Äitipuoli, rakastatko miehesi lasta?

Sinulla ei taida "omia" lapsia vielä olla. Jos ei niin älä niitä ainakaan ihan vielä hanki.

Itse en rakasta, vaikka kyllä osoitan hänelle hoivaa ja hellyyttä ja olen seurana ja tukena. En ikävöi lasta hänen ollessaan äidillään. Lapsi on minusta lahjaton ja huonokäytöksinen, mutta yritän kasvattaa hyvin ja tehdä parhaani. Yritän hoitaa asiat hyvin, jotta oma elämäni miehen kanssa olisi onnellisempaa eikä lapsen kanssa tulisi ongelmia. Tämä on aika raskasta, kun aitoa tunnetta ei ole. Kiitosta ei vaivannäöstä saa, sen sijaan selän takana puukotetaan (lapsen äidin suvussa). Kohtalotovereita?

keskustella tästä kaikesta... Että sinäsinäsinä ja parhaashan yrität. Ainoa millä on merkitystä on se, että lapsi kokee olevansa hyväksytty ja turvassa, että hänellä on hyvä olla. Jos et tunne mitään lasta kohtaan olet tod.näk tunnevammainen. KOhtalotoverisi toivottavasti vähenevät hurjaa vauhtia mm tämän eerikan tapauksen vuoksi. Ei yhtään myötätuntoa tuollaiselle itsekeskeiselle vinkujalle.

Itse en rakasta, vaikka kyllä osoitan hänelle hoivaa ja hellyyttä ja olen seurana ja tukena. En ikävöi lasta hänen ollessaan äidillään. Lapsi on minusta lahjaton ja huonokäytöksinen, mutta yritän kasvattaa hyvin ja tehdä parhaani. Yritän hoitaa asiat hyvin, jotta oma elämäni miehen kanssa olisi onnellisempaa eikä lapsen kanssa tulisi ongelmia. Tämä on aika raskasta, kun aitoa tunnetta ei ole. Kiitosta ei vaivannäöstä saa, sen sijaan selän takana puukotetaan (lapsen äidin suvussa). Kohtalotovereita?

keskustella tästä kaikesta... Että sinäsinäsinä ja parhaashan yrität. Ainoa millä on merkitystä on se, että lapsi kokee olevansa hyväksytty ja turvassa, että hänellä on hyvä olla. Jos et tunne mitään lasta kohtaan olet tod.näk tunnevammainen. KOhtalotoverisi toivottavasti vähenevät hurjaa vauhtia mm tämän eerikan tapauksen vuoksi. Ei yhtään myötätuntoa tuollaiselle itsekeskeiselle vinkujalle.

Lasta. Lapsen pitää saada olla rakastettu, muuten ei tässä olisi alunperinkään ollut mitään järkeä.

En missään tapauksessa olisi sitoutunut lapsen isään, jos en olisi kiintynyt lapseen. Eikä lapsen isä olisi minua huolinutkaan!



Se on tietysti totta, että eroperheessä asunut lapsi on lähes aina hankalampi tapaus kuin turvallisessa perheessä elänyt, onhan eroa yleensä edeltänyt useiden vuosien epävarma ja/tai riitaisa jakso perheessä. Sellainen jättää aina jäljet lapseen. Mutta ei se lapsen vika ole.



Ja sekin on totta, että kiitosta ei äitipuoli helposti saa osakseen - minä tosin olen saanut mieheni suvun täyden tuen. Heidän mielestään olen parasta, mitä tälle isälle ja lapselle on koskaan tapahtunut.

mutta syvästi kiintynyt olen, ja kohtelen häntä aivan samoin kuin omiani silloin, kun tyttö meillä on (joka toinen viikonloppu).

täällä taas täydellisiä ihmisiä.



En minäkään rakasta mieheni lasta, en vain rakasta vaikka kuinka hän on mukava ja tullaan toimeen. Huonokäytöksinen ei ole, mutta vähän lahjaton hänkin, ja välillä ärsyttää suunnattomasti, mutta lapselle olen kuitenkin lempeä ja hyvä aikuinen. Teen lisäksi lapsen eteen jopa enemmän kuin mieheni, koska minä joudun olemaan vastuussa läksyistä ja lapsen oppimisesta, olen siinä paljon parempi kuin mieheni.

Mieheni tosin sitten tekee mm. kotitöitä enemmän, eli osallistuu kyllä sillä tavalla.

Muuten olisi tehnyt väärin kaikkia kohtaan sitoutuessani tähän juttuun.

pidän kyllä, mutta en voi sanoa rakastavani.

Heillä on oma äiti,joka rakastaa heitä.Äidinrakkaus kuuluu bioäidille eikä minulle. Ei minun mieskään rakasta varmaan minun lapsiani, mutta pitää heistä,ainakin kahdesta.

Tämän olevan lahjaton, millaisia vitun ihmisiä olette?

ja luoda hyvät välit lapseen, joten näin olisi kaikki paljon helpompaa.

Tämän olevan lahjaton, millaisia vitun ihmisiä olette?

Lahjakkaita? Ainakin tunnetasolla pahasti jälkeenjääneitä.

