Saitko lapsen alle 25-vuotiaana? Näin jälkeenpäin ajatellen, olitko kypsä vanhemmaksi?

luin paljon oppaita, ahmin tietoa ja mulla oli selvät sävelet miten lapseni kasvatan. Nyt vanhempi on jo 16 vuotta, olemme lasten isän kanssa edelleen onnellisesti yhdessä ja mielestäni lapsemme ovat saaneet kasvaa turvallisessa ja tasapainoisessa kodissa. Olemme miehen kanssa molemmat onnellisia, että hankimme lapset nuorena.

ensisynnyttäjien keski-ikä Suomessa oli 23-24 vuotta. Jos sen ikäiset ovat keskenkasvuisia, enemmistö syntyi aiempina vuosikymmeninä keskenkasvuisille lapsille.

nykyaikuisten henkisen kypsymättömyyden, vanhempien vika :D

Ja kyllä mielestäni kypsä olin jo silloin. Olin muutenkin mennyt jo kaksikymppisenä naimisiin ja ottanut elämästäni vastuuta jo aikalailla.



Nyt on ihanaa kun pidän itseäni edelleen suht nuorena ja lapsenikin on jo 10vuotias nuorimies!

Et kun vanhemmalla iällä ottaa rennosti, niin se on positiivista ja hyväksyttyä, mutta nuoremmalla iällä rennosti ottaminen on vastuuntunnottomuutta?? Sellanen kuva välittyy usein ketjuista, joissa verrataan eri ikäisten äitien kykyä toimimaan vanhempana..

Nuori äiti saattaa ottaa rennosti sen suhteen, pitääkö niitä ravitsemussuosituksia nyt niin noudattaa, kun kolmekuinen niin tykkää jäätelöstä ja suklaasta. Vanhempi äiti saattaa ottaa rennosti sen suhteen, että kaikki ei ole pilalla, vaikka oma lapsi ei kävele 1 v 1 kk iässä ja naapurin muksu käveli jo 10 kk iässä.

sekä 27-v, 29-v, 37-v ja 39-v.,

en koe olleeni epäkypsä esikoisen kanssa enkä toisenkaan..,

tottakai äitiys koko ajan muuttuu niinkuin ihminenkin vanhetessaan.

En ole ollut huono tai huonompi äiti yhdellekään lapsistani.

Sain lapseni 19v ja menimme naimisiin odottaessani jo toista yhteistä lastamme 20v. Joten kyllä voin sanoa, että olin kypsä. En muista koskaan edes kaivanneeni muuta, kun perhearkea. Kotiäiti olen ollut ja täysin miehen tuloilla eletty, mutta olen ollut tyytyväinen ja sehän on pääasia :)

koska tein abortin 23 vuotiaana. Luojan kiitos. En todellakaan ollut kypsä vanhemmaksi.



Vakisuhteessa oltiin jo nykyisen mieheni kanssa silloin oltu jo parisen vuotta.



En osaa katua, kyllä se oli järkevin vaihtoehto.

olin 23v ja kyllä, olin ihan kypsä vanhemmaksi silloin niinkuin miehenikin. Eihän aivojen kypsyys vastuuntuntoon ja rakkauden osoittamiseen välttämättä vaikuta :O

ensisynnyttäjien keski-ikä Suomessa oli 23-24 vuotta. Jos sen ikäiset ovat keskenkasvuisia, enemmistö syntyi aiempina vuosikymmeninä keskenkasvuisille lapsille.

Ja tässä iässä aivot ovat alkaneet lahota aina vain huonompaan kuntoon.

Olin oikein kypsä äidiksi mielestäni. Teini-iän kuohunnat olivat jo vuosia sitten jääneet taakse ja olin ihan rauhallinen ja tasapainoinen ihminen. Ja kun (vahingossa) raskaaksi tulin niin heti olin sillä mielellä että tietysti lapsen pidän ja alan elää sen mukaisesti että olen äiti. Mulle kävi vielä niin hyvin että kuultuaan raskaudesta lapsen isä halusi mennä naimisiin kanssani ja meistä tuli pari, joten ei yksinhuoltajaksi edes tarvinnut ryhtyä - siihenkin olisin toki ollut valmis ja niin odotin käyvänkin koska emme tunteneet miehen kanssa toisiamme lainkaan kun tulin raskaaksi.



En minä nyt 32-vuotiaana ole mielestäni mitenkään erityisesti kypsempi ihminen kuin olin silloinkaan. Ehkä vähän kyynisempi ja murehtivaisempi lähinnä. Nuorena sitä oli optimisti eikä tullut mieleenkään murehtia mitään esim. synnytysten ja lasten kasvatuksen suhteen. Otti vaan päivän kerrallaan ja hyvin meni.

Ja olin kypsä :) niin oli myös minua vuotta vanhempi mieheni. Ja vaikka moni niin luuleekin, niin emme ole uskovaisia

Eikö ihminen tutkitusti ole kypsä aivoiltaan (=aikuinen) vasta 25 vuotiaana.

mut sen jälkeenhän suunta onkin vain alaspäin ja rapistuminen alkaa.. ;)

sain lapseni 20 ja 23 vuotiaana. SILLOIN olin omasta mielestäni kovinkin kypsä.

NYT kun olen jo paaaaljon vanhempi ja etenkin nyt, kun myös nämä iltatähdet on, huomaan miten kakara olenkaan ollut.



Oli kova kiire saada lapset isoiksi ja omatoimisiksi. En ymmärtänyt lasten ikätasoista kehitystä tai ymmärrystä, toimintaa. Vaadin liikaa. Olin aika ankara. Hellyyttä, ymmärrystä, kiitosta ja kehua, ja syliä olisi voinut olla enemmän ja pidempään.



Hyviä lapsia heistä kasvoi, itsenäisiä. Saivat töitä, opiskelivat, itsenäistyivät, meillä on ihan hyvät välit yhäkin. Mutta huonoa omaatuntoa poden monista asioista. Samaa en koe näiden iltatähtien suhteen.

En minä nyt 32-vuotiaana ole mielestäni mitenkään erityisesti kypsempi ihminen kuin olin silloinkaan. Ehkä vähän kyynisempi ja murehtivaisempi lähinnä. Nuorena sitä oli optimisti eikä tullut mieleenkään murehtia mitään esim. synnytysten ja lasten kasvatuksen suhteen. Otti vaan päivän kerrallaan ja hyvin meni.

Eikö nimenomaan tuo "murehtiminen" osoita vastuuntuntoa? Mielestäni lapsia hankkivan olisi ihan hyvä miettiä miten lapsensa aikoo esim. elättää ja onko siihen rahkeita.

Tilanteita on erilaisia, mutta esim. eilisen Erilaiset äidit -jakson jälkeen sitä kyllä mietti että miksi parikymppisten pitä tehdä huoletta lapsia, jos sitten isovanhemmat joutuvat elättämään sekä omat että lastensa lapset. Eli sen verran sitä aikuisuutta kuitenkin saisi olla että osaisi edes jotenkin suhtautua varauksela tulevaisuuteen eikä ryntää suin päin mentaliteetilla että kyllä asiat sitten jotenkin järjestyy.

Eikö ihminen tutkitusti ole kypsä aivoiltaan (=aikuinen) vasta 25 vuotiaana.

Minua ja vauvaa nimittäin pidettiin osastolla kunnes ehdin täyttää 25 ja vasta sitten pääsin kotiin.

Olinko kypsä? En oikeastaan tiedä. Tuskin. Lapsi oli tulos yhden illan jutusta ja elämäni oli muutoinkin sotkussa silloin. Minulla oli (ja on vieläkin) tosi vahva tukiverkko, joten päätin pitää lapsen. Tämä päätös ei syntynyt ihan yhdessä yössä vaan juteltiin todella pitkään mm. vanhempieni kanssa.



Paljon virheitä tehtiin mutta parhaani ainakin yritin. Ehkä näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt "kasvaa" vielä muutama vuosi ollakseni tarpeeksi kypsä äidiksi (olin 21v. kun sain esikoiseni). Tuskin esikoinen silti mitään traumoja on saanut =)



Oma kasvamiseni ja kypsymiseni on tapahtunut aika lailla lapsen takia. Silloin tuli kyllä opittua elämän realiteetit ihan kantapään kautta, koska minun piti "alkaa" aikuiseksi kertaheitolla. Viinanhuuruiset ja vauhdikkaat yöt vaihtuivat koliikkivauvan rauhoittamiseen. Näin esimerkkinä.



Iso kiitos tuonkin ajan tuesta kuuluu vanhemmilleni sekä perhetyölle jolta sain todella paljon apua matkalla vastuulliseen vanhemmuuteen ja tietyllä tapaa myös aikuisuuteen.



Sekava sepustus, mutta olen niin huono kirjoittamaan ajatuksiani. On paljon helpompi puhua kasvotusten niistä.

ja nyt 36-vuotiaana ajatellen olin riittävän kypsä äidiksi. Ehkä mietin vähän liikaa, mitä muut ajattelevat, mutta toisaalta se saattoi liittyä enemmän ensikertalaisuuteen äitinä kuin ikään.



Mulla oli yliopistotutkinto ja työpaikka, hoidin lapseni hyvin yhdessä miehen kanssa (ehkä jopa niposti suositusten mukaan), ja imetin. Huudatusunikoulua en suostunut käyttämään, vaikka sitä silloin suositeltiin ihan neuvolastakin, ja olen tosi tyytyväinen silloiseen päätökseeni.



Ehkä myös liikaa kyttäsin, mitä vauva oppii milloinkin ja vertailin muiden lapsiin. Vanhemmalla iällä ottaa rennommin.

ja ei, en ollut tarpeeksi kypsä. Aivan liian nuori.

Nyt jälkeenpäin uskallan myöntää, etten ollut lainkaan valmis äidiksi. Oma minä oli vielä kesken ja parisuhde ei ollut siinä pisteessä, että lapsi olis ollu järkevää. Vahinko kävi ja vauva syntyi. En osannut hoitaa lasta henkisellä tasolla. Ruokaa ja vaatetta, mutta herkkyys vauvan tarpeille puuttui täysin. Parisuhde jatkui ja jatkuu edelleen. Toinen lapsi syntyi parin vuoden päästä ja siitä alkoi kriisi. Kävimme parisuhdeterapiassa käymässä läpi ennen vanhemmuutta olleita asioita ja vanhemmaksi tuloa sekä minä terapiassa. Eli alku oli vaikea kaikin tavoin. Vähätellä ei voi vauvan huonoa nukkumista ensimmäisen puoentoista vuoden aikana eikä sitä, että vauva ei ollut ihan kunnossa syntyessään (vietti alun vauvateholla). Nyt koen olevani oikeasti sinut itseni kanssa.