Pahimmat koululiikuntatraumat?

Minä myös ilmoittaudun koululiikunnan vihaajaksi. Kilttinä kympin tyttönä tietysti yritin parhaani kaikessa, mutta koska "suoritukset" eivät yltäneet koskaan huipputuloksiin, liikuntanumero oli aina 7. Miksi se ei riitä, jos parhaansa yrittää??



Ala-asteen liikkaope harrasti hiihtoa ja sitähän mekin sitten veivasimme aina kaiket talvet ja kesällä pesäpalloa, pesäpalloa, pesäpalloa. Itse olisin tykännyt tanssista ja arasti 10-vuotiaana yritin opelta tiedustella, missä voisin kotikaupungissamme kyseisen harrastuksen aloittaa. Opettaja nauroi minulle päin naamaa ja sanoi, että minä olen ihan liian vanha aloittamaan mitään tanssiharrastusta, olisi pitänyt aloittaa 6-vuotiaana.



Ja tietysti itselläkin on kokemukset nöyryytyksestä, pilkasta ja ylenkatseesta niin opettajan kuin oppilaidenkin suunnalta. Miten ihmeessä liikuntatunneilla kiusaaminen olikin sallittua, vaikka muualla ei??



Yläasteella ope vaihtui ja numero humpsahti heti ysiin. Tälle opettajalle riitti se, että yritti ja osallistui. Hän myös antoi vaihtoehtoja tunneille: sai joko osallistua tanssituntiin tai sitten mennä tunniksi kävelemään pururataa ympäri.



Kilpatanssin aloitin muuten 23-vuotiaana ja harrastin sitä hyvällä menestyksellä kolmekymppiseksi asti. Olen myös tienannut rahaa opettamalla tanssia ja olenpa parissa showssakin ollut mukana. Nyt nelikymppisenä minulle maistuu tanssituntien lisäksi niin aerobic, sulkapallo, jooga kuin uintikin.

Olin hiljainen ja arka ja siksi outo monen mielestä. Olin hyvä melkein kaikessa liikunnassa, mutta silti tulin valituksi viimeisenä tai viimeisten joukossa.



Hiihtoa inhosin, koska minulla oli aina huonot vanhat sukset eikä suksi ns luistanut. Aina piti mennä aamupimeällä synkkään metsään, jossa hiihdettin naama jäässä hirveässä pakkasessa vähintään se 10 km. Hiihtoa en vieläkään harrasta vaikka ikää on jo 40 v. Olen kyllä muutama vuosi sitten ostanut sukset, mutta vielä en ole rohjennut laduille. Tajuan kyllä, että se olisi hyvää liikuntaa, mutta ilmeisesti traumoja on:)

jonka tunneilla ei koskaan tehty mitään muuta kuin tampuriinin tahdissa vuorotellen liikkeitä. Jokaisen piti lisäksi tehdä oppilaiden muodostaman ympyrän sisällä liikkeet vuorotellen.



Minulla oli huono rytmitaju ja INHOSIN tuollaista nöyryyttämistä. Niin kaikki muutkin patsi muutama naisvoimistelua harrastava open lemmikki..



Vihasin niin kauan liikuntaa.... kiitos Helenan

Yläasteella tyttöjen liikunnanope oli 150 senttinen läski, joka suosi kympin oppilaita ja muutenkin liikunnallisia ja siinä hyvin pärjääviä. Eräskin talvinen liikkatunti, jolloin pelattiin jääpalloa, ope sanoi että "te huonommat voitte luistella jääkenttää ympäri" (siis sillä aikaa kun "hyvät oppilaat" pelaa)... silloin kyllä joka ikinen liikuntatunti oli aikamoista pakkopullaa. Liikunnasta innostuin itekseni vasta parikymppisenä.

ja opettajan. Lukion liikunnasta ei mukavia muistoja.

Mitään ei opeteta, silti kaikkea mitataan. Opettajat seisovat sekunttikellon ja vihkon kanssa joka tunnilla ja kaikkea mitataan.