Ei ne biologisetkaan vanhemmat mitään kiitosta saa. Miten nämä tulee aina ihmisille niin yllätyksenä että edellisen liiton lapset näkyy, kuuluu ja on siinä aina. Tietenkään sitä kiintymystä vierasta lasta kohtaan ei heti ole, mutta jostain se on löydettävä jos meinaa uusperheenä elää.

tulee mieleen Mimosa ja muut lasten kiduttajat. Se, joka voi oikeasti haukkua viatonta lasta lahjattomaksi, ei kyllä pitäisi olla näiden kanssa missään tekemisissä.



Fantasioissanne varmaan kidutatte tai haukutte lapsia.

rakastan. Hän on kuulunut elämääni reilu 3v ja kyllä kiintymys ja rakkaus on kasvanut häneen sinä aikana. Hän on säännöllisesti meillä ja kohtelen häntä lähes samalla tavalla kuin omia lapsianikin. Totta kai biologiset lapset ovat aina biologisia ja kyllä siinä eri side on, ihan siitäkin että ovat enemmän kanssani ja näen itseäni. En koe mieheni tytön tuloa rasitteeksi tai ikäväksi asiaksi, vaan nautin myös hänen seurasta. En myöskään puhu pahaa tai vähättele hänen biologista äitiään, vaikka mieli on tehnyt, koska on käyttänyt lasta "aseena". Mutta, aikuisten asiat jutellaan aikuisten kesken ja lasten ei tarvitse niillä vaivata tai pahoittaa mieltään. Olen myös sitä mieltä, että jos biologinen äiti yrittää ilman syytä myrkyttää lapsen mielen äitipuolta tai omaa isää vastaan, se kostautuu myöhemmin, kun lapsi alkaa itse enemmän ja enemmän ymmärtää asioita ja alkaa kyseenalaistamaan niitä. Mutta, vastaus siis oli ja on: rakastan. :)

Ette selvästikään ole koskaan kokeneet, millaista on olla (lähi)äitipuoli lapselle, joka ei ole oma. Itse voin sanoa olevani mitä parhain äitipuoli mieheni ihanille lapsille. Silti en ole näiden vuosien aikana vielä tuntenut äidinrakkautta heitä kohtaan. He ovat lahjakkaita ja suloisia ja ihastuttavia, ei ole mitään pahaa sanottavaa ollenkaan, mutta ei se rakkaus väkisin tule. Enkä tosiaankaan koe mitään häpeää tai huonoa omaatuntoa asiasta. Pidän heistä kyllä, ja olen kiintynyt, mutta en rakasta samalla tavalla kuin omia lapsiani VAIKKA pyrin aina ja joka tilanteessa kohtelemaan näitä kaikkia samalla tavalla.

Totta on se, että kiitosta kuulee harvoin (paitsi yllättäen neuvolantäti kehuu aina!) mutta kuten joku sanoi, mieheni suku on onneksi tukena ja ovat sitä mieltä, että olen parasta mitä tälle miehelle ja näille lapsille on koskaan tapahtunut :)

Olen alusta alkaen pitänyt kiinni ajatuksesta, että haluan kohdella lapsia samoin kuin haluaisin omiani kohdeltavan. Lapset ovat keskenään tasa-arvoisia eikä kenelläkään ole erivapauksia. Hyvin on mennyt jo 8 vuotta :)

mutta välitän hänestä samalla tavalla kuin yleensäkin kaikista lapsista. Kohtelen hyvin, hellittelen ja leikin, toivon pelkkää hyvää hänelle, mutta ei minulla sellaisia ylitsevuotavia rakkaudentunteita häntä kohtaan ole kuin mitä omia lapsia kohtaan. Samantyyppisiä vain kuin voisi olla vaikka hoitolasta kohtaan perhepäivähoitajana.



Ei minusta tarvitse rakastaa millään erityisellä tavalla ollakseen ihan hyvä äitipuoli. Oma äiti ja isähän sillä lapsella on jo olemassa ennestään.

Tämän olevan lahjaton, millaisia vitun ihmisiä olette?

No jos lapsi on lahjaton. Miksi sitä ei saisi sanoa? Liian kova tabu?

Ei kaikki vaan ole penaalin terävimpiä kyniä, sille nyt ei voi mitään.

En ole kymmenen vuoden aikana oppinut rakastamaan enkä varmasti koskaan opikaan. Pidän heistä kyllä, mutta en rakasta. Lapset eivät ole huonokäytöksisiä, luonteeltaan vaan niin kovin erilaisia kuin minä ja omat lapsemme olemme. Me olemme tosi avoimia ja puhua pälpätämme paljon, he hyvä kun sanovat huomenta ja hyvää yötä. Helppoa ei ole ollut, mutta minkäs teet.

Mikä siinä lahjattomaksi sanomisessa nyt niin kamalaa on, että rupeatte johonkin kiduttajiin vertaamaan?

Ulkopuolisena sitä usein näkee ihmisen sellaisena kuin se on, kun se äidinrakkaus ei väritä katsantokantaa. Minä ainakin tiedän, että poikapuoleni huono koulumenestys johtuu siitä, että hän on ihan oikeasti lahjaton noissa kouluaineissa, eikä ole pätkääkään kiinnostunut koulunkäynnistä. Jos käymme yhdessä läpi jonkun matikantehtävän ja hän oppii laskemaan sen, viiden minuutin päästä hän ei enää muista miten se tehtiin. Se on lahjattomuutta.

Ja ei, en silti nyt ajatellut ruveta häntä kiduttamaan. Huokaus.