Mitä sellaista arastelet tehdä, mikä on useimmille ihan tavallista?

En tykkää hoitaa asioita puhelimella. Pelkään konflikteja.



En tykkää käydä hampilekurilla/kampaajala koska ahdista ja hävettää omien hiusten ja hampien kunto.

ja täälläkin yksi puhelinkammoinen.soittaminen virastoihin yms ajanvarauksiin ei ole hankalaa, mutta jos on negatiivisempi asia.. unohtunut lasku tms, pelkään eniten juuri konfliktitilanteita, mitä jos toinen osapuoli sanoo jotain ikävää? Sähköpostilla voi muotoilla itseään ja miettiä mitä sanoo pitkään ja hartaasti. Vaikeinta on puhelimeen vastaaminen, jos en yhtään tiedä kuka soittaa, ja varsinkin Miksi, mitä se multa haluaa?



oman hengityksen haiseminen, saatan miltein pidättää hengitystä, jos joku jostain syystä seisookin liian lähellä tms (täysi hissi esim)



vihaan lähtemistä. Niin tyhmää. Viihdyn kotona, omalla turva-alueella. Otetaan vaikka harrastus. Tykkään harrastaa, tykkään olla siellä ja olo on vielä upeampi sen jälkeen. Mutta pään sisällä kehitän lähtemisestä jonkun "jutun", ja lopulta sitten huijaankin itseäni, saan aikaan päänsäryn/pahan olon/vatsakivun ja jään kotiin. Vaikka se vaan vaatii sen, että astun ovesta ulos ja kävelen. Takaisin en ole kääntynyt kuin kerran heti ovelta. Ei niillä matkoilla tapahdu mitään pahaa/ikävää, eikä perillä. JA SILTI, MIKSI??



-kolistelu. saan päivittäisiä raivareita miehen kanssa, kun tämä sattuu olemaan kolistelija. minulla on huonompi kuulo, ja siltikin! Minut opetettiin lapsesta asti ettei ovia paiskita, eikä tavaroita jne, ja toivon sitä muiltakin. Miehen astianpesukoneen tyhjennys...oh dear lord!



ilmapallot! ne tavalliset. Vihaan äkkinäisiä kovia ääniä, joten pelkään ilmapallon poksahtavan. Lapsi leikkimässä ilmapallolla kovakouraisesti - pidätän melkein henkeä ja olen kuin tulisilla hiilillä. Ilmapallon hinkkaus-ääni on oksettava.



Kattilan pohjan pitää aina olla kuiva, kun laitan sen levylle. Vihaan sitä kun kattilan ja levyn välissä oleva vesi poksahtelee levyn kuumetessa.



kasvoja pestessä pesen ensin kädet saippualla, kuivaan kädet, ja sitten pesen kasvot (=kädet kastuvat taas!) teen tämän niin tottuneesti, että tajuan vasta jälkeen tehneeni niin

- puhelinsoitteluita kammotaan myös täälläkin. Vaikka harjoittelisin repliikkini etukäteen, jossain vaiheessa menee kuitenkin änkytykseksi ja möläytän mitä omituisempia sanamuotoja.

- virastoasioinnit on joka kerta kamalia, ja kauppa-ahdistuskin iskee silloin tällöin. Tekee mieli vetää huppu syvälle päähän ja jättäytyä pyörimään hyllyjen väliin pidemmäksi ajaksi kuin olisi tarvis. Vasta kun käytävä jonne pitäisi mennä on vapaa ihmisistä, kävelen siitä vasta silloin. Apteekissa henkilökunta tuntuu kyttäävän jokaista liikettä. Samoin kauppojen vartijat aiheuttavat ahdistavan olotilan.

- hammaslääkäriin, kampaajalle ja alapääronkkisimen tekevälle lääkärille joutumista välttelen myös. Vastenmielistä päästää joku ihminen tonkimaan itseään niin tarkkaan. Siksi pidänkin hampaistani erityistä huolta, ettei vaan tarvitse joutua hammaslääkäriin.

- julkista itseni paljastelua kammoan, eli ei varmaan tarvitse mainita, että uimahalleissa en käy.

- saman sukupuolen edustajien (eli naisten) läsnäolo on myös ahdistavaa. Ekaluokasta asti tytöt olivat mun kiusaajaporukka, ja tähän 26:een ikävuoteenkin asti naiset jostain syystä vihaavat minua jo heti naamani nähtyään. Jos pitäisi tutustua ystävämiesteni naispuolisiin ystäviin, se on kamalaa. En tiedä mistä heidän kanssaan pitää puhua, koska en ymmärrä naisten jutuista mitään enkä ymmärrä heidän ajatusmaailmaansa ja logiikkaansa. Heidän seurassaan tunnen itseni rumaksi ja kaikintavoin huonommaksi..

