En ymmärrä miksi jo pikkukoululaisten liikuntasuorituksia pitää mitata ja laittaa järjestykseen

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Ai että vuosien tai loppuelämän liikuntainho on ihan sopiva hinta siitä, että oppii ymmärtämään että on huono joissakin asioissa. Joopa joo.

Koululiikunta on vain pieni osa lapsen liikkumista. Vanhempien tulee tukea ja kannutaa lasta liikkumaan, vaikka lapsi olisi siinä huono.

Esimerkiksi minua tuettiin kotona paljonkin ja kyllä minä vanhempien kanssa kävin mieluusti juoksemassa tai hiihtämässä. Myös kävin mielelläni koulun ulkopuolella ryhmäliikunnoissa, kunnes koulussa pilkattiin liikuntatunneilla niin paljon etten sinnekään enää suostunut. Ei ne vanhemmat voi muuttua korisjoukkueeksi tai joogatunniksi vaikka kuinka yrittäisivät. Eivät lapset myöskään ikuisesti voi liikkua vanhempiensa kanssa. Kotoa pois muutettuani jäi yhteiset hiihtoretket pois ja liikunta väheni nollaan.

Minä käyn isosisän kanssa vielä hiihtämässä, äidin kanssa lenkillä, ollaan jopa korista joskus pelattu kahdestaan ja muutamia kertoja vuodessa järjestetään perheen kesken erinlaisia eri teemoilla järjestettyjä liikuntapäiviä ja ikään minulla on jo melkeen 40v.

No minä en käy, koska isovanhemmat ovat kuolleet ja asun opiskelujen vuoksi vanhemmista 400 kilometrien päässä. Joo, olen tavannut niitä kyllä n. 3 kertaa vuodessa ja sillon käydäänkin lenkillä, mutta en mä nyt tajunnut mitä yrität sanoa.

jotka valittiin viimeisinä joukkueeseen tai jotka eivät oppineet kuperkeikkaa tai kärrynpyörää.

He muistavat vain sen voittamisen nautinnon.

Jonossa hiihdettiin, "kiva" oli olla keskellä jonoa kun sukset lipsuivat ja takana olevat haukkuivat.



Koripallojoukkueeseen en päässyt pituuteni vuoksi, lahjoja oli kyllä opettajankin mukaan.



Liikuntapäivät olivat perseestä, niissä kisattiin aina vaan voitosta ja jos joku tavallisesti surkea urheilija onnistuikin saamaan hyvän tuloksen yhdellä kertaa, hän joutui vastentahtoisesti edustamaan luokkaaamme...ja mokasi lajinsa, tietty.



Juoksijoissa oli aina samat naamat ja kerran yksi sai tarpeekseen koko kisaamisesta. Hän lopetti kesken kierroksen juoksemisen ja hölkkäsi maaliin, ihan vaan antaakseen opetuksen joukkueen kiihkomieliselle "kapteenille" (joka harrasti juoksemista ja piiskasi joukkuettaan henkisesti joka vuosi aina vaan rumemmin). Kapteeni sitten itku kuin pikkutyttö voiton mentyä sivusuun ja opettaja suuttui. Urheilumieli, jippii.

Koululiikunnan pitäisi olla liikuntaan innostavaa ja onnistumisen kokemuksia tarjoava. Itselläni ei ollut liikunnan kanssa ongelmaa, mutta ymmärrän, että lapsia on erilaisia.

Kaikkea voidaan harjoittaa ja kaikkia taitoja voidaan oppia. Kaikkilla lapsella on luontainen halu liikkua ja liikunnallinen elämäntapa opitaan omilta vanhemmilta, kun lapsille opetaan leikkejä, joissa juostaan, kiivetään, hypitään ja tasapainoillaan jne. Koululiikunta on opittujen taitojen toistamista ja vahvistamista.

Kyllä meillä kotona liikuttiin paljon ja veljen ja kaverien kanssa vapaa-ajalla kiipeiltiin kallioille ja puihin ja tehtiin spontaanisti monenlaista liikunnallista asiaa.

