En ymmärrä miksi jo pikkukoululaisten liikuntasuorituksia pitää mitata ja laittaa järjestykseen

Eikö riitä että opetettiaisiin esim. hyvät uinti- ja hiihtotekniikat sen sijaan että keskitytään mittaamaan kuka ui tai hiihtää nopeimmin?

Onko vika opettajien koulutuksessa? Opetussuunnitelmassa? Missä? Miksi ne ajat ja matkat ja vertailu nähdään niin tärkeinä?

Koululiikunta on opittujen taitojen toistamista ja vahvistamista.

Kaikkea voidaan harjoittaa ja kaikkia taitoja voidaan oppia. Kaikkilla lapsella on luontainen halu liikkua ja liikunnallinen elämäntapa opitaan omilta vanhemmilta, kun lapsille opetaan leikkejä, joissa juostaan, kiivetään, hypitään ja tasapainoillaan jne. Koululiikunta on opittujen taitojen toistamista ja vahvistamista.

Kyllä meillä kotona liikuttiin paljon ja veljen ja kaverien kanssa vapaa-ajalla kiipeiltiin kallioille ja puihin ja tehtiin spontaanisti monenlaista liikunnallista asiaa.

Silti olin toivottoman huono liikunnassa. Erittäin kömpelö ja hidas, ja lisäksi hyvin pienikokoinen eli heiveröinen. Tiedän kyllä mistä olen nämä ominaisuudet perinyt, vanhemmat molemmat ovat kertoneet olleensa erittäin kömpelöitä ja liikunnannumero 6 koulussa. Silti normaali vapaa-ajanliikunta on hyvin heiltä kuten myös minulta onnistunut, sen sijaan kilpailullinen koululiikunta oli helvetti, joka oli suurena osana myös kiusatuksi joutumiseeni.

Minua nimittäin säännöllisesti naurettiin joukolla liikuntatunneilla, hassua juoksutyyliäni, kummallista tapaani heittää palloa. Kukaan ei halunnut minua pesis- tai jalkisjoukkueeseen koska olin hidas ja avuton tunari joka olin haitaksi joukkueen menestykselle. Se oli hiton ahdistavaa aina seisoa siellä viimeisenä ja katsoa toisten pettymystä, kun toinen joukkue JOUTUI vastoin tahtoaan ottamaan porukkaansa minut.

Liikuntatunteja on rajoitetusti eikä opettajilla ole yhtenäistä suunnitelmaa miten tehdään ja arvostellaan. Silti jokainen liikkuu yksilönä!



Kyllä minut on koulussa opetettu uimaan, ei ole vaan arvosteltui ettei osaa ja hukkuisi veteen. :)



Olen oppinut koulun liikkatunneilla uimaan ja luistelemaan, pelaamaan korista jne.



Oma lapsi oppi nämä vanhemmilta. Joku voi osata uimahyppyjä ja ties mitä muttei se tarkoita että tuon yhden lajin osaamalla osaa muutakin ja mikä se asenne oppimiseen on.



Minusta tämä on sama kuin lapseni joka ei tykkää kirjoittamisesta koululla, ei sitä vielä hyvin osaa ja sitä kotonaKIN pitäisi opetella.

Osa ei saa kotona apua ja tukea ja uhkaa sivuun tipahtaminen. Koulussa ei opettajalla välttämättä ole aikaa muutaman viikkotunnin aikana muiden tehdessä tukea ja motivoida ja lapsi on omillaan.



Kyllä ihmiselle liikkuminen on tärkeää. Itse innostuin vasta lapsia saaneena liikunnasta ja se oli myöhään mutta parempi silloin kun ei ollenkaan.



Mutta taas ollaan alkupisteessä: liikkua pitää itsensä takia, tehdä oma parhaansa.

Osa teistä jotka ei liiku syyttää rööki suussa opea ja ties mitä mutta miten hyviä te olisitte jos vaan lähtisitte ja tekisitte?