- Jos näen esim. kaupassa tiskillä hyvännäköisen miesmyyjän, välttelen joutumasta hänen kassalleen. Pelkään komeita miehiä.. ;D Heidän näkökentässään muutun kömpelöksi ja rumaksi hiirulaiseksi.

- Vaikka olen harrastanut pyöräilyä (myös maastopyöräilyä) paljon maalla kasvettuani, en osaa pyöräillä kaupungissa. Hitaasti ajaessa en pysy pystyssä ja koko ajan pitää pysähdellä, joten pyörän kanssa kaupungissa liikkuminen tuntuu todella turhalta liikkumistavalta ja kömpelöltä. Jalankulku täällä keskustassa on sekin ahdistavaa. En ymmärrä miksi niistä jalankulkijoiden katuvalonapeista edes pitää painaa, kun autot kuitenkin pysähtyvät päästämään tieltään vaikka minulle palaisivat punaiset. Koko ajan pitää olla silmät selässä. Siksi pyydänkin aina jonkun ystäväni mukaan jos pitää liikkua kaupungilla jonnekin.

- Ajokorttia ei ole, eikä tule. En voisi kuvitellakaan ajavani liikenteen seassa. Pari vuotta sitten läheinen ystäväni menehtyi auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen pelkkä henkilöauton kyydissä istuminen on ollut ahdistavaa ja aiheuttanut sydämentykytystä ja paniikkikohtauksia.

- En käy baareissa tai tanssiravintoloissa. Erehdyin kerran erään naispuolisen ystäväni houkuttelemana käväisemään keskustan perseensheikkauspaikassa erään tapahtuman vuoksi, ja olin aivan hukassa kun pääsin sisään. Olin aivan eri maata kuin siellä parveileva porukka, olin kaikenlisäksi vielä pukeutunut villapaitaan! En tiedä miten siellä pitäisi olla, ja vaikka missä sienissä olisin niin ei minulle vain tule mitään kuumottavaa tanssifiilistä, että haluaisin mennä sinne keskelle ja näytellä muille parhaita puoliani esitteleviä tanssimuuveja perse ja tissit pitkällä.

- puhelinsoitteluita kammotaan myös täälläkin. Vaikka harjoittelisin repliikkini etukäteen, jossain vaiheessa menee kuitenkin änkytykseksi ja möläytän mitä omituisempia sanamuotoja.

- virastoasioinnit on joka kerta kamalia, ja kauppa-ahdistuskin iskee silloin tällöin. Tekee mieli vetää huppu syvälle päähän ja jättäytyä pyörimään hyllyjen väliin pidemmäksi ajaksi kuin olisi tarvis. Vasta kun käytävä jonne pitäisi mennä on vapaa ihmisistä, kävelen siitä vasta silloin. Apteekissa henkilökunta tuntuu kyttäävän jokaista liikettä. Samoin kauppojen vartijat aiheuttavat ahdistavan olotilan.

- hammaslääkäriin, kampaajalle ja alapääronkkisimen tekevälle lääkärille joutumista välttelen myös. Vastenmielistä päästää joku ihminen tonkimaan itseään niin tarkkaan. Siksi pidänkin hampaistani erityistä huolta, ettei vaan tarvitse joutua hammaslääkäriin.

- julkista itseni paljastelua kammoan, eli ei varmaan tarvitse mainita, että uimahalleissa en käy.

- saman sukupuolen edustajien (eli naisten) läsnäolo on myös ahdistavaa. Ekaluokasta asti tytöt olivat mun kiusaajaporukka, ja tähän 26:een ikävuoteenkin asti naiset jostain syystä vihaavat minua jo heti naamani nähtyään. Jos pitäisi tutustua ystävämiesteni naispuolisiin ystäviin, se on kamalaa. En tiedä mistä heidän kanssaan pitää puhua, koska en ymmärrä naisten jutuista mitään enkä ymmärrä heidän ajatusmaailmaansa ja logiikkaansa. Heidän seurassaan tunnen itseni rumaksi ja kaikintavoin huonommaksi..

- Jos näen esim. kaupassa tiskillä hyvännäköisen miesmyyjän, välttelen joutumasta hänen kassalleen. Pelkään komeita miehiä.. ;D Heidän näkökentässään muutun kömpelöksi ja rumaksi hiirulaiseksi.