Silti olin toivottoman huono liikunnassa. Erittäin kömpelö ja hidas, ja lisäksi hyvin pienikokoinen eli heiveröinen. Tiedän kyllä mistä olen nämä ominaisuudet perinyt, vanhemmat molemmat ovat kertoneet olleensa erittäin kömpelöitä ja liikunnannumero 6 koulussa. Silti normaali vapaa-ajanliikunta on hyvin heiltä kuten myös minulta onnistunut, sen sijaan kilpailullinen koululiikunta oli helvetti, joka oli suurena osana myös kiusatuksi joutumiseeni.

Minua nimittäin säännöllisesti naurettiin joukolla liikuntatunneilla, hassua juoksutyyliäni, kummallista tapaani heittää palloa. Kukaan ei halunnut minua pesis- tai jalkisjoukkueeseen koska olin hidas ja avuton tunari joka olin haitaksi joukkueen menestykselle. Se oli hiton ahdistavaa aina seisoa siellä viimeisenä ja katsoa toisten pettymystä, kun toinen joukkue JOUTUI vastoin tahtoaan ottamaan porukkaansa minut.

Melkeinpä ainoa ero onkin se, että olin päinvastoin pitkä ja romuluinen kömpelys. En ollut ylipainoinen, mutta koin olevani oikea raskasliikkeinen norsu. Toivon todella, että enää ei kouluissa laiteta oppilaita valitsemaan toisiaan joukkueisiin. Olin aina se, jota ei haluttu. Ja hassua kyllä, liikuin todella paljon ulkona. Juoksimme, hypimme, kiipesimme jne. mutta koulussa olin toivoton tallukka. Aloin harrastaa liikuntaa silloin, kun muut lopettivat, sillä yläasteiässä kiinnostuin jostain syystä jumpasta. Lukiossa meillä oli Tyttöjen juoksukoulu, jossa ohjaaja kävi juoksuttamassa meitä varmaan vartin melkeinpä kävelyvauhtia, minkä kaikki jaksoivat ja oli KIVAA. Siitä alkoi lenkkeily.

Lapseni on alakoulussa ja huomenna on juoksuviesti, mihin joukkueeseen lapseni valittiin. Opettaja laittoi kaikille viestiä, että olisi halunnut saada mukaan kaikki halukkaat, mutta Unicef-viestissä on karsinnat. Eli kilpailuhenki kukoistaa edelleen, mutta ilmeisesti opettajan pitämillä liikuntatunneilla liikkuminen on sentään tärkeämpää kuin kilpaileminen! Paljon on kiinni opettajasta. Oma vaikutelmani tuon nyt kolmasluokkalaisen koulusta ylipäänsä on, että kilpailemista ei enää korosteta niin paljon kuin omilla ala-asteajoillani 80-luvulla. Hyvä niin! Lapseni oli esim. tyytyväinen päästessään juoksemaan, mutta mitään lällättelymeininkiä luokalla ei edes sallita, kun taas omina kouluaikoinani lapsia ei mitenkään oikaistu toisten haukkumisesta. Sitä, joka ei osannut ja päässyt, sai väheksyä mielin määrin.

Liikuntapäiviä yms. on pari kolme kertaa vuodessa ja ihan varmasti ollaan menty meidän kouluajoista eteenpäin ja koittaakaa jo päästä niistä yli, ettei asenteenne tartu omiin lapsiinne.

Kaikkea voidaan harjoittaa ja kaikkia taitoja voidaan oppia. Kaikkilla lapsella on luontainen halu liikkua ja liikunnallinen elämäntapa opitaan omilta vanhemmilta, kun lapsille opetaan leikkejä, joissa juostaan, kiivetään, hypitään ja tasapainoillaan jne. Koululiikunta on opittujen taitojen toistamista ja vahvistamista.

Kyllä meillä kotona liikuttiin paljon ja veljen ja kaverien kanssa vapaa-ajalla kiipeiltiin kallioille ja puihin ja tehtiin spontaanisti monenlaista liikunnallista asiaa. Silti olin toivottoman huono liikunnassa. Erittäin kömpelö ja hidas, ja lisäksi hyvin pienikokoinen eli heiveröinen. Tiedän kyllä mistä olen nämä ominaisuudet perinyt, vanhemmat molemmat ovat kertoneet olleensa erittäin kömpelöitä ja liikunnannumero 6 koulussa. Silti normaali vapaa-ajanliikunta on hyvin heiltä kuten myös minulta onnistunut, sen sijaan kilpailullinen koululiikunta oli helvetti, joka oli suurena osana myös kiusatuksi joutumiseeni. Minua nimittäin säännöllisesti naurettiin joukolla liikuntatunneilla, hassua juoksutyyliäni, kummallista tapaani heittää palloa. Kukaan ei halunnut minua pesis- tai jalkisjoukkueeseen koska olin hidas ja avuton tunari joka olin haitaksi joukkueen menestykselle. Se oli hiton ahdistavaa aina seisoa siellä viimeisenä ja katsoa toisten pettymystä, kun toinen joukkue JOUTUI vastoin tahtoaan ottamaan porukkaansa minut.