12

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Ai että vuosien tai loppuelämän liikuntainho on ihan sopiva hinta siitä, että oppii ymmärtämään että on huono joissakin asioissa. Joopa joo.

ei se tarkoita ettei jossain muualla olisi. meillä piti laulaa luokan edessä halusi tai ei. siinä sitten nauretiin niille jotka eivät osanneet. lapseni koulussa taas kaikkien on pakko osallistua näytelmään jotkut lahjakkaat saavat olla prinsessoita ja perhosia joillekkin lahjattomille jäi osaksi seistä nurkassa ja esittää puuta tai pensasta. oma tyttöni pääsi kuoroon , mutta kaveri ei ja syynä oli, että oli niin paljon parempia ja kaikkia ei voitu ottaa.

Hän on hieman motorisesti kömpelö ja lihakset "dieselversiota" eli jaksaa puksuttaa tasaisesti ja kauan mutta nopeutta lihaksissa ei ole. Taas syksyllä opettaja järjestää innolla juoksukisoja liki joka liikuntatunti ja siinä sitten "taaperrat" koko luokan nähden. Ei oikein motivoi eikä anna sitä kuuluisaa "liikunnan iloa".



Kotona kyllä tsempataan ja liikutaan; pyöräillään, vaelletaan metsäpolkuja, pompitaan trampassa, hypitään esteitä, uidaan mutta kyllä taas syksyllä sitä koulun liikuntatunnilla revittyä itseluottamusta ja itsetuntoa on jouduttu kotona paikkaamaan. Ja usein kiroilen mielessäni että miten ihmeessä liikunnan opetusmetodit ja fokus ei kehity vastaamaan nyky-yhteiskunnan tarpeita. Olisi kivan saada jonkun liikunnan open näkemys asiaan.

Kaikkea voidaan harjoittaa ja kaikkia taitoja voidaan oppia. Kaikkilla lapsella on luontainen halu liikkua ja liikunnallinen elämäntapa opitaan omilta vanhemmilta, kun lapsille opetaan leikkejä, joissa juostaan, kiivetään, hypitään ja tasapainoillaan jne. Koululiikunta on opittujen taitojen toistamista ja vahvistamista.

Kyllä meillä kotona liikuttiin paljon ja veljen ja kaverien kanssa vapaa-ajalla kiipeiltiin kallioille ja puihin ja tehtiin spontaanisti monenlaista liikunnallista asiaa. Silti olin toivottoman huono liikunnassa. Erittäin kömpelö ja hidas, ja lisäksi hyvin pienikokoinen eli heiveröinen. Tiedän kyllä mistä olen nämä ominaisuudet perinyt, vanhemmat molemmat ovat kertoneet olleensa erittäin kömpelöitä ja liikunnannumero 6 koulussa. Silti normaali vapaa-ajanliikunta on hyvin heiltä kuten myös minulta onnistunut, sen sijaan kilpailullinen koululiikunta oli helvetti, joka oli suurena osana myös kiusatuksi joutumiseeni. Minua nimittäin säännöllisesti naurettiin joukolla liikuntatunneilla, hassua juoksutyyliäni, kummallista tapaani heittää palloa. Kukaan ei halunnut minua pesis- tai jalkisjoukkueeseen koska olin hidas ja avuton tunari joka olin haitaksi joukkueen menestykselle. Se oli hiton ahdistavaa aina seisoa siellä viimeisenä ja katsoa toisten pettymystä, kun toinen joukkue JOUTUI vastoin tahtoaan ottamaan porukkaansa minut.

Mutta olisit varmasti oppinut. Itse olen vetänty Moto-kerhoa, kerhoon osallistuivat sellaiset oppilaat, joilla oli todettu useita keskimääräistä heikompia motorisia osa-alueita ja he saavuttivat muiden oppilaiden taitotason erityisharjoittelun avulla.

