Pahimmat koululiikuntatraumat?

[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 04:07"]

VIHASIN koululiikuntaa. Opettaja nöyryytti ja pakotti. En vain taipunut telinevoimistelussa. Olin kuin kanki. Minut valittiin joukkueisiin viimeisten joukossa. Uinnissa oli 3 tasoa, jossa monet luokkakaverini olivat 3.tasolla, minä 1.tasolla, kunnes siirryin toiseen. Sitä ennen uin lastenaltaassa monta luokkaa alempana olevien kanssa, kun samanaikaisesti oma ikäluokkani ui edistyneempien altaassa. Totaalisen nöyryytyksen kruunasi se, että opettaja käveli altaan reunalla ja uitti minua kepin päästä lähtevällä silmukalla pääni ympäri. Paljon on traumoja kyseisistä kouluvuosista, mutta yksi jälkikäteen huvittavimmista on tilanne, jossa haettiin mitaleita jostain lajista. Meitä oli kaikenkaikkiaan 4 tyttöä osallistuneita, joista muut saivat kullan, hopean ja pronssin.. ja minä jäin ilman mitalia. Traumat ovat ikuisia.

[/quote]

toivon, että löydät nyt liikunnasta ilon ja osaat erottaa nuo vanhat muistot erilleen tästä hetkestä.

meitäkin oli neljä ja olin neljä, mutta en ymmärtänyt katkeroitua. Vasta kun luin viestisi, niin tajusin. Mutta en ole katkera tuosta vieläkään. Onneksi niin, mutta mulla on muut katkeruudet. Olisi se hyvä osata tulla elämässään tähän hetkeen ja näihin mahdollisuuksiin. Elää niin, ettei se mennyt sido ihan kädettömäksi. Nyt meillä on mahdollisuudet. Usakallustahan se kysyy. Ja uteliaisuutta.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2012 klo 08:55"]

Vihasitko koululiikuntaa? Miksi?

Liikutko nykyään?

Mä vihasin niitä tunteja, lähinnä koska niiden aikana kiusattiin. Lisäksi me pelattiin AINA pesäpalloa. Varmaan 95% ulkoliikuntatunneista oli pesäpalloa, joka oli ihan helvetin tylsää.

Aloin urheilla uudestaan vasta parikymppisenä. Ryhmäliikuntalajeja en voi sietää nykyäänkään.

[/quote]

Aika sama kuin ap:llä. Olin huono melkein lajissa kuin lajissa paitsi niissä missä pärjäsi sillä että oli luonnostaan nopea ja suht voimakas, eli pikajuoksu ja pituushyppy vauhdilla ja ilman sekä kuntosalijutut sujuivat kiitettävästi. Vihasin liikuntatunteja koko kouluajan enemmän kuin mitään muuta ainetta.

Pesäpallolla ja koripallolla on erityissijat tuossa inhossa. Kävi huono tuuri ja osuin kerran edelläni lyöneen pelaajan mailan tielle. Se lyöjä pyörähti lyödessään ympäri täydet 360 astetta ja horjahti samalla jotenkin niin, että onnistui pamauttamaan mailalla minua ohimoon. Olin luokanvalvojani inhokki eikä hän ollut tapauksesta moksiskaan. Ei tullut kysymään miten kävi eikä tehnyt yleensäkään mitään. Mukava luokkatoveri talutti terkkarin ovelle, mutta terkkari sattui olemaan silloin poissa, joten ei siitä käynnistä mitään hyötyä ollut. Päätä särki sen jälkeen muistaakseni ainakin viikon. Tulos, että inhosin tuon jälkeen liikuntatuntien lisäksi syvästi myös luokanvalvojaani. Tapaus sattui ala-asteella.

Pesäpallosattumukset jatkuivat. Minua ei ole siunattu hyvällä pallosilmällä ja koordinaatiossa on muutenkin toivomisen varaa. Samana vuonna tuli sitten pallosta kunnon tälli naamaan. Pelattiin kerran niin, että tytöt ja pojat olivat samalla liikuntatunnilla yhdessä (ei ollut tavallista, mutta muutaman kerran sitäkin ja yleensä juuri pesiksessä). Luokan kovalyöntisin poika vetäisi matalan ja kovan lyönnin, jonka yritin keskikentällä ollessani ottaa kiinni, mutta meni vähän ohi ja se pamahti leukaani. 

Olin muutenkin aina se, jota ei huutojaossa haluttu joukkueeseen ja ymmärrän täydellisesti, miksi ei. En olisi valinnut itsekään itseäni omaan joukkueeseeni :D Niin luokkakaverit kuin opettajakin huusivat melkein joka kerta minulle jostakin turhautuneina. Ainut positiivinen kokemus oli jokavuotiset kuntotestit ja yleisurheilukilpailut, joissa menestyin yllättävän hyvin. Jouduin nopeuteni takia aina luokaltani 100 m viestijuoksuun. 

En pidä joukkuelajeista tänäkään päivänä ja ikää on jo lähes 40 vuotta. En katso niitä tv:stä enkä harrasta itse. Vain muutama yksilölaji kiinnostaa hieman. Olen harrastanut kouluaikojen jälkeen kausittain vain kuntosalilla käymistä, mutta en muuta. Millekään ryhmätunneille tai pallopeleihin (ainakaan joukkuelajeihin, joku tennis ja sulkapallo vielä menisivät ehkä) en edes harkitse meneväni ikinä.

Liikunnanopettajina on entisiä kilpaurheillijoita, mutta niin on myös lasten harrastustoiminnassa. Jos laitat 4-7-vuotiaasi hiihtokouluun, "opetuskerrat" korvataan hyvin pian kisoilla. "Kilpaileminen on kivaa", toteaa vetäjä hymyssäsuin. Niin, ehkä sinusta, mutta kaikilla ei ole samaa kilpailuviettiä. Sitä nämä himourheilijat eivät vain tajua.

Ymmärrän että harrastustoiminnan on oltava osin tavoitteellista, mutta että et voi laittaa lastasi yhden talven kestävään hiihtokouluun ilman velvoitetta kilpailla. Lapsi oppisi oikean tekniikan ja jatkossa kouluhiihto ja omaksi iloksi hiihteleminen olisi mukavampaa.

Olimme luistelemassa jääkaukalossa. En osannut jarruttaa luistimilla, kuitenkin oli pakko luistella kilpaa toiseen päähän. Otin hurjan vauhdin, mutta koska en osannut jarruttaa törmäsin suoraan kaukalon seinään. Kova jysäys, kaaduin hengitys salpaantui, melkein meni taju, ajattelin että kuolen. Kukaan ei tullut kysymään miten kävi, mutta opettaja katseli kauempaa ivallisen näköisenä. Tämä joskus n. 9 v.

minulla on nimittäin varmaan koko maan järkyttävin notkoselkä, enkä ole koskaan pystynyt tekemään niitä kunnolla, sen sijaan muut vatsalihasharjoitteet onnistuvat paljon paremmin. Vaikuttaako tuo selkä oikeasti siihen ja millä tavalla?

Vihasin liikuntaa koulussa. Se oli tosiaan ainoa oppiaine, jonka tunneilla oli sallittua kiusata ja haukkua muita, vähemmän lahjakkaita oppilaita. Mitään lajia ei tosiaankaan koskaan opetettu ja kaikki tulokset merkittiin tarkkaan ylös. Mitattavat tulokset, painostava tunnelma ja toisen haukkuminen päin naamaa ovat niitä juttuja, jotka valitettavasti vieläkin yhdistän koululiikuntaan.



Hassu piirre asiassa on se, että olin itse ihan hyvä liikkumaan, harrastin melko aktiivisesti jalkapalloa ja sählyä koko lapsuuteni. Aikuisiällä olen taas viihtynyt uinnin, sulkapallon, lenkkeilyn ja pyöräilyn parissa. Liikkuminen itsessään on minulle ollut aina luontaista ja silti vihasin koulussa liikuntaa.



