En ymmärrä miksi jo pikkukoululaisten liikuntasuorituksia pitää mitata ja laittaa järjestykseen

Minkäs sille itse voi jos on enemmän valkosoluja kuin punasoluja ja vaikutus suoritukseen on sen mukainen.

Meilläkin ekasta luokasta saakka oli pitkin vuotta yleisurheilukisoja, juoksukisoja ja hiihtokisoja. Niistä sitten saatiin maalattuja mitaleja. Joka tunti oli voittajat ja häviäjät, oli sitten kyse lipunryöstöstä tai pesäpallosta. Hiihtäessä kirjoitettiin hiihdetyt kilometrit taulukkoon luokan seinälle. Tämä oli 90-luvulla ja toivon niin kovasti, että systeemit olisi muuttuneet kun oma lapseni menee kouluun. En oppinut koululiikunnassa ollenkaan parantamaan omaa kuntoani, kuuntelemaan kehon tuntemuksia liikkuessa, lajien tekniikkaa... mitään. Opin että kaikessa pitäis olla paras, vaikka treenejä olis takana yhdet tai kahdet.

En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi liikunnanopettajakoulutukseen valitaan lähinnä vain kilpaurheilijoita. Kilpailuvietti on vain haitta opetuksessa, ja lisäksi ovat yleensä keskittyneet vain johonkin yhteen lajiin, joka sitten säilyy lempilajina open urallakin. ja voi sitä ihanuutta jos joku oppilaista sattuu harrastmaan samaa lajia...

sellaista että kaikki saavat osallistua, ihan jo siksi että ne huonoimmat alkavat yleensä vihaamaan liikuntatunteja, kun eivät oikein osaa mitään tai heidät valitaan viimeisinä jne.



Itse tunnen todella ylipainoisen aikuisen joka vihaa liikkumista. Kerran hän avautui ja kertoi että se viha alkoi ala-asteella kun hän ei saanut osallistua yleisurheilukisoihin ja häntä ei valittu koulun joukkueeseen ringetessä. Hän siis ei suostu menemään salille tms. jumppiin koska ne liikuntatunnit vaikuttivat häneen niin paljon.



Liikunta (kuviksen ja musiikin ohella) tulisivat olla sellaisia ettei niistä ainakaan alakoulussa arvosteltaisi numeroin. Jos lapsia vain innostettaisiin liikkumaan, eikä arvosteltaisi, olisi ne tunnit monelle mielekkäämpiä.

En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi liikunnanopettajakoulutukseen valitaan lähinnä vain kilpaurheilijoita. Kilpailuvietti on vain haitta opetuksessa, ja lisäksi ovat yleensä keskittyneet vain johonkin yhteen lajiin, joka sitten säilyy lempilajina open urallakin. ja voi sitä ihanuutta jos joku oppilaista sattuu harrastmaan samaa lajia...

Ja meillä yläasteella oli mahdotonta saada liikunnasta kiitettävää numeroa, ellei opettaja tiennyt ko. henkilön harrastavan jotakin (yleis)urheilulajia ns. tosissaan. Esim. mun uintiharrastus ei näkynyt kunnolla kuin kerran vuodessa uintitunnilla, joten tietenkin sain aina kasin. Ei auttanut, vaikka saisi kuinka hyviä tuloksia kuntotesteistä (joihin ei tietenkään harjoiteltu), aina se oli se sama kasi. Sama opettaja oli vielä lukiossakin, yllättäen sielläkin tuli se kasi. Ei siinä mitään, ihan hyvä numero sekin, mutta koko arvosanan antaminen tuntui tyhmältä kun kaikilla oli 7-8 paitsi niillä jotka lintsasi tunnit tai niillä, jotka kiersi yleisurheilukisoja.

Piirustuskilpailuihin lähetetään parhaimmat piirustukset, kirjoituskilpailuihin parhaat aineet ja näytelmiin ja musikaaleihin parhaimmat ja reippaimmat esiintyjä. Eikä koulun kuoroon edes pääse jos ei ole musikaalinen tai soita jotain soitinta.

ja esille esim. ilmoitustaulule. Ei ainakaan koskaan minun kouluaikanani! Toista oli/on liikuntasuoritusten kanssa.

Eikä ikinä koko luokkaa pakotettu esim. kuorolaisten valintatilaisuuteen, vain ne meni jotka halusi.

Vaan saadakseen hyvään arvosanaan vaadittavan tason täytyy harrastaa liikuntaa koulun ulkopuolellakin.



Kaikkien kammottavat koulumuistot liittyvät nimenomaan taitoaineisiin. Kukaan ei muistele kauhulla miten matikantunnilla ei osannut mitään ja se luokan hikari shakinpelaaja osasi kaiken.

