Pahimmat koululiikuntatraumat?

Kerran koulujen välisissä salibandykisoissa olin ainoa luokan tyttö, jota ei joukkueeseen valittu. Itkin sitten ulkona, kun en vain pystynyt olemaan katsojien mukana hurraamassa.



Toinen trauma liittyy koripalloon. Joku heitti pallon suoraan päin naamaani, silmälasit vähän heilahtivat, mutta opettaja käski pelin jatkua koska ei pahemmin ollut käynyt. Ei mennyt kuin pari minuuttia, niin sain taas pallon täysiä kasvoihini. Nenä murtui ja veren määrä oli valtava, jolloin opettaja antoi minun lähteä hieman aikaisemmin pukuhuoneeseen. Terkkarille pääsin liikuntatuntien jälkeen, kun nenä oli selkeästi vinossa. Että sellaisia "ihania" muistoja.

Olin luokan pienikokoisin tytönrääpäle, ja lisäksi auttamattoman kömpelö ja hidas. Joten laji kuin laji, niin se oli helvettiä minulle. Pahinta olivat joukkuelajit, joissa kukaan ei todellakaan halunnut minua joukkueeseensa, ja opettaja joutui pakottamaan . Sitten minua inhottiin kun pilasin joukkueen suoritusta omalla huonolla panoksellani, ja kiusattiin.



Nykyisin en harrasta kuntoliikuntaa, mutta ei tuolla koululiikunnalla sen kanssa enää mitään tekemistä ole. Minä vaan en pidä sellaista hyödyllisenä ajankäyttönä, koska en liikunnasta nauti ja olen riittävän hyvässä kunnossa ilmankin, pelkällä arkiliikunnalla. Joskus pari-kolmekymppisenä tuli harrastettua kyllä esim. kuntosalia, vatsatanssia ja kestävyysjuoksuakin jonkin aikaa mutta kun ei mulle siitä liikunnasta koskaan tullut mitään hyvänolontunteita eikä muuta niin ei motivaatio riittänyt pitkään.

kouluissa on vieläkin samalaista !!! Liikunnanope on koulun vihatuin opettaja ja liikunta vihatuin aihe.



jatkuvaa mittaamista, suorittamista, aliarvoimista, ulkonäön perusteella arvioimista. Opettajalla on koko ajan vihko ja kello kädessä, mitää ei opeteta vaan tehdään erilaisia testejä jne jne



Mutta on niitä vielä kivojakin opettajia. Kaija Oulusta saa liikunnan tuntumaan mukavalta, rennolta, tasa-arvoiselta.

Jatkuvaa huutoa, julkista nöyryyttämistä, naureskelua ja pilkkaa. Opettaja monesti päätti jo etukäteen että minä en voi jotain asiaa oppia ja sitten komensi esim. altaan reunalle istumaan tunniksi uimapuvussa mutta ei saanut mennä veteen tai koripallotunnilla käski kaikkien katsoa millainen läski tulee jos on jatkuvasti nenä kiinni kirjassa (löytämäni neuvolakortin perusteella olin siis tuolloin 126cm pitkä ja 22 kg painava läskimooses ja rillipää). Silmälaseja ei liikuntatunnilla tosiaankaan saanut pitää ja jos pallo lensi sitten ohi tai naamaan niin piti pyytää koko muulta joukkueelta anteeksi huonoa asennetta. Miksi te muut muuten aina nauroitte meille liikuntatunneilla nöyryytetyille?

Meillä suosikkiurheilijapoika hakkasi luokkakaverinsa pelin tiimellyksessä. 18-vuotias roteva lukiolainen hyökkäsi luokkakaverinsa kimppuun ja löi pari kertaa päähän nyrkillä. Ihan pelitilanteen ulkopuolella eikä edes vahingoksi naamioiden. Open sanat? "No pojat pojat".

Nyt vuosikymmen myöhemmin pahoinpidelty on valmistunut ajat sitten korkeakoulusta, hakkaaja taas istuu yhä baarissa kotikaupungissaan...

sai aivan vapaasti kiusata kaikkia niitä jotka eivät olleet liikunnallisesti lahjakkaita. Heitä sai töniä ja tuuppia ja heille sai huutaa aivan mitä tahansa. Opettaja vissiin ajatteli että se motivoisi meidät kömpelyksetkin ketteriksi tosiurheilijoiksi. Vaikka olinkin jo lapsena kömpelö, pidin liikunnasta ennen kuin sain sen kiusaamisen hyväksyvän monsterin liikkamaikaksi. Parikymmpisenä aloin uudelleen liikkumaan, mutta millekään ryhmäliikuntatunneille en mene vieläkään.

Yläasteella oleva poikani kertoo, että tietyt kiusaajat käyttäytyvät ERITTÄIN törkeästi liikunnassa, pelin tiimellyksessä TAHALAAN törmäävät, kamppaavat, huutelevat, haukkuvat jne jne

Ope ei sano yhtään mitään ja kerrankin poikani kaveri oli kampattu niin että oli monta kuukautta mustelmilla ja kipeä. Ainoa mitä ope oli sanonut oli että *vapaaheitto*

Tästä tapaauksesta laitoin rehtorille viestiä.

MKÄ on vikana liikunnanopettajien koulutuksessa ? ja miksi asialle ei tehdä mitään ?

Aina viimeisenä kilpailuissa, joihin oli pakko osallistua. Viimeisenä otettiin joukkueeseen. Joukkuelajseissa, etenkin koripallossa jyrättiin, sai lyödä ja raapia ilman että opettaja puuttui. Aina tunsi olevansa huono.



Vihasin liikuntaa ja vihaan edelleen, vihaan myös urheilijoita ja kaikkea urheiluun liittyvää, kuten tv-ohjelmia. Lehdestä ohitan kaikki urheilu-uutiset, enkä tunne nimeltä urheilijoita.

mutta sitä en koskaan tajunnut, että miksi liikuntatunnilla ei opetettu mitään? Siis esimerkiksi lentopalloa pelattiin meillä paljon ja sehän nyt ei toki ollut kovin nöyryyttävää kun harva sitä osasi, mutta miksei sitä opetettu, esimerkiksi että mitkä ovat säännöt, miten palloa lyödään oikealla tavalla jne? Ja monessa muussa lajissa oli sama juttu, käskettiin tehdä jotain, mutta ei kerrottu, että miten. Jos ei osannut, niin oli huono ja asennevammainen.



Tasoryhmät liikunnassa olisivat kyllä vähintäänkin yhtä tarpeelliset kuin muissa aineissa. Olisi ollut oikeastaan mielenkiintoistakin oppia perusteita eri lajeista ja toisaalta nähdä, että jos saa neuvoja, niin voiko niiden avulla parantaa suoritustaan.

Parhaat pelailivat keskenään ja ope neuvoi ja kovasti kannusti huonoimpia. Se oli hyvää aikaa...

Ope sai toteuttaa itseään sitten syventävillä liikunnantunneilla niiden huippujen kanssa. Joten tavalliset liikuntatunnit sujuivat kivasti.

mutta sitä en koskaan tajunnut, että miksi liikuntatunnilla ei opetettu mitään? Siis esimerkiksi lentopalloa pelattiin meillä paljon ja sehän nyt ei toki ollut kovin nöyryyttävää kun harva sitä osasi, mutta miksei sitä opetettu, esimerkiksi että mitkä ovat säännöt, miten palloa lyödään oikealla tavalla jne? Ja monessa muussa lajissa oli sama juttu, käskettiin tehdä jotain, mutta ei kerrottu, että miten. Jos ei osannut, niin oli huono ja asennevammainen.

Tasoryhmät liikunnassa olisivat kyllä vähintäänkin yhtä tarpeelliset kuin muissa aineissa. Olisi ollut oikeastaan mielenkiintoistakin oppia perusteita eri lajeista ja toisaalta nähdä, että jos saa neuvoja, niin voiko niiden avulla parantaa suoritustaan.

mutta sitä en koskaan tajunnut, että miksi liikuntatunnilla ei opetettu mitään?

käskettiin tehdä jotain, mutta ei kerrottu, että miten. Jos ei osannut, niin oli huono ja asennevammainen.

Tasoryhmät liikunnassa olisivat kyllä vähintäänkin yhtä tarpeelliset kuin muissa aineissa. Olisi ollut oikeastaan mielenkiintoistakin oppia perusteita eri lajeista ja toisaalta nähdä, että jos saa neuvoja, niin voiko niiden avulla parantaa suoritustaan.

Noista tasoryhmistä taas en ehkä ole ihan samaa mieltä. Ettei siinä sitten tuomita lahjattomaksi.

Ja voiko neuvojen perusteella parantaa? No KYLLÄ.

Minä olin sellainen lahjattomaksi tuomittu, viimeisenä joukkueeseen valittava jne. Aikuisena löysin liikunnan ja hyvät ohjaajat. Nykyisin liikun TYÖKSENI.

Myös niissä lajeissa, joihin mulla ei ole taipumuksia, olen kehittynyt aivan älyttömästi. Ihmisen kroppa nyt vaan on tehty liikkumaan, melkein jokainen voi tehdä lähes kaikkea. Ei tietenkään huipputasolla, mutta kaikkia ominaisuuksiaan voi kehittää harjoittelemalla. Hyvät opettajat ja valmentajat ovat tässä tärkeä apu.

Sen sijaan tykkäsin suunnistuksesta ja joukkuepeleistä: koris, pesis, jääpallo...



Hiihtoahan mä vihasin yli kaiken. Siinä tuli aina selkäkipeeksi ja pahamieli, kun en vaan osannut hiihtää.



Himassa ei kannustettu ollenkaan urheiluun ja aina kun pentuna sainkin idean liittyä johonkin seuraan, niin rahaa ei ollut.



Sisarukseni sai kyllä harrastaa. Niiden isällä oli selkeesti enemmän pätäkkää.



En urheile vieläkään ja siitähän sitten äitini motkottaa mulle joka viikko.

Voi jumankauta inhoan hiihtoa vielä nykyisinkin. Ei sitä kukaan opettanut koskaan, niin yritin vain jotenkin lykkiä eteenpäin. Sitten ala-asteella oli pakko osallistua niihin hiihtokilpailuihin. Se oli niin nöyryttävää yksin hiihtää kaatuillen sitä latua, kun muut odottivat ja tuijottivat maaliviivalla mehumukien kanssa ja naureskeli.

Vihasin pallopelejä ja vihaan edelleen. Liikuntatunnit tuntuivat lähinnä koostuvan niistä. Jee, sählyä, pesäpalloa, jalkapalloa, koripalloa, polttopalloa... En osaa heittää tai ottaa kiinni oikein mitään, olin siis kaikessa huono :D nykyään käyn ryhmäliikuntatunneilla ja harrastan vaan lajeja, joista pidän. Liikunnan ilon löysin vasta noiden tuntien myötä parikymppisenä.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 22:36"]Voi jumankauta inhoan hiihtoa vielä nykyisinkin. Ei sitä kukaan opettanut koskaan, niin yritin vain jotenkin lykkiä eteenpäin. Sitten ala-asteella oli pakko osallistua niihin hiihtokilpailuihin. Se oli niin nöyryttävää yksin hiihtää kaatuillen sitä latua, kun muut odottivat ja tuijottivat maaliviivalla mehumukien kanssa ja naureskeli.
[/quote]

Minä olen nyt alkanut taas hiihtää, 20 vuotta yläasteen loppumisesta. Juuri mietin ettei meillekään kukaan tekniikoita opettanut, opettaja vain seisoi sekuntikellon kanssa ladun varrella.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 22:43"]

Vihasin pallopelejä ja vihaan edelleen. Liikuntatunnit tuntuivat lähinnä koostuvan niistä. Jee, sählyä, pesäpalloa, jalkapalloa, koripalloa, polttopalloa... En osaa heittää tai ottaa kiinni oikein mitään, olin siis kaikessa huono :D nykyään käyn ryhmäliikuntatunneilla ja harrastan vaan lajeja, joista pidän. Liikunnan ilon löysin vasta noiden tuntien myötä parikymppisenä.

[/quote]

Vai vasta parikymmpisenä. No minä löysin nelikymppisenä. Ja edelleenkin mulla on surkean liikkujan itsetunto, vaikka vedän jotain punnerrusta erinomaisia tuloksia puolet nuorempien mittapuulla mitattuna. Suurin piirtein pyydän edelleen anteeksi että hengitän salin ilmaa.

Viha on vahva ilmaisu, mutta tässä tapauksessa voin todella sanoa vihanneeni ja vihaavani edelleen koululiikuntaa. Edelleen oikein puistattaa ja mieleen kumpuaa ihan hillitön inho.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa useimmilla ihmisillä on hyvin konservatiiviset asenteet ja tapa- ja arvokasvatus sen mukainen. Mulla on vielä poismuuttonikin jälkeen se "only gay in the village"-maine, erilainen kun olin monella tapaa.

Liikkuminen ei ylipäätään varsinaisesti se mun juttu, mutta kyllä se koululiikunta olisi menetellyt jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset. Yläasteella rinnakkaisluokalleni oli koottu liioittelematta koko ikäryhmäni pahimmat kiusaajakusipäät. Oli tarpeeksi hienoa kuunnella sitä haukkumista ja huutelua koulun käytävillä, mutta yhdistetyt liikuntatunnit. Oi, sepäs vasta oli jotakin! Hormonihuuruiset, näyttämisenhaluiset idiootit joukkuelajien parissa, keskellään yksi pieni homopoika. Suunnistaminen metsässä, missä opettajan silmä ei valvo kuin tunnin alussa ja lopussa. Voitte kuvitella. Yksilölajeissa olin kohtuullisen hyvä ja niistä nautinkin, erityisesti lyhyen matkan juoksusta ja telinevoimistelusta. Senkin ilon kyllä latisti se jatkuva vittuilu ja pilkkaaminen suoritusten aikana.

Lukion kolmannen luokan vihonviimeisellä liikuntatunnilla oli tanssin opetusta tyttöjen liikunnassa, tyttöpareilla mentiin siis. Parini ei suostunut ujouttaan tanssimaan liikuntasalin ovelta kurkistelevien rinnakkaisluokan poikien takia ja niin en minäkään voinut yksin tanssia. Naisopettaja tuli meille piruilemaan:"Mitä, ettekö te tytöt tanssi. Se on sillä lailla, että minulla on vielä mahdollisuus laskea teidän numeroita. Jos ette ala tanssimaan, niin numerot tippuu taatusti." Minusta oli hirveän epäoikeudenmukaista ja turhauttavaa, että oma liikuntanumeroni olisi laskenut kaverini turhamaisuuden takia. En muista laskiko liikuntanumero, että oliko opettajalla minkäänlaista suhteellisuudentajua siinä tilanteessa.

Minulla on taas ikäviä kokemuksia vähän toisesta vinkkelistä.

Yläasteen liikunnanopettaja valitsi aina minut ja yhden toisen hyvin kilpailuhenkisen tytön kapteeneiksi kaikkiin mahdollisiin joukkuepeleihin. Oli kiva tulla opettajan silmissä arvostetuksi, mutta vihasin aina sitä asemaa johon jouduin suhteessa muihin vertaisiini. Ei ollut mikään kiva tunne joutua arvottamaan parhaat pelaajat kavereistasi ja jättämään jotkut sitten viimeiseksi.

En koskaan kuitenkaan mollannut liikunnassa heikompia, sillä tiesin sen häpeän tunteen ala-asteen joukkuelajeista, joita pelattiin tytöt ja pojat yhdessä. Minut valittiin meinaan niissä yleensä vikoina.

Ikäviä olivat myös nämä sekatunnit uimahalleissa, kun ollaan kasvavassa iässä ja menkat eivät kelpaa syyksi jäädä tunnilta pois. Siteen kanssa sitten vain nöyryytettynä uimaan, yök. Tamponihan ei noin nuorille yleensä sovi.

VIHASIN koululiikuntaa. Opettaja nöyryytti ja pakotti. En vain taipunut telinevoimistelussa. Olin kuin kanki. Minut valittiin joukkueisiin viimeisten joukossa. Uinnissa oli 3 tasoa, jossa monet luokkakaverini olivat 3.tasolla, minä 1.tasolla, kunnes siirryin toiseen. Sitä ennen uin lastenaltaassa monta luokkaa alempana olevien kanssa, kun samanaikaisesti oma ikäluokkani ui edistyneempien altaassa. Totaalisen nöyryytyksen kruunasi se, että opettaja käveli altaan reunalla ja uitti minua kepin päästä lähtevällä silmukalla pääni ympäri.

Paljon on traumoja kyseisistä kouluvuosista, mutta yksi jälkikäteen huvittavimmista on tilanne, jossa haettiin mitaleita jostain lajista. Meitä oli kaikenkaikkiaan 4 tyttöä osallistuneita, joista muut saivat kullan, hopean ja pronssin.. ja minä jäin ilman mitalia.

Traumat ovat ikuisia.

Villamekko päällä ei-oikee liikkamaikka juoksutti ja hyppytti, muttei opettanut. ...kärrynpyörää...jos osaat niin kiitettävä...mutta ei opettanut.

sitten, pkun tuli viitosella oikea liikunnanopettaja, niin jo muuttui meno. Oli tosi kivaa koko loppu peruskoulu. Paras ope. Ja oli lähemmäs kuuttakymppiä siinä lopppuaikoina. Ja virtaa ja intoa oli. Tykkäsin kovasti.