Olen ymmärtänyt, että nykykouluissa liikuntaakin lähestyttäisiin pedagogisemmasta näkökulmasta. Tämä jos mikä on oikein, sillä aikuisiän liikuntaharrastus ei kyllä koskaan synny tulosten mittaamisesta ja päin naamaa huutamisesta, vaan ihan siitä ilosta ja hyödystä, minkä liikunta parhaimmillaan voi jokaiselle tarjota.

en osannut kiivetä puolapuita, jostain syystä se oli todella vaikeaa :/ kyllähän se lähti sitten harjottelun kautta sujumaan, mutta muistan kyllä opettajan marmatuksen siitä että miten en muka osaa noin yksinkertaista asiaa.. kärrynpyörät ja rekillä pyöriminen kyll onnistui hyvin :D



näin myöhemmällä iällä olen ajatellut että josko se etten kontannut/ryöminyt lainkaan vauvana, olisi vaikuttanut siihen että käden ja jalan vuorottain liikuttaminen ei tullut kovin luonnostaan..?

ja sitä tamburiinijumppaa.

ja sitä tamburiinijumppaa.

liikun kyllä nyt,mutta en edelleenkää hiihdä kovin usein,enkä tykkää ryhmäliikunnasta mutta joogaan olen mennyt. Enemmän sellaisia lajeja joissa saa itsekseen vedellä.

Uinnista tykkäsin koulussa ja tykkään vieläkin.

ala-asteen alusta yläasteen loppuun. En ollut todellakaan mikään liikunnallinen lapsi, ja odotin liikuntatunteja aina paskat housussa. En edes osaa eritellä, mitä inhosin eniten, koska kaikki oli aivan hirveää.



Meillä oli aivan surkea luokkahenki, ja olin luokkamme outolintu, eli jouduin muutenkin aina pilkan kohteeksi. Liikuntatunteihin tämä kaikki aina kulminoitui. Huutelua, naureskelua, ilkeitä katseita... Monet kerrat itkin liikuntatunneilla salaa. Opettajat eivät mihinkään puuttuneet.



En ole koskaan noitten aikojen jälkeenkään oikeastaan nauttinut liikunnasta. Nuo negatiiviset kokemukset vaikuttavat vielä nykyäänkin. En koe olevani missään hyvä, ja häpeän itseäni.



ONNEKSI nuo ajat ovat takana päin. En tajua, miten kestin tuon kaiken silloin.

ei ainakaan yhdessäkään koulussa minkä tiedän



meidän kaupungissa uinti on oikea ylpeyden aihe (joku uintiopettaja on joskus ollut kansanedustaja ) ja jokaisella luokassa 1-9 on uintia kaksi kertaa vuodessa. Ok, on uintia, mutta uintia EI siellä opeteta vaan mitataan, mitataan, kilpaillaan jne.



Nytkin yläaseteella on uintia tällä hetkellä ja on VAIN JA AINOASTAAN uinti Coopperia tai ns. Jane uintia, jossa pitää uida 30 min putkeen. Kaikki eivät osaa noin hyvin (ei varmaakaann suurin osa aikuisistakaan pysty uimaan 30 min putkeen). Opettaja huutaa altaan reunalla että ei saa koskea reunaan, pakko uida jne. Silti ei ole koskaan opettanut tekniikka. Puolet lintsaa ja hyväksyn sen täysin



Hiihto yläasteella. Koulun pihaalla on ladut mutta open mielestä pitää mennnä pururadalle, jonne on 4 km koululta. Pitää mennä sinne kuulemma pyörällä ja olla ajoissa jne. Mutta kaikki eivät todellakaan pyöräile talvella eli joutuvat raahautumaan sinne kävellen ja ope huutaa.. Luonnollisesti tämä opettaja itse ajaa autolla ja ei hiihdä



Opettaja arvioi pärstäkeroimen avulla, mutta kerroin ei perustu suorituksiin vaan ulkonäköön. Meidän teini joka on kilpaurheilija mutta rokkarin näköinen on open silmätikku. Coopperit ja kaikki muut testit suorittaa 9-10 arvosanalla ja ihan varmasti on aina mukanan kaikessa saa 7 tai 8 todistukeen. Luokan lihavin, laiskin, joka ei osallistu mihinkään saa todistukseen 9 (kun on muutenkin 9-10 oppilas)



Joka ikinen oppilas inhoaa tuota liikunnanopea ja liikuntaa !



Ja tuo kyseinen kansanedustaja kehtaa kysellä lehden yleisönosastolla, miksi teinit vihaa koululiikuntaa ja liikuntaa....



PS. yksikään liikunnanope ei ole vastannut tähän ketjuun... ne ei varmaan osaa lukea ?

