Äitipuoli, rakastatko miehesi lasta?

[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 12:05"]

Oksettava tämä viestiketju. "En todellakaan rakasta, miksi pitäisi? Lapsella on jo isä ja äiti, ei voi rakastaa vierasta lasta, yhyy yhyy", hyvähän se on selitellä sitä omaa tunnevammaisuutta tällä tavalla ja tyynnytellä omatuntoa. Lapsilla ei aina ole sitä äitiä "eron" jälkeen (kuolema), kaikki adoptiot pitäisi tämän viestiketjun mukaan kieltää, koska rakastaminen on mahdotonta, jos ei ole samoja geenejä (jep jep). Ja haluaisimpa nähdä ne "lahjattomat" ja tyhmät lapsipuolet, voi totuus olla usein tarua ihmeellisempää. Niin minunkin äitipuoleni sanoi kaikille, että olen lahjaton, tyhmä ja saamaton. Olen musiikillisesti, visuaalisesti, liikunnallisesti ja sosiaalisesti lahjakas, rumakin ja läski minun piti olla, mutta niinpä vaan nuo katseet kääntyy kaupungilla ja tuntemattomat miehet tulevat kehumaan, miten kaunis olen ;). Ja kun äitipuoleni huomasi, että katseet kääntyy poikien puolelta, rupesi haukkