Mitä sellaista arastelet tehdä, mikä on useimmille ihan tavallista?

Arastelen aina käyttää jotakin uutta näkyvämpää vaatetta/kenkiä/laukkua/korua ensimmäisen kerran. Sama uuden hiustyylin/kampauksen kanssa.



Tämä piirre on jäänyt lapsuudesta, jolloin en ujona lapsena tykännyt uusien vaatteiden aiheuttamasta positiivisesta tai negatiivisesta huomiosta. Vaikka nyt aikuisena (melkein 40v) kukaan tuskin edes huomaa, onko joku vaate uusi.. Silti minusta tuntuu, että "uutuus" suorastaan kirkuu olemassaoloaan. Olen valtavan helpottunut, jos kukaan ei mainitse mitään.

kampaajalla, suutarilla saatikka missään kosmetologilla joka näkisi läheltä mun ihon karmean kunnon! Samoin pelkään hammaslääkäriä, jolla olen viimeksi käynyt vuonna 2001 (raskausajan tarkistus ja yksi paikkaus samalla). Mutta hammaslääkärissäkään en pelkää sitä itse toimenpidettä vaan kyseisen ihmisen suhtautumista minuun. Tavallisessakaan lekurissa en mielelläni käy joten perussairauden hoitokin on ollut melko retuperällä sitten lapsuuden.

En uskaltaisi mennä lääkärille tai hammaslääkärille, koska yksinkertaisesti en oikein käsitä, miten ne ajat niille pitäisi varata. Kuulemma on nykyään niin monimutkaista ja vaikeaa. Ja lisäksi lääkärit valittaa, kun asiakkaat menee jonkun ihan pienen vaivan takia vastaanotolle. Ehkä käyn lääkärissä sitten, jos minut joskus kärrätään sinne pää paketissa. :)

Ruokapöydässä, jossa muita kuin meidän oma pieni perheemme tai minun omat lähisukulaiset, en millään saa pyydettyä ihmisiä ojentamaan kauempana pöydässä olevia tarjoiluja minulle.



Odottelen vaan hiljaa josko joku vieressäni pyytäisi esim.salaatinkastikkeen itselleen ja sitten ylettyisin siihen. Saatan vielä kehdata pyytää paria astiaa ojennettavan, mutta en enempää, ja sitten vaan hiljaa mielessäni harmitellen syön esim. kalan ilman tartar-kastiketta.

Alkakaa elää! Ihan turhaan välitätte siitä mitä muut teistä ajattelevat tai rajoitatte omaa elämäänne tyhjän takia.



Rentoutukaa!

- mulla on puhelinkammo, mikä tahansa soittaminen on pelottavaa

- en uskalla ajaa autoa Helsingin keskustassa vaikka tämä on minun koti- ja synnyinkaupunkini ja muuten ajelen päivittäin (työmatkaa Arabianranta - Pitäjänmäki)

- kammoan matkustamista, enkä ole tehnyt sitä 16 vuoteen

- pelkään sosiaalisia tilanteita joissa ei ole selvää koodia ja rooleja, esim. naapurin kohtaamista taloyhtiön pihalla

- mulla on puhelinkammo, mikä tahansa soittaminen on pelottavaa

- en uskalla ajaa autoa Helsingin keskustassa vaikka tämä on minun koti- ja synnyinkaupunkini ja muuten ajelen päivittäin (työmatkaa Arabianranta - Pitäjänmäki)

- kammoan matkustamista, enkä ole tehnyt sitä 16 vuoteen

- pelkään sosiaalisia tilanteita joissa ei ole selvää koodia ja rooleja, esim. naapurin kohtaamista taloyhtiön pihalla

Mies aina haukkuu kun ei ymmärrä yhtään. KUmpa voisin päästä noista erron!

Saattaa mennä viikkokin kun valmistaudun soittamaan lääkärille.



esim kampaajaa en edes soita, vaan käyn paikan päällä varaamassa.



mies lähinnä hoitaa lasten puhelut ns ajanvaraamiset

hoidan kaikki puhelinasiat ihan loistavasti. Privaatissa tuntuu vain niin vaikealta. Autolla en myöskään ole ajanut sen jälkeen kun kortin sain. Liian kallis henkilötodistus, sanoo mies. :(

Ei johdu ujoudesta vaan tunnen itseni rumaksi ja toivon, että jos en katso toisia, eivät hekään katsoisi minua. Valitettavasti joidenkin ihmisten kanssa vaikutus on täysin päinvastainen ja monet varmaan pitävät minua outona tai epäsosiaalisena.

Nykyään enää tuo puhelukammo. Ajokammosta pääsin ajamalla paljon autoa, mutta tärkeitä puheluja ei tule tarpeeksi usein kohdalle, että siitä kammosta pääsisin.

Puhelimessa puhun mielelläni ja sutjakasti, samoin livenä. Vaan vastaajaan en uskalla/ilkeä jättää viestiä koskaan.

se on väsyneenä tosi hankalaa. En kestä niitä tuijottavia vartijoita (teen usein ruokaostokseni ihan Helsingin keskustassa). Tulee jotenkin tosi hermostunut olo.



Ja en uskalla ajaa autoa. Kortti on. Liikenne pelottaa.

joka pysyi jotenkin aisoissa, kun oli pakko soitella paljon työpuheluja. Nyt kun lähes kaiken voi hoitaa sähköpostitse, niitä pakollisia puheluita lykkään viimeiseen asti ja ylikin. Kampaajaakin meinasin vaihtaa, mutta kun uudella ei ollut toimivaa nettivarausjärjestelmää, jäi vaihtamatta.



Poikkeuksena puhelinkammoon on, että jos lasten asioita pitää hoitaa, ei kammosta ole tietoakaan.



Sosiaalisia tilanteitakin pelkäsin ennen, johonkin vanhempainiltaan oli ihan kamalaa mennä, jos en saanut jonkun muun vanhemman kanssa sovittua, että mennään yhdessä. Nykyään taas seisoskelen tai istuskelen ihan sujuvasti yksiksenikin, enkä tunne itseäni yhtään ulkopuoliseksi. Useimmiten joku aina tuleekin jossain vaiheessa juttelemaan. Ikää myöten stressi noista tilanteista on hävinnyt, vain se puhelinkammo on jäänyt.

kun en tiedä halataanko vai riittääkö kättely.

mutta en ohita kuin suunnilleen traktorin ja silloinkin pelottaa. Ja pelkään järjettömän paljon moottoritien liittymiä.



Tää nyt oli eka mieleen tuleva.



Sitten en erityisemmin haaveile loistoravintoloista, tykkään enemmän maanläheisiemmistä tavoista ja mau'uista (kauheeta vai miten toi maku taipuu :-D ).



Lentokentillä jännittää aina, osaanko ja onko kaikki mukana. Siksi en juurikaan matkustele, tai ainakin tykkään, että on joku matkanjohtaja tai äiti mukana.



Näitä kaikkia pelkää nainen 40+ v enkä ikinä tunnustaisi yhtään näistä ääneen. Paitsi autoilu on joskus pakko.

En pelkää näitä paikkana, mutta inhoan olla junassa ja metrossa, kun vastapäätä istuu ihmisiä, tai hississä jossa on muita.



En tiedä mihin katsoisin, en haluaisi katsoa muita ihmisiä päin. Mutta pelkään näyttäväni oudolta, jos katseeni harhailee vain sinne tänne lattiaan, kattoon ja ikkunan suuntaan, joten pakotan itseni mukamas ihan luontevasti katsomaan niitä ihmisiä päin, silmiinkin. Oih, niin ahdistavaa :/

Pelkään, että kaikki tuijottaa just mua ja sitten alan kompuroida tai tehdä jotain muuta typerää. Esim Senaatorintorin ylittäminen on silkkaa tuskaa! Samoin uimahallit, kun pitäisi kävellä suihkutiloista altaalle. Ongelmaa vielä pahentaa se, että olen melkoisen pitkä, joten usein minua tosiaan katsellaan (tai ainakin luulen niin).



Hassua on, että samaa pelkoa ei esiinny esim kaupoissa, joissa on kapeat käytävät. Pelko liittyy just avoimiin tiloihin ja siihen, että siinä on tavallaan niin kuin tarjottimella.

Minäkään en koskaan soita jos vaan pystyn hoitamaan asian jotenkin muuten. En kuitenkaan pelkää soittamista tai asioiden hoitamista suullisesti sinänsä, vaan pelkään että ääneni kuulostaa jotenkin oudolta ja jos vastapuoli ei näe (eikä tiedä minkä näköinen olen) niin kuvittelee että olen jotenkin 'outo'. Vähän vaikea selittää.



En koskaan aja autolla Helsingin keskustaan, vaikka muuten taitava kuski olenkin.

En pelkää näitä paikkana, mutta inhoan olla junassa ja metrossa, kun vastapäätä istuu ihmisiä, tai hississä jossa on muita. En tiedä mihin katsoisin, en haluaisi katsoa muita ihmisiä päin. Mutta pelkään näyttäväni oudolta, jos katseeni harhailee vain sinne tänne lattiaan, kattoon ja ikkunan suuntaan, joten pakotan itseni mukamas ihan luontevasti katsomaan niitä ihmisiä päin, silmiinkin. Oih, niin ahdistavaa :/

ja mä oon aina ihmetelly miks joku vastapäätä istuva tuijottaa junassa ja sit mietin onkohan mulla meikit levinny tai punanen nenä tai muuta :D

Tärkeät puhelut soitan vasta kun on aivan pakottavan pakko ja vasta valvottuani pari yötä tuskaisena. Tänäänkään en soittanut kampaajalle, täytynee valvoa viikonloppu niin ehkä maanantaina onnistuu. Puhelinkammoni koskee myös toisten puhumia puheluja joita en mielelläni kuuntele.



En myöskään pidä kirjeiden avaamisesta, mistä syystä laskut usein myöhästyvät vaikka rahasta ei ole puutetta. Onneksi e-laskut ovat yleistymään päin koska sähköpostin kanssa minulla ei ole ongelmia.