On Cooperin testit, lihaskuntotestit, uinti cooperi (uinnin tekniikkaa ei opeteta koskaan, ala-asteella opetetaan uimaan, yläasteella pelkästään uidaan matkaa... ainakin täällä Oulussa). Uiminen olisi monen nuoren mielestä mukavaa, jos saisi uida rauhassa ja joku opettaisi oikeaa tekniikkaa... Mutta ei, ne muutamat tunnit kulutetaan uinti Coopperiin, joka on pakollinen ja jossa ei saa koskea altaan reunaan.



Pallopelitunneilla kiusaajaoppilaat tahallaan kamppaavat, törmäilevät, potkivat jne ja opettajat eivät *näe*. Ja jos näkevät niin antavat "rangaistukseksi" vapaaheiton. Lajia ei opeteta



Opettajat nöyryyttävät, haukkuvat, pakottavat, ivaavat. Antavat numerot pärstäkertoimen mukaan.



Näin oulussa. Ja niin nauratti kun Tuija Pohjola 8ex kansanedustaja, uimaopettaja) valitti taannoin lehden palstoilla siitä, miten nuoret vihaavat liikuntaa ja varsinkin koululiikuntaa....



Lukisi tämän ketjun niin ymmärtäisi että AINOA VIKA on Jyväskylän liikuntatieteellisessä ja tavassa, jolla siellä koulutetaan liikunnanopettajia



PS. Kerrankin täysin yksimieleinen ketju ! ja huomatkaa, yksikään liikunnanope ei kommentoi

ja opettajan. Lukion liikunnasta ei mukavia muistoja.

Lainaus unohtui...

Meidän liikunnanopet oli ihan kivoja, mutta ne muut oppilaat teki tunneista kauheita. Vihasin joukkuelajeja, koska aina joku otti pelin liian tosissaan ja huusi ja jäkätti niille, jotka eivät olleet niin hyviä ja eivät yrityksestä huolimatta saaneet esim. palloa kiinni. Kerran koripallossa purskahdin itkuun siitä huudosta ja sitten minulta tivattiin vihaisesti, että "MIKSI HELVETISSÄ SINÄ ITKET???!!!"

Herkkyys ja kömpelyys ei ole hyvä yhdistelmä liikuntatunneilla. :) Kaikkia joukkuelajeja kohtaan on kuitenkin jäänyt trauma, enkä ikinä halua pelata niitä. Yksin tykkään liikkua.



Toinen oli koulun tanssitunnit. Olisin periaatteessa tykännyt tanssia myös paritansseja, mutta kun pojille minä olin aina yksi niistä, kenen kanssa jouduttiin tanssimaan, ei se, kenen kanssa päästiin tanssimaan. Ei tee kauhean hyvää teinin itsetunnolle. :)

ja opettajan. Lukion liikunnasta ei mukavia muistoja.

Lainaus unohtui...

Entisessä tyttölyskässä ei ollut kuin yksi liikunnanope ja oli mulla peruskoulussa ja lukiossa (koulu muuttui pelkäski lukioksi myöhemmin)

MINA niin vihasin sitä voimistelua..... vieläkin nousee kylmä hiki pintaan

kun tunnit olivat PELKKÄÄ tampuurinin tahdissa liikeiden tekemistä, ei tullut edes hiki ja silti pakotettiin suihkuun



olin muita myöhemmin kehittyvä, joten liikuntatuunit olivat kamalia... Jotenkin pystyin aina luistmaan suihkusta (viivyttelin, istuin vessassa jne) kun en halunnut olla lauta muiden "naisten" keskuudessa

Paitsi sitten kun siirryttiin kestävyyslajeihin.

Ja vihaan, vihaan, VIHAAN hernepusseja, "matkustusta", uimahallireissuja sekä hevostelinettä.

tamburiinin ääntä, hernepusseja, nojapuita ja muita tekinevoimistelujuttuja. MIKSI ihmeessä meillä oli vain telinevoimistelua ja naisvoimistelua ?



vaihtoaskel, hyppy, vaihtoaskel, hyppy.. *menee oksentamaan*

No hiihtämisen ilo liikkatunneilla tapettiin ainakin tehokkaasti.

Kallioita ylös alas kilpaa suksenpohjissa vaaksa jäätä pohjissa.

Ja se tamburiinin töminä.

mistään ei olla opittu, samaa kyykyttämistä, pakottamista, mittaamista, mitään ei opeteta ! Liikunnan ilo tapetaan jo hyvin varhain.