- Vaikka olen harrastanut pyöräilyä (myös maastopyöräilyä) paljon maalla kasvettuani, en osaa pyöräillä kaupungissa. Hitaasti ajaessa en pysy pystyssä ja koko ajan pitää pysähdellä, joten pyörän kanssa kaupungissa liikkuminen tuntuu todella turhalta liikkumistavalta ja kömpelöltä. Jalankulku täällä keskustassa on sekin ahdistavaa. En ymmärrä miksi niistä jalankulkijoiden katuvalonapeista edes pitää painaa, kun autot kuitenkin pysähtyvät päästämään tieltään vaikka minulle palaisivat punaiset. Koko ajan pitää olla silmät selässä. Siksi pyydänkin aina jonkun ystäväni mukaan jos pitää liikkua kaupungilla jonnekin.

- Ajokorttia ei ole, eikä tule. En voisi kuvitellakaan ajavani liikenteen seassa. Pari vuotta sitten läheinen ystäväni menehtyi auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen pelkkä henkilöauton kyydissä istuminen on ollut ahdistavaa ja aiheuttanut sydämentykytystä ja paniikkikohtauksia.

- En käy baareissa tai tanssiravintoloissa. Erehdyin kerran erään naispuolisen ystäväni houkuttelemana käväisemään keskustan perseensheikkauspaikassa erään tapahtuman vuoksi, ja olin aivan hukassa kun pääsin sisään. Olin aivan eri maata kuin siellä parveileva porukka, olin kaikenlisäksi vielä pukeutunut villapaitaan! En tiedä miten siellä pitäisi olla, ja vaikka missä sienissä olisin niin ei minulle vain tule mitään kuumottavaa tanssifiilistä, että haluaisin mennä sinne keskelle ja näytellä muille parhaita puoliani esitteleviä tanssimuuveja perse ja tissit pitkällä.

Kammoan esim. koulutuspäiviin kuuluvia lounaita, jolloin on istuttava ventovieraiden ihmisten kanssa samaan pöytään, smalltalkata tunnin verran ja syödä sotkematta. Pahimmassa tapauksessa muu porukka tuntee toisensa tai ovat kaikki samasta toimistosta.



Nykyään syytän työkiireitä, poistun paikalta ja juoksen lähimpään lounasravintolaan jossa saan syödä yksin.

- julkisilla matkustamista en ole tehnyt vuosiin kun pelkään sekakäyttäjiä ja narkkareita

- en käy ikinä vessassa isommalla hädällä jos joku voi kuulla ääniä wc oven läpi

Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta laitetaan tännekin:

Pelkään uusia tilanteita/ihmisiä. Jännittäessä jotain, tärisen ja vapisen, sotken sanoja, unohdan sanoja ja alan änkyttämään.

Olen kohdannut niin monta kertaa sellaisia ihmisiä jotka aukovat päätään tuon puhumiseen liittyvien asioiden kanssa, että en uskalla jutella vieraille ihmisille, ellei ole aivan pakko.



Olenkin alkanut viihtymään yksin, ei siinä, en enää osaa kaivata lisää ihmisiä elämääni.

Lentokoneessa en ole koskaan matkustanut yksin tai ulkomailla ollut yksin, joten ehkä se sitten jännittää.

tai kuntosalille, koska pelkään epäonnistuvani ja näyttäväni tyhmältä. Kuntosalilla en ole käynyt kuin pari kertaa elämässäni, enkä osaisi varmaan toimia siellä oikein. En varsinaisesti palavasti halua sinne, mutta olisihan se aika kätevä tapa kuntoilla. ;)

puhelinvammaisia on näin paljon! Olen luullut olevani harvinainen siinä suhteessa. Mutta juu, pelkään puhelimen käyttöä, tai ujostelen. En kerta kaikkiaan pysty vastaamaan kun näen että se soi. Lähimmät kaverit tietävätkin jo lähettää tekstareita mieluummin, mutta vieraammat ihmettelevät, kun en koskaan ole tavoitettavissa! Kun näen että joku on soittanut, lähetän sille samalle ihmiselle perään tekstarin ja kysyn mistä oli kyse :P

Kun näen että joku on soittanut, lähetän sille samalle ihmiselle perään tekstarin ja kysyn mistä oli kyse :P

Ja onko mitään vmäisempää, kun heti viestin saatuaan se sama ihminen soittaa uudestaan kertoakseen mitä asiaa hänellä on!! :DD sit olet silleen "eeeeih, idiootti, vastaa viestiin viestillä aaaargh."

Puhelinkammo, naapureiden kohtaamiset, ahdistunut olo kaupassa jne... Mulla nämä alkoi esimurrosiässä kenties huonon itsetunnon sivutuotteena. Olispa silloin tiennyt, että muillakin voi olla samoja ongelmia! Luulin olevani hullu tai jotain.