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Ongelmahan tässä liikunnan opetuksessa on, että se täysin suorituskeskeistä. Ja toisin kuin esim. matematiikassa, jossa suoritus on yksilön, liikunnassa siitä tuleekin ryhmän suoritus. Ja joillekin oppilaille se torstai-iltapäivän korismatsin voittaminen on sillä hetkellä elämän tärkein asia. Sitten nämä samaiset oppilaat pääsevät valitsemaan itselleen sopivimman joukkueen, ja viimeisten jäljellä olevien oppilaiden kohdalla oikein joutuvat miettimään, että kummasta on vähemmän haittaa joukkueelle. Mikä tässä on pedagoginen pointti? En suoraan sanottuna tajua. On olemassa SATOJA tapoja jakaa oppilaat ryhmään, ei ole mitään syytä käyttää nöyryyttävää tapaa.

Olin muuten itse voimistelijatyttö, mutta liikunnanopettaja suosi pallopelejä. Pelkäsin palloa, joten liikunta oli aina seiska. Epäreilua.

Mitä ihmeen väliä sillä on, että on ekaluokalla luokkansa nopein tms? Tarvitaanko se tulos johonkin tilastointiin vai miksi niitä mittaillaan ja kellotetaan? Tai kilpaileminen, miksi sitä pitää olla, itse olin koko ala-asteen luokkani nopein, mutta kilpaileminen ei napannut sitten ei pätkääkään. Ja kun en suostunut koulun edustajaksi johonkin helevatan maitokannukisaan, arvatkaapa oliko liikunnan numero kaksi numeroa huonompi seuraavassa todistuksessa.. jep jep.

ei se tarkoita ettei jossain muualla olisi. meillä piti laulaa luokan edessä halusi tai ei. siinä sitten nauretiin niille jotka eivät osanneet. lapseni koulussa taas kaikkien on pakko osallistua näytelmään jotkut lahjakkaat saavat olla prinsessoita ja perhosia joillekkin lahjattomille jäi osaksi seistä nurkassa ja esittää puuta tai pensasta. oma tyttöni pääsi kuoroon , mutta kaveri ei ja syynä oli, että oli niin paljon parempia ja kaikkia ei voitu ottaa.

Joo, mutta kuinka tärkeitä taitoja muiden edessä laulaminen tai näytteleminen loppupeleissä on? No, toki toisten edessä ylipäätään esiintyminen on monesti tärkeä taito ja huonoista esitelmänpitokokemuksista jääkin monille ikäviä työelämää haittaavia muistoja, mutta sinänsä näyttelemistaito tai laulutaito ei ole terveyden kannalta haitallista. Täydellinen liikkumattomuus taas on äärimmäisen haitallista ja voi johtaa vaikeisiin kiputiloihin ja vaikkapa selkäongelmien takia eläkkeelle jäämiseen.

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Ai että vuosien tai loppuelämän liikuntainho on ihan sopiva hinta siitä, että oppii ymmärtämään että on huono joissakin asioissa. Joopa joo.

Koululiikunta on vain pieni osa lapsen liikkumista. Vanhempien tulee tukea ja kannutaa lasta liikkumaan, vaikka lapsi olisi siinä huono.

En minä kyllä ihan heti lähtisi opettamaan lapselle koripalloa, kiekonheittoa, piruetteja tai vapaauintitekniikkaa, kun en todellakaan koe niitä itsekään osaavani. Kannustaa ja motivoida kyllä voin.

En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi liikunnanopettajakoulutukseen valitaan lähinnä vain kilpaurheilijoita. Kilpailuvietti on vain haitta opetuksessa, ja lisäksi ovat yleensä keskittyneet vain johonkin yhteen lajiin, joka sitten säilyy lempilajina open urallakin. ja voi sitä ihanuutta jos joku oppilaista sattuu harrastmaan samaa lajia...