Miksiköhän kukaan ei tajua ? Ehkä siksi, että rehtorit eivät osaa puuttua liikunanopettajan "opettamiseen" samalla tavalla kuin vaikka matematiikan opettamiseen.



Vika on myös siinä, että liikuntatieteelliseen pääsevät vain ex kilpaurheilijat, jotka ovat yleensä jonkinverran persoonallisuusväiriöisiä: narsisitinen pakko voittaa, pakko olla paras - asenteinen ihminen ei sovi opettajaksi

Pakotettiin väkisin juoksemaan ja uimaan Cooperin testejä ( jep, voidaan myös pakottaa uimaan 12 minuttia niin pitkälle kuin ehtii). Pesäpallossa tuntui, että se pallo iskee aina kaaliin; koripallon kivikova pallo tuli kuin tykin kuula päin päätä; pakotettiin hiihtämään kilpaa -20 C pakkasessa hiki päässä, jääkiekossa joku aina taklasi mailalla luistimien terien väliin jne. Se kaikki jätti hyvin tehokkaasti elinikäisen inhon ja vihan kaikkeen etäisestikin liikuntaa muistuttavaan asiaan, ja en todellakaan tuollaisia touhuja harrasta, nyt kun olen vapaa ihminen, eikä kukaan pysty väkisin pakottamaan.

Että kiitti vaan niille jumppamaikoille - missä te saitte koulutuksenne ? Auschwitzissa vai Alcatrazissa ?

Kaikki "naisten" lajit, niinku sauvakävely, aerobic sun muut.



Sen sijaan rakastin jääkiekkoa, pesistä, jalkapalloa...



Mutta pahin oli se, kun ope pakotti mut juoksemaan just keuhkoputkentulehduksesta parantuneena "naisten cooperin" (neljä kiekkaa kentän ympäri).



Aloin oksentaa verta ja pyörryin.



Ja niin kyrpä akka oli, että se merkkas mulle sen tuloksen, mikä oli kun mun kaverit oli nostanu mut ylös sieltä radalta ja kantanu mut takas lähtöpisteeseen.



Että sellasta.

Sitten koripallo, lentopallo ja ringette.

Vihaan niitä kaikkia, enkä ole niitä harrastanut enää ikinä.

Pidin telinevoimistelusta ja rytmisestä jumpasta ja uimisesta.

...että mitään ei koskaan opetettu. Kaikkea vaan pelattiin heti, ilman opetusta.



Olen ihan kuvitellut, että nykyään olisi eri taso mutta onko tosiaan näin ettei olekaan...

Mulla trauma tuli hiihtoa kohtaan kun jouduin hiitään kipeenä ja musta tuntu et kuolen sinne mettään.

Olin hyvä liikunnassa ja pari luokan pomoa oli mulle kateellisia ja ne keksi aina jotain kivaa...

muut meni mukaan tai oli hiljaa.Mut otettiin aina vikana joukkueisiin, välillä tultiin sanoo että mä en saa osallistua lainkaan liikuntaan..

Juuri nuo liikuntahikari-kiusaajien tirskahtelut ja ylenkatse, viimeisenä joukkueisiin valinta, lahjattomuus telinevoikassa, ne vitun cooperit joka välissä, jne. Mitään ei opetettu, eikä neuvottu, ei kannustettu, ei mitään.



VIHASIN liikuntaa ja luulin olevani täysin lahjaton sillä saralla. Lopetin kaikenlaisen liikunnan yli kymmeneksi vuodeksi heti lukiosta päästyäni, en vaan osannut edes kuvitella, että olisi olemassa jotain mukavaa liikuntalajia, jotain, jossa olisin edes keskiverto! Mietinkin joskus tuon koululiikuntapainajaisen seurauksia, koska tosiaan vältin kaikkea urheilua niinkin pitkään, millä varmasti oli negatiivisia terveysvaikutuksia.



Onneksi löysin omat juttuni kuitenkin yli kolmekymppisenä, eli kuntosalin, kävelyn ja vaelluksen. Harrastan nyt liikuntaa 4-5 kertaa viikossa, oikein ilomielellä. : )