Kukaan liikunnanopettaja ei ole vastannut eikä kertonut miksi se nöyryyttäminen ja haukkuminen on tärkeää eikä yksikään toisia oppilaita pilkannut ole vastannut miksi teki niin ja miksi on vieläkin siitä ylpeä.

ikinä en ole ketään kiusannut tai ylenkatsonut. Onko rikos pitää urheilusta ja olla siinä hyvä?

oletat, että sinusta puhutaan? Monet kiusaajat ovat olleet hyviä tai ehkä ennemminkin niitä lellikkejä. Siitä asemasta on helppo kiusata.

Kaikki ei aina koske sinua. Monet muutkin ketjussa pitävät liikunnasta ja ovat siinä hyviä. Jotkut taisivat työskennelläkin liikunnan parissa.

Jos joku ei tiedä, turmariipunta on sitä että roikutaan käsien varassa pää alaspäin puolapuilta. Löin itseäni naamalla lattiaan kun ote lipesi hermostumisen ja pelon vallassa mutta onneksi en taittanut niskojani. En tosin silloin osannut pelätä niskojen taittumista, ihan vaan putoamista pelkästään. Ajatus siitä että vältin halvaantumisen tuli vasta aikuisiällä. Tapahtui kultaisen 80-luvun puolivälissä. Pelkäsin suoritusta paskat puoliksi housussa siitä sekunnista lähtien kun opettaja kertoi mitä turmariipunta on ja miten siihen asentoon päästään. Nykyään olen kiitollinen että selvisin hengissä sen noita-akan liikunnantunneilta.

Kiitti vitusti kultaisista muistoista.

Maunulasta, "Vehviksen" tunneilta???

En ollut kouluaikana koskaan mikään huippu liikunnassa, keskivertoa vain. Liikuntatunneista itsestään ei varsinaisesti mitään traumoja jäänyt, mutta ne pukuhuonetilanteet..!



Kun murrosikä alkoi astua kuvioihin ja keho muuttua (vaikka siinäkin aikataulussa olin keskivertoa +keskikokoa), pukuhuoneessa muut varsinkin kehittymättömämmät tytöt kommentoivat tissien ja karvojen kasvusta. Kun arkana ja häveliäänä yritti mahdollisimman nopeasti selviytyä vaatteiden vaihdosta, siitä sai kuulla nälvimistä. Kun suihkuunmenomatkan kulki pyyhe ympärillä, siitä kiusattiin. Toisaalta kun oli alasti kaikkien nähden, tuli siitäkin kommenttia.

Itse en ikinä kommentoinut toisten alastonta vartaloa tai tuijottanut silmä kovana kriittisiä paikkoja.



Voitte arvata, kyllä, edelleen 20 v jälkeen koen oloni alastomana pukuhuoneessa ym siksi samaksi araksi tytöksi, jota ahdistaa riisua vaatteensa, ja joka pyrkii selviytymään suihkutteluista ja saunomisista uimahallissa mahdollisimman nopeasti!

Harva urheilija niin kovin kiva on. Hirveä kilpailuvietti tai täysin itsekeskeinen. Ei kovin empaattisia kun koko nuoruus mennyt voittamiseen ja häviön vihaamiseen. Lisäksi joukkueurheilijat rakastaa ryhmässä toimimista, eivät tosiaan ole niitä hiljaisia pohdiskelijoita.

ikinä en ole ketään kiusannut tai ylenkatsonut. Onko rikos pitää urheilusta ja olla siinä hyvä?

oletat, että sinusta puhutaan? Monet kiusaajat ovat olleet hyviä tai ehkä ennemminkin niitä lellikkejä. Siitä asemasta on helppo kiusata.

Kaikki ei aina koske sinua. Monet muutkin ketjussa pitävät liikunnasta ja ovat siinä hyviä. Jotkut taisivat työskennelläkin liikunnan parissa.

Sanoinkin, että täällä selvästi ajatellaan niiden "parhaimpien" oppilaiden olevan kiusaajia. Huokuu monesta viestistä läpi. Ei tarvitse yleistää.

...yläasteen ja lukion poikien liikunnanopettaja piti koko vuoden ajan aina suosikkioppilaita ja luokkia, dissasi niitä joista ei pitänyt, hoki "jatkuvaa näyttöä" ja "fairplaytä" ym.