Olisihan se ihan vastaavaa jos vaikkapa matikan kokeiden tulokset laitettaisiin koulun käytävälle kaikkien pällisteltäviksi. Tai huonoimman aineen kirjoittaja joutuisi lukeamaan sen ääneen kaikkien kuunnellessa. Ryhmätöissä valittaisiin kapteenit jotka valitsisvat ääneen huutaen jäsenet parhaasta päästä aloittaen.

ja lapset saavat ihan itse päättää osallistuvatko kilpailusarjana vai kuntosarjaan. Minusta hyvä tapa.



Itsellä on liikunnasta vain positiivisia muistoja, vaikka hiihdosta ja pitkänmatkan juoksusta en pitänytkään. Muistelen vielä maitokannukisoja joihin pääsin mukaan ja on noita lusikoita niistä kisoista muutama vieläkin tuolla kaapissa.



Onneksi oma lapsi on liikunnallinen ja tykkää jopa hiihdosta ja pitkän matkan juoksusta.

Jos uintia harrastaa ja sen osaa niin ei se ole mitään siihen verrattuna että joku toinen ei osaa mutta tahtoo koittaa ja opetella.



Ottakaa huomioon ettei numero kerro sitä että osaa kaiken liikkumisen kissamaisesti vaan siitä pään sisäisestä jota joku sanoo motivaatioksi.



Itse olen ollut kasin oppilas ja se tarkoitti sitä että tykkäsin kamalasti pesiksestä ja olin siinä hyvä vaikken seuroissa pelannut, asennevamma näkyi kilometrien päähän voimistelussa, uintiin menin harvoin ja oli jokkut kestomenkat ilmeisesti! ;)



Meillä opettajat kertoi pasrhaimpia numeroita kokeissa, jokkut vaan parhaimman ja huonoimman, osa kertoi kaikkien numerot jne.



Minua ei lapsena haitannut että opettaja laittoi liitutaululle hiihdon tulokset.



Mä syyttäisin kotioloja tästä enempi, liikkuminen ei ollut kotona tärkeää eikä siihen pohdittu syitä miksi mitään liikkuisi tai puhuttu miksi mulla oli aina kuukautiset kun piti mennä uimaan.

Kotoa se lähtee!



Oma poika painii ja siinä tiedetään jokaisen paino, tulos ja se siitä. Joskus häviää ja se pitää kestää.



Ei voi olla kaikessa paras, kaunein ja nopein, laskea kuin nero ja kirjoittaa kuin Runeberi. Pitää tajuta että tulos on juuri se mikä se on ja se on se oma paras; tai oma nössyilyn tulos.



Itse löysin vasta aikuisena liikunnasta iloa ja koitan tartuttaa sitä läpseeni. Ei hänen tartte olla voittaja vaikka aina sitä tahtoo olla. Sen pitää olla motivaattori että näkee kehitystään. Ja osalle tätä kotona ei opeteta, ehkä sekin pitää olla ulkoistettu koululle.. :(

ainaisella kilpailuttamisella. Itse liikunnan pitäisi olla tärkeintä, ei tuloksen. Koululiikunta ei ole kilpaurheilijoiden valmentamista varten.

Ennen koulun aloittamista hiihdin talvisin isän kanssa melkein päivittäin ja kesäisin pelasin vanhempien serkkujeni ja naapurin lasten kanssa nelimaalia, pesäpalloa, jalista yms. Ja se oli todella hauskaa. Ala-asteella kaikki olikin sitten kilpailua ja suorittamista. Joissain lajeissa olin keskitasoa ja joissain niitä huonoimpia. Pesäpallo oli ainoa laji, jossa olin hyvä. Minut sitten pakotettiin niihin pesismatseihin, vaikka inhosin niitä. Muistan itkeneeni voimistelutunnilla, kun en millään saanut tehtyä takaperinkuperkeikkaa ja opettaja valitti vain vieressä, että pois ei lähdetä, ennenkuin se onnistuu. :( Liikunnasta meni kaikki ilo, kun vain suorittamisella oli väliä. Ylä-asteella onneksi oli vähän parempi opettaja. En edelleenkään liikunnasta nauttinut mutta en minä toisaalta nauttinut ruotsintunneistakaan. Liikunnasta tuli oppiaine muiden joukossa, eikä inhon kohde. Lukiossa en valinnaisia liikuntoja valinnut ja olin iloinen, kun kolmosvuonna ei enää liikuntaa ollut ollenkaan. Nyt olen 23 -vuotias ja pikkuhiljaa on liikunta alkanut taas kiinnostaa, kun kukaan ei siihen pakota. Haittana on se, että en halua kenenkään näkevän, kun liikun. Mikä lie fobia. Olen siis ostanut zumba- ja muita kuntoilu DVD:tä tänne kotiin ja jumppaan, kun muita ei ole täällä. Lenkillä käyn pimeän aikaan. Todella toivon, että omilla lapsilla ei ole samanlaista liikunnanopettajaa ala-asteella, kuin minulla. Ja jos on, niin toivottavasti tulevat liikunnalliseen isäänsä, joka nauttii kilpailutilanteista, eikä minuun, joka vain ahdistun sellaisista...