Mutta olisit varmasti oppinut. Itse olen vetänty Moto-kerhoa, kerhoon osallistuivat sellaiset oppilaat, joilla oli todettu useita keskimääräistä heikompia motorisia osa-alueita ja he saavuttivat muiden oppilaiden taitotason erityisharjoittelun avulla.

En ole ennen kuullutkaan mutta kuulostaa todella hyvältä idealta, jos tuloksetkin vielä ovat noin hyvät!

Näillä on luokka-asteittain erilaisia urheilulajeja mitä testaavat porukalla. Tai sitten leikkivät jättiläisen portaissa yms. pointtina nimenomaan, että kaikki liikkuu. Eivätkä vain ne parhaimmat.



Ja sitten on luokat kilpailee keskenään, esim sählyturnaus on koko vuoden kestävä. Vahvistaa luokkahenkeä ja siinäkin kaikki ovat vuorotellen kentällä.



Talvella sama juttu, että koko koulu menee esim laskettelukeskukseen ja siellä tehdään mihin on alunperin sovittu. Tai sitten laskevat pulkkaa tai tubingia.



Ja ajatelkaa sellainen mamu koulu tämäkin vantaalta. :P

Koululiikunta on monille ikävä tunti, ihan kahdestakin syystä, toiset tuntevat itsensä täysin turhiksi ja toiset taas eivät saa koululiikunnasta kaipaamaansa haastetta.



Ei kai siihen muu auta, kun kouluihinkin tasoluokat, jolloin oppilaat pääsisivät liikkumaan oman tasoisten liikkujien kanssa.

Omaa koulutaivaltani varjosti kammo suorittamisesta. Eli aine kuin aine, jännitin, hikoilin, alisuoriuduin kaikesta. Ala-asteen liikuntatunneilla kilpailtiin joka kerta, oli häviäjät ja voittajat milloin missäkin lajissa. Se lannisti, kun en uskaltanut yrittää ja kun olin kömpelö varustettuna huonolla tasapainolla.



Sitten mentiin yläasteelle ja muistan, miten jännitin ensimmäistä liikuntatuntia niin, että salaa vessassa itkin. En halunnut taas hävitä ja tuntea olevani huono. Mutta mitä sanoikaan opettaja? Tervetuloa liikkumaan, minä opetan teidät liikkumaan, me kokeilemme eri lajeja ja jospa teillekin löytyisi se oma laji!



Ja koko yläasteen liikkuminen oli opettelua, tekniikan, sääntöjen, liikkumisen. Opettelimme uimaan eri tekniikoilla, opettelimme tennista, sulkapalloa, suunnistusta, kaikkea. Vain yksi kilpailu oli, ja sekin oli kuntotesti eli cooper, joka oli sisälletetty opetusohjelmaan. Joukkueet jalkapalloa, koripalloa ym. varten opettaja jakoi aina itse ja ns. arpomalla. Hän tiesi, ketkä oli kavereita keskenään eikä päästänyt kaikkia aina toistensa kanssa samaan joukkueeseen.



Yllättäen liikunta olikin kivaa. Kun yhdellä tunnilla opeteltiin taitoluistelua, toisella jääkiekkoa. Saimme myös usein valita, mitä teemme. Haluaako toiset suunnistaa, jos toiset vielä tarkenee pelata tennistä?

Koululiikunta on monille ikävä tunti, ihan kahdestakin syystä, toiset tuntevat itsensä täysin turhiksi ja toiset taas eivät saa koululiikunnasta kaipaamaansa haastetta.

Ei kai siihen muu auta, kun kouluihinkin tasoluokat, jolloin oppilaat pääsisivät liikkumaan oman tasoisten liikkujien kanssa.