Nyt aikuisena alan olla aika vapaa näistä fobioista, vaikka huono itsetunto muistuttaa edelleen joskus itsestään. Millä näistä sitten pääseen eroon? Itsetuntoa paremmaksi, rennompaa elämänasennetta ja huumoria kasvattamalla. Joo, helpommin sanottu kuin tehty, mutta näistä se mielestäni lähtee.

En ole koskaan ilman meikkiä, missään, kenenkään seurassa. En edes aviomieheni...

Puhelimessa puhun mielelläni ja sutjakasti, samoin livenä. Vaan vastaajaan en uskalla/ilkeä jättää viestiä koskaan.

Mä inhoan koneelle puhumista..

Jossain palvelupuhelimessa oli ääniohjaus. Piti siis sanoa lyhyesti koneelle, mitä asia koskee ja meinas jäädä homma hoitamati, kun menin ihan lukkoon :O

Puhelinvastaajaan ei ole onneksi yleensä pakko jutella :D

- en kykene kahvilatreffeihin, liian jäykkää!!!

- pelkään isoja fontteja jonka vuoksi välttelen esim. kauppakeskuksia joissa on paljon mainoksia ISOILLA FONTEILLA (APUA ÄLKÄÄ HUUTAKO! eikä tämä ole vitsi)

Pelkään että minulta putoaa jotakin (joka ei mitenkään voi pudota) esim. Linnanmäen laitteissa, sillalla/laiturilla kävellessä, veneessä, ritilöiden yli kulkiessa.



Nämä putoavat asiat ovat tiukasti kiinni ja olen saattanut tarkastaa moneen kertaan, että eivät ole auki/löystyneet. Voivat olla esim. kolikot tai avaimet vetoketjullisessa taskussa, hiuslenksu, kengät, huivi, korvikset, vihkisormus.

Vaikka useimmista sosiaalisista peloistani olenkin iän ja ankaran koulimisen myötä päässyt eroon (yhden kesän kun olin puhelinpalvelussa työssä, niin siinä lähti puhelinpelko ja opin jopa nauttimaan puhelimessa pulisemisesta), kaveriporukassa arastelen edelleen pitää pääni ja lähteä kotiin silloin, kun hyvältä tuntuu. Usein mietin etukäteen, voinko perustella kotiinlähtöäni mitenkään vedenpitävästi, ja jos ainoa peruste on, että tekee mieli mennä, niin on helpompaa jäädä kun ryhtyä sitä selittelemään. Pelkään aina, että lähtemisestä syntyy jotain riitaa (joskus näin on käynytkin). Jostain syystä kaikille muille näyttää olevan ihan helppoa mennä ja tulla miten mielivät.

En osaa mennä juttelemaan tuntemattomille ihan heti. Aina uuteen porukkaan joutuessani mun pitää toipua jonkin aikaa alkujärkytyksestä, ennen kuin voin alkaa rupatella ihmisten kanssa.



Joskus tekisi mieli tokaista jotakin tilanteeseen sopivaa aivan uppo-oudolle ihmiselle vaikkapa kaupungilla, mutta sitten alan miettiä liikaa, että onko soveliasta puhua tuntemattomalle.



Oon tosi huono löytämään kavereita, enkä uskalla ehdottaa mitään yhteistä tekemistä tai vain mennä johonkin porukaan. Pelkään, että toiset kieltäytyvät seurastani tai katsovat pahalla, kun yritän kaveerata. Tai pahinta: kohteliaisuudesta kaveeraavat kanssani, mutta todellisuudessa eivät pidä minusta.



Luennolla täydessä auditoriossa en uskaltaisi esittää kommenttia tai kysymystä. Pelkään joutuvani vahingossa naurunalaiseksi.

-pelko soittaa ns. tärkeitä puheluita tai vieraaseen paikkaan soittamist.



-humalan pelko. Tästä syystä olen ollut 10 vuotta absolutisti.



-sosiaalisten tilanteien pelko. En osaa keskustella vieraiden ihmisten kanssa.

kampaajalla, suutarilla saatikka missään kosmetologilla joka näkisi läheltä mun ihon karmean kunnon! Samoin pelkään hammaslääkäriä, jolla olen viimeksi käynyt vuonna 2001 (raskausajan tarkistus ja yksi paikkaus samalla). Mutta hammaslääkärissäkään en pelkää sitä itse toimenpidettä vaan kyseisen ihmisen suhtautumista minuun. Tavallisessakaan lekurissa en mielelläni käy joten perussairauden hoitokin on ollut melko retuperällä sitten lapsuuden.