Samaa ihmettelen minäkin, koululiikunnan suhteen mikään ei ole muuttunut kymmeniin vuosiin. Äitini kertoo 60-luvulta samanlaisia tarinoita kuin mitä itselläni oli 80-luvulta ja ilmeisesti nyt sitten lapsenikin joutuu 2010-luvulla samanlaiseen laitokseen.



Olen itse ihan kohtuullisen hyvä liikunnassa, en koskaan se paras mutta en missään nimessä huonoinkaan eli sen suhteen ei ole huonoja muistoja. Mutta kyllä siinä todella viedään motivatio, jos ainoa tavoite on olla paras. Vaikka sanottaisiin että muka riittää että teet parhasi niin eihän se riitä jos kerran edes koulun liikuntapäivänä et saa osallistua jos et ole tarpeeksi hyvä.



Luulisi että opettaja tuntisi epäonnistuneensa jos oppilas jo ala-asteella sanoo vihaavansa liikuntaa, mutta näin ei ole. Harvassa on ne opettajat jotka viitsivät kannustaa sitä huonompaakin. Ymmärrän toki että koulun joukkueisiin valitaan ne parhaat, samoin kuin valitaan vaikkapa kuoroon ne parhaat laulajat. Mutta miksi kaikille pakollisilla tunneilla pitää nöyryyttää lapsia ja saada vihaamaan liikuntaa vaikka tavoitteen luulisi pikemminkin olevan liikunnan ilo.

Haittana on se, että en halua kenenkään näkevän, kun liikun. Mikä lie fobia. Olen siis ostanut zumba- ja muita kuntoilu DVD:tä tänne kotiin ja jumppaan, kun muita ei ole täällä. Lenkillä käyn pimeän aikaan. Todella toivon, että omilla lapsilla ei ole samanlaista liikunnanopettajaa ala-asteella, kuin minulla. Ja jos on, niin toivottavasti tulevat liikunnalliseen isäänsä, joka nauttii kilpailutilanteista, eikä minuun, joka vain ahdistun sellaisista...

Mullakin oli vapaaehtoisessa liikunnassa lähes täysstoppi 12-24 ikävuoden välillä typerän koululiikunnan takia. Selkä ehti mennä kurjaan kuntoon ja vieläkään en halua mitä tahansa ryhmäliikuntaa harrastaa vaikka tuo fobia on aika paljon helpottunut. Onneksi uskallan nykyään lenkkeillä, pyöräillä ja uida ja lihaskuntoa voi tehdä kotonakin.

Jos uintia harrastaa ja sen osaa niin ei se ole mitään siihen verrattuna että joku toinen ei osaa mutta tahtoo koittaa ja opetella.

Ottakaa huomioon ettei numero kerro sitä että osaa kaiken liikkumisen kissamaisesti vaan siitä pään sisäisestä jota joku sanoo motivaatioksi.

Itse olen ollut kasin oppilas ja se tarkoitti sitä että tykkäsin kamalasti pesiksestä ja olin siinä hyvä vaikken seuroissa pelannut, asennevamma näkyi kilometrien päähän voimistelussa, uintiin menin harvoin ja oli jokkut kestomenkat ilmeisesti! ;)

Meillä opettajat kertoi pasrhaimpia numeroita kokeissa, jokkut vaan parhaimman ja huonoimman, osa kertoi kaikkien numerot jne.

Minua ei lapsena haitannut että opettaja laittoi liitutaululle hiihdon tulokset.

Mä syyttäisin kotioloja tästä enempi, liikkuminen ei ollut kotona tärkeää eikä siihen pohdittu syitä miksi mitään liikkuisi tai puhuttu miksi mulla oli aina kuukautiset kun piti mennä uimaan.

Kotoa se lähtee!

Oma poika painii ja siinä tiedetään jokaisen paino, tulos ja se siitä. Joskus häviää ja se pitää kestää.

Ei voi olla kaikessa paras, kaunein ja nopein, laskea kuin nero ja kirjoittaa kuin Runeberi. Pitää tajuta että tulos on juuri se mikä se on ja se on se oma paras; tai oma nössyilyn tulos.

Itse löysin vasta aikuisena liikunnasta iloa ja koitan tartuttaa sitä läpseeni. Ei hänen tartte olla voittaja vaikka aina sitä tahtoo olla. Sen pitää olla motivaattori että näkee kehitystään. Ja osalle tätä kotona ei opeteta, ehkä sekin pitää olla ulkoistettu koululle.. :(

mutta miksi kouluissa on liikuntaa? Jos sitä perusteellaan kansanterveydellä, niin kuin usein tehdään, niin silloin ehkä kannattaisi motivoida liikkumaan niitä, jotka ovat siinä huonoja. Kilpaiurheilun kannalta se taas on yksi ja sama, koska pari tuntia viikossa ei tue kenenkään kilpaurheilua.