Kerrassaan paras oli kun hän aina ennen tunnin alkua jakoi oppilaat "hyviin" ja "kehityskelpoisiin"... koititpa mennä hyvien puolella niin heti tuli noottia.



Arvosanoja antoi miten halusi ja täysin epäloogisesti ja epäreilusti.



Onneksi jo eläkkeellä...

Sanoinkin, että täällä selvästi ajatellaan niiden "parhaimpien" oppilaiden olevan kiusaajia. Huokuu monesta viestistä läpi. Ei tarvitse yleistää.

nyt vaan sattui niin, että ne parhaat oppilaat olivat niitä kiusaajia. Ja ihmisluonto on sellainen että subjektiivinen kokemus helposti yleistetään. Nykyään en tokikaan pidä liikunnalisia tuttuja kiusaajina, liikunhan itsekin!

Kaikki "naisten" lajit, niinku sauvakävely, aerobic sun muut.

Sen sijaan rakastin jääkiekkoa, pesistä, jalkapalloa...

Mutta pahin oli se, kun ope pakotti mut juoksemaan just keuhkoputkentulehduksesta parantuneena "naisten cooperin" (neljä kiekkaa kentän ympäri).

Aloin oksentaa verta ja pyörryin.

Ja niin kyrpä akka oli, että se merkkas mulle sen tuloksen, mikä oli kun mun kaverit oli nostanu mut ylös sieltä radalta ja kantanu mut takas lähtöpisteeseen.

Että sellasta.

Tämä voisi melkein olla minun kirjoittamani!

Minäkin inhosin kaikkia ns. naisten lajeja, mutta opettajamme taas rakasti niitä, joten niillähän liikuntatunnit enimmäkseen oli täytetty.

Jos olisin saanut olla poikien liikunnassa, liikunta olisi saattanut olla lempiaineeni koulussa. Rakastan koripalloa, jääkiekkoa, pesäpalloa, jalkapalloa sun muita "poikien lajeja" (en siis itse koe näin, mutta koulujaottelu oli päivänselvä). Olisin saanut helposti kymppejä, koska näissä lajeissa pärjäsin erinomaisesti. Sen sijaan tyttöliikunnassa sain parhaimmillaan kahdeksaa, koska kiinnostus oli tasan nolla, ja opettajan asenne ruokki surkeaa tunnetta entisestään. Olin häirikkö, koska kehtasin ehdottaa muutakin liikuntaa kuin hänen rakastamiaan aerobiceja sun muita.

Minulla on samankaltainen kokemus myös "cooperista". Olin juuri ollut kaksi viikkoa pois koulusta todella sitkeän flunssan takia (jälkitauteina poskiontelontulehdus ja silmätulehdus). Opettaja sanoi, etten ole antanut riittävästi näyttöä, jotta hän voisi antaa minulle numeron. Eli siis joko juoksen puolikuntoisena neljä kierrosta kentän ympäri tai saan ehdot liikunnasta! Ja näyttöä todellakin oli, sen voin taata. Kunhan *ittuillakseen pakotti minut juoksemaan, koska ei pitänyt minusta.

Pääsin viimeiselle kierrokselle ja juuri ennen loppusuoraa ja -rutistusta silmissäni pimeni, oksensin ja hetken päästä heräsin maasta makaamasta. Kaverit auttoivat minut ylös ja taluttivat istumaan kentän viereen. En tiedä, mitä opettaja merkkasi tuloksekseni, mutta ainakin hänen naamansa oli ns. norsun*itulla, joten arvelen, että hän pelkäsi tästä koituvan jotakin seuraamuksia hänelle. Minä olen niin hölmössä määrin jääräpää, etten valittanut sanallakaan. Kunpa olisinkin valittanut ja aiheuttanut tälle sadistiakalle potkut!

Lähdin kotiin lepäämään ja illalla minulle nousi taas kuume, ja jouduin olemaan taas yhden viikon lisää pois koulusta. Kaikki numerot tippuivat tämän takia.

Lopputuloksena yläasteen päättötodistukseen numero 6 liikunnasta, vaikka mahdollisuuteni olisivat olleet saada 10, jos vain olisin saanut olla poikien liikunnassa.

Omien lasteni kohdalla aion taistella kynsin ja hampain oikeudenmukaisesta kohtelusta.