Meillä liikunnallisesti lahjakkaat lapset, jotka tuntevat liikuntatunneilla turhautumista. Koulun kisoihin heillä valitaan arvonnalla. Sekin on ollut turhauttavaa lapselle, joka tekee töitä liikuntaitojensa ja kuntonsa eteen.

Itse näen että liikuntannin mittaus yms. suoritukset ovat tavallaan liikunnan "koe" aivan kuten lukuaineistakin on kokeita. Tosin niitä ei pitäisi ruotia yleisesti kaikkien nähden ihan yhtä vähän kuin muidenkaan kokeiden.

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

kasautuu yleensä tiettyjen oppilaiden harteille.

Liikunnallinen lahjakkuus kun on hirveän suuri osatekijä siinä menestyykö kilpailuissa vai ei. Toki liikunnallinen elämäntapa parantaa menestyksen mahdollisuuksia, mutta sekin on kova hinta, jos kotona ei harrasteta liikuntaa ja siksi joutuu lapsi kärsimään vuodesta toiseen.

Mutta toisaalta tämän voi nähdä positiivisenakin kannustimena: tuskin on yhtään haitallista lisätä perheen liikuntatottumuksia edes siksi, että lapsi ei jäisi hännille kaikissa liikuntalajeissa. Mutta yhtä kaikki: ei ole kilpailuttaminen minustakaan hyvä asia. Liikuntapäivänä voisi tehdä muutakin, ilman kilpailua.

Sääli ettei koulu pysty välittämään tätä tosiasiaa lapsille missään määrin. Päinvastoin moni pitää koulun jälkeen itseään täysin surkeana ja lahjattomana ja voihan se totta ollakin, mutta se ei poista sitä tosiasiaa että sellainenkin ihminen voi nauttia suuresti liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta. Nimimerkillä 40 kesti ennenkuin tämän tajusin ja löysin liikunnan ilon. Voi kuin koulussakin ymmärrettäisiin typerän kilpailemisen, suoritusten mittaamisen ja joukkuevalintakyykyttämisen sijaan tämä asia. Kyllä koulussa saa kilpailla ja opetella pettymystensietokykyä muissa aineissa aivan riittävästi. Lisäksi liikunnallisesti lahjakkaat pääsevät toteuttamaan itseään moninaisissa urheilulajeissa usein vähän liiankin kanssa. Koululiikunta voitaisiin ja pitäisi pyhittää omasta kehosta NAUTTIMISEEN.

Itse olin koulussa aina se, joka seisoi viimeisten joukossa pesisjoukkuetta valittaessa, odottaen kun valitsijat arpoivat kumpi joutuu mut ottamaan. Ja muistan vieläkin, kun 3. luokalla opettaja huuteli siihen, että ottakaa se nyt vaan, ja yritti sitten selittää, että toiset kehittyy hitaammin ja xx on vielä vähän kömpelö. Tosi kiva kuulla...



Hiihdin ja kävelin paljon vanhempieni kanssa, ja muutenkin liikuin vapaa-ajalla. Pystyn liikkumaan pitkäkestoisesti, mutta esim. pikajuoksu oli ja on mahdottomuus. Mitä ei opettaja ymmärtänyt. Koko kouluajan tunsin olevani kömpelö ja huono liikkumaan, olihan se suoraan mulle sanottu. Vasta yliopistossa opiskellessa löysin jumpan, ja sitten tanssin ja voimistelun, ja yllättäen minusta onkin löytynyt taitoa ja olen löytänyt liikunnan riemun.



Nyt oma kolmasluokkalaiseni odottaa pettyneenä liikuntapäivää, jossa jotkut saa kilpailla ja jotkut katsoo. Maastojuoksukilpailutkin on taas tulossa... Parhaat saavat kehuja, muut jäänevät taas syrjään.

Voisi olla rentoutusta, välillä mentäis kovaa ja katsoittais mitä kehossa tapahtuu. Huomioitais miltä tuntuu kovan liikunnan jälkeen, miltä tuntuu venytellessä. Olen ollut joogatunnilla joskus ja on oikeasti hauskaa kuinka pienikin venytys saa kehon venytetyn osan tuntumaan aivan erilaiselta kuin venyttämätön puoli. Kokeiltais eri lajeja sillä mielellä että jokainen löytäisi oman tapansa liikkua, ei niin että kuka on missäkin paras. Mitään tällaisia juttuja ainakaan minun kouluaikanani ei ollut.