Tuohon taas miksi matikan saa arvotella - vertaushan on sama, että matikassa olisi pelkät kokeet. Matikassa asiat käydään läpi ja testataan sitten, mutta koululiikunnassa vain testataan.

Nykymuotoisella koululiikunnalla ei ole juuri mitään tekemistä minkään kanssa ja siihen kohdistetaan täysin turhia odotuksia. Ainoa missä se toimii on se, että on hyvin pieni prosentti oppilaita, jotka saavat ainot onnistumisen elämykset nimenomaan liikunnassa.

Oscar.

Joten aikuiset esimerkkiä peliin ja lisäämään luontaista arkiliikuntaa, jokaisen lapsen päivittäiseen arkeen.

Itsellä on liikunnasta vain positiivisia muistoja, vaikka hiihdosta ja pitkänmatkan juoksusta en pitänytkään. Muistelen vielä maitokannukisoja joihin pääsin mukaan ja on noita lusikoita niistä kisoista muutama vieläkin tuolla kaapissa.

Onneksi oma lapsi on liikunnallinen ja tykkää jopa hiihdosta ja pitkän matkan juoksusta.

Sinä olet ollut liikunnallinen kuten lapsesikin, joten liikunnassa ei ole ollut teille mitään vikaa. Mutta siinä vaiheessa kun sinulla onkin kaksi vasenta jalkaa, sukset menevät ristiin vaikka kuinka olisi suora ja tasainen latu, olet huonoin pelaaja kaikessa eikä kukaan halua sinua joukkueseen niin se liikunta kokemus on hieman eri. Siihen päälle kun lisää sellaisen opettajan joka ei edes ymmärtää ja kannustaa niin ne liikuntatunnit ovat helvettiä.

Oma opettajani oli suuri rekkitangon ja vastaavien ystävä ja niitähän sitten veivattiin sen minkä kerettiin. Opettaja jopa nauroi meille päin naamaa, jotka sanoimme että emme uskalla pyörähtää rekillä ympäri tai roikkua pää alaspäin renkaissa.

Samainen opettaja tolkutti kaikille vain sitä että treenaa meitä vain yleisurheilukisoihin ja kaikki jotka eivät siellä pärjänneet saivat liikunnannumeroksi seiskan. Oli kivaa, not.

Muistan kun muut, ne liikunnalliset, lapset nauroivat meille köntyksille aina kun oli jonkin liikuntasuorituksen aika ja samoin kun näkivät että minkä numeron saimme liikunnasta.

Me kaikki emme ole liikunnallisia, musikaalisia tai piirtämisessä lahjakkaita, eikä noita taitoja oikein voi opetellakaan. Oma rytmitajuni esim. on rautakankeakin huonompi, enkä osu laulaessa nuottiin vaikka se iskisi minua päin näköä. Sen sijaan kuviksessa olin hyvä, mutta siltikään mielestäni noista ei tarvitsisi olla arvostelua. Elämässä saa kilpailla ihan tarpeeksi muutenkin.

Piirustuskilpailuihin lähetetään parhaimmat piirustukset, kirjoituskilpailuihin parhaat aineet ja näytelmiin ja musikaaleihin parhaimmat ja reippaimmat esiintyjä. Eikä koulun kuoroon edes pääse jos ei ole musikaalinen tai soita jotain soitinta.

Piirrustuskilpailut, kirjoituskilpailut ja kuorot ovat vapaaehtoisia. Eikä meidän koulussa ainakaan ollut näytelmiin osallistuminenkaan pakollista, eli niihin sai osallistua jos halusi. Jos ei halunnut, niin ei pakotettu. Ainakin minun entisessä koulussani oli pakko osallistua kaikkiin liikuntakilpailuihin, mikä sinällään oli outoa.

Matematiikka, äidinkieli jne. ovat sellaisia taitoja joita voi kehittää. Piirtäminen, musikaalisuus ja liikunnallisuus ovat taas sellaisia taitoja jotka ihmisellä joko on tai sitten ei ole. Siksi noiden arvostelu on typerää.

Kaikkea voidaan harjoittaa ja kaikkia taitoja voidaan oppia. Kaikkilla lapsella on luontainen halu liikkua ja liikunnallinen elämäntapa opitaan omilta vanhemmilta, kun lapsille opetaan leikkejä, joissa juostaan, kiivetään, hypitään ja tasapainoillaan jne. Koululiikunta on opittujen taitojen toistamista ja vahvistamista.