Ja meillä yläasteella oli mahdotonta saada liikunnasta kiitettävää numeroa, ellei opettaja tiennyt ko. henkilön harrastavan jotakin (yleis)urheilulajia ns. tosissaan. Esim. mun uintiharrastus ei näkynyt kunnolla kuin kerran vuodessa uintitunnilla, joten tietenkin sain aina kasin. Ei auttanut, vaikka saisi kuinka hyviä tuloksia kuntotesteistä (joihin ei tietenkään harjoiteltu), aina se oli se sama kasi. Sama opettaja oli vielä lukiossakin, yllättäen sielläkin tuli se kasi. Ei siinä mitään, ihan hyvä numero sekin, mutta koko arvosanan antaminen tuntui tyhmältä kun kaikilla oli 7-8 paitsi niillä jotka lintsasi tunnit tai niillä, jotka kiersi yleisurheilukisoja.

Sait KAIKKI inhoamaan liikuntaa yli kaiken. Ja tietenkin numeron 9 annoin sille kaikista vähiten liikunnalliselle (joka ei tehnyt mitään) mutta oli muuten 9-10 oppilas.

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Ai että vuosien tai loppuelämän liikuntainho on ihan sopiva hinta siitä, että oppii ymmärtämään että on huono joissakin asioissa. Joopa joo.

Koululiikunta on vain pieni osa lapsen liikkumista. Vanhempien tulee tukea ja kannutaa lasta liikkumaan, vaikka lapsi olisi siinä huono.

Esimerkiksi minua tuettiin kotona paljonkin ja kyllä minä vanhempien kanssa kävin mieluusti juoksemassa tai hiihtämässä. Myös kävin mielelläni koulun ulkopuolella ryhmäliikunnoissa, kunnes koulussa pilkattiin liikuntatunneilla niin paljon etten sinnekään enää suostunut. Ei ne vanhemmat voi muuttua korisjoukkueeksi tai joogatunniksi vaikka kuinka yrittäisivät. Eivät lapset myöskään ikuisesti voi liikkua vanhempiensa kanssa. Kotoa pois muutettuani jäi yhteiset hiihtoretket pois ja liikunta väheni nollaan.

En minä kyllä ihan heti lähtisi opettamaan lapselle koripalloa, kiekonheittoa, piruetteja tai vapaauintitekniikkaa, kun en todellakaan koe niitä itsekään osaavani. Kannustaa ja motivoida kyllä voin.

Kyllä me ollaan lasten kanssa käyty pelaamassa koripalloa, tennistä, sulkapalloa, keilaamassa, uimassa, piruettaja tekemessä, jne... mutta ei me mitään tekniikkaa olla opettelultu, eikä sitä ole tarkoitus tehdä koulussakaan vaan ihan ollaan vaan tutustettu monipuolisesti eri urheilulajeihin, mikä lienee tarkoitus koululiikunnassakin.

Kävin kouluni 80-luvulla ja vihasin koululiikuntaa sydämeni pohjasta. Liikuin paljon ja monipuolisesti, mutta en pitänyt hiihdosta tai uinnista, jotka olivat opettajan lempilajit. Siispä liikuntanumeroni oli aina seiska. Mikään yrittämisen määrä ei riittänyt, koska vain hiihtotuloksista saattoi saada hyvän numeron. Kun 8-vuotiaana sanoin opettajalle, että haluaisin alkaa harrastaa kilpatanssia, opettaja nauroi minulle, että minä olen ihan liian vanha enkä kuitenkaan pärjäisi. Siispä jätin asian sikseen, enkä muutenkaan enää halunnut harrastaa mitään liikuntaa, koska ajattelin olevani kömpelö ja huono.



Lukiossa sain opettajakseni kilpatanssijan ja liikunnannumeroni yhtäkkiä pompsahti ysiin, vaikka omassa asenteessani ja osaamisessani ei tapahtunut mitään muutosta. Tälle opettajalle riitti, että yritti parhaansa tosissaan.



Aloitinpa sitten kilpatanssin 23-vuotiaana ja nykyään tienaan sivutuloja tanssinopettajana. Joskus toivoisin näkeväni vanhan opettajani, jotta voisin kertoa suoraan, mitä ajattelen hänen opetusmetodeistaan. Surullista, jos asiat eivät ole 30 vuodessa muuttuneet miksikään.

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Että kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen se luokan kömpelöin tarvitsee vahvistusta sille tiedolle, että hän on huono liikunnassa. Ihan vain oppiakseen häviämään... Eiköhän olisi jotain inhimillisempiäkin tapoja opettaa pettymyksensietoa.

Tietenkään kaikki eivät voi olla hyviä kaikessa, mutta miksi liikuntatunnit keskittyvät vain kilpailuun? Miksi ei voida keksiä tapoja harjoitella erilaisia taitoja ilman että aina pitää kilpailla? Eihän biologian tai matematiikan tunneillakaan keskitytä siihen että kuka on paras, vaan siihen että kaikille opetetaan kulloinkin käsiteltävänä olevat asiat. Kokeessa sitten mitataan kuka ne on oppinut, mutta liikuntatunneilla tätä mittausta suoritetaan joka tunti.

Ehkä ne heikoimmatkin voisivat jotain pallonkäsittelyä oppia, mutta kun niitä ei ikinä opeteta, käsketään vain pelaamaan. Tokihan se pelaaminenkin taitoja kehittää mutta jokainen voi koittaa ottaa vaikkapa viulun käteen ja mennä orkesteriin soittamaan ilman mitään opetusta. Tuskin oppii soittamaan ja tuskin tuollaisen kokemuksen jälkeen haluaa edes opetella. Miksi sitä jalkapalloa siis pitää oppia pelaamaan roikkumalla siellä paljon parempien jaloissa ja haukkumisia kuunnellen? Huonolla tuurilla et saa edes koskea palloon koko pelin aikana.

Oliskohan pettymyksensietokyvyn opettamista?! Ettei saa aina kaikkea tai aina kaikki ei mene niin, kun toivoo. Opettamista kestämään häviämisen tuottamaa pettymystä tai jotain vastavaa.

Ai että vuosien tai loppuelämän liikuntainho on ihan sopiva hinta siitä, että oppii ymmärtämään että on huono joissakin asioissa. Joopa joo.

Koululiikunta on vain pieni osa lapsen liikkumista. Vanhempien tulee tukea ja kannutaa lasta liikkumaan, vaikka lapsi olisi siinä huono.

Esimerkiksi minua tuettiin kotona paljonkin ja kyllä minä vanhempien kanssa kävin mieluusti juoksemassa tai hiihtämässä. Myös kävin mielelläni koulun ulkopuolella ryhmäliikunnoissa, kunnes koulussa pilkattiin liikuntatunneilla niin paljon etten sinnekään enää suostunut. Ei ne vanhemmat voi muuttua korisjoukkueeksi tai joogatunniksi vaikka kuinka yrittäisivät. Eivät lapset myöskään ikuisesti voi liikkua vanhempiensa kanssa. Kotoa pois muutettuani jäi yhteiset hiihtoretket pois ja liikunta väheni nollaan.

Minä käyn isosisän kanssa vielä hiihtämässä, äidin kanssa lenkillä, ollaan jopa korista joskus pelattu kahdestaan ja muutamia kertoja vuodessa järjestetään perheen kesken erinlaisia eri teemoilla järjestettyjä liikuntapäiviä ja ikään minulla on jo melkeen 40v.

tämän huomaa aika pienissäkin lapsissa. Toiset tykkäävät kisata toiset taas eivät.



Kilpailua käytetään usein motivointikeinona esim jalkapalloharkoissa, mutta ei se tarkoita että voittanutta juhlittaisiin sen kummemmin.



Ryhmäjako tulisi tehdä joukkuepeleissä vetäjän taholta. Itse pyrin esim .jalkapallo-otteluihin laittamaan tasaiset joukkueet. Onnistuu kohtuu hyvin kun tuntee lapsia ja heidän pelityyliään enemmän. Peleissäkin sitä yrittää peluuttaa tasaisesti, mutta inhimillisiä erheitä sattuu.