopulta liikkumista, onneksi sitten parikymppisenä aloitin itsekseni sen homman.

[/quote]

Itse olin aina se "paras" koululiikunnassa, minut valittiin aina ensimmäisenä joukkueisiin, mutta ikinä en ole ketään kiusannut tai ylenkatsonut. Onko rikos pitää urheilusta ja olla siinä hyvä?

joita mulle tapahtunut. Takaisin menin liikunnan pariin vasta lähes 40 vuotiaana, ja olen jopa mielestäni aika hyvä juoksija, hiihtäjä, pallopelaaja, luistelija. Kaikis nois jäin opettajien suosikkien varjoon ja heidän vähäteltäväksi.

Se, että en todellakaan ollut ensimmäisten joukossa, kun "kapteeni" valitsi joukkuettaan. Ala-asteella liikkatunnit olivat muistini mukaan vielä ok, mutta yläasteella ja lukiossa en ollut "porukoissa" joten olin AINA viimeisten joukossa. Se oli ihan hirveää, ihan oikeasti. Ei pelkästään liikunnallisesti vaan tuntui että koko ihmisyys muserrettiin joka kerta :( Haistakaa paska jokaikinen liikkaope joka tätä menetelmää on käyttänyt.



t.kolmekymppinen

51 vielä vastaa. Liikun nykyään erittäin paljon, jopa kilpatasolla.



Ne, jotka oli silloin "porukoissa" ja valittiin kapteeneiksi, on nykyään läskejä plösöjä.

suurinpiirtein joutui liikunnanopettajan pahoinpitelemäksi, kun ei halunnut osallistua tunnilla. Tyttö oli raskaana, mutta ei kehdannut tätä kertoa... Opettaja ei tästäkään kuitenkaan ottanut opiksensa...

ja kun oltiin pohjoisessa niin sitä hiihtokeliä olikin sitten rutkasti, lokakuusta toukokuulle. Sillon ei tarvinnu hiihtää jos pakkasta oli yli 25C. Sillon oli telinevoimistelua. Eli tamburiinin tahdissa salia ympäri ja sitten kuperkeikkaa ja muuta kivaa hevosella vai mikä pukki se oli ja kieppejä puolapuilla.



Keväällä pesäpalloa sit pari kuukautta lähes koko ajan, välillä vaihtelun vuoksi suunnistusta.

Se oli aina lempiaineeni. Hiihtäminen ei ollut mitään kivointa mahdollista, mutta kyllä sekin kaikki muut aineet voitti helposti :)



Olen liikkunut aina, olen myös entinen kilpaurheilija. Liikun edelleen.

Kaikkea mahdollista, mutta yksi pahimmista jutuista oli se, kun ala-asteella n. 5-6 lk kaikkien oppilaiden voimistelun vitun permantosarja otettiin videolle ja sitten jokaisen suoritus katsottiin erikseen ja arvosteltiin. Yök.

mutta ei ne tunnit mitään uuden oppimisen riemua ollut.



Yläasteella oli tällainen (ilmeisesti) tyypillinen liikunnanopettaja, joka arvotti oppilaat liikuntaharrastusten mukaan.



Toinen mittaustapa oli vatsalihastreenit. En kertakaikkiaan tajunnut miksi ne vatsalihasharjoitukset oli mulle niin kauhean vaikeita.



Purin hammasta yhteen ja yritin ja yritin ja opettaja irvaili ja vähätteli. Vuosia myöhemmin vasta tajusin, että mulla on ihan mieletön notkoselkä! Eikö liikunnanopettajan voisi olettaa osaavan huomioida tällaisia seikkoja? Kehittelin sitten itselleni sopivia vatsalihastreenejä ja hyvät vatsalihakset onkin ollut siitä eteenpäin.

minulla ei ole lainkaan pallosilmää ja olen arka. Koulussa kammosin pallopelejä ja telinevoimistelua. Myös yleisurheilussa olin surkea. Mitään lajia ei varsinaisesti opetettu, vaan piti heti osata.



En koskaan saanut palloa kiinni ja otinkin tavakseni aina astua sivuun pallon tieltä. Tämän vuoksi minut aina valittiin joukkueeseen viimeisenä, myös silloin, kun liikunnallisesti lahjakas paras ystäväni oli valitsemassa joukkueita. Koitin viettää aikaa vaihtopenkillä ja takakentällä. Lintsata en uskaltanut.



Telinevoimistelussa yksi teki suorituksen telineellä ja kaikki muut katsoi. Pelkäsin kaikkia niitä telineitä. Olin todella pienikokoinen ja telineet oli säädetty luokan pisimpien mukaan. En koskaan edes ylettynyt hyppäämään pukin yli, nousemaan puomille tai nojapuille.



Oman liikuntalajin eli tanssin löysin kuitenkin jo ala-asteella ja olen sitä jatkanut eri muodoissa. Tanssia oli koulun liikuntatunneilla 12 vuoden aikana ehkä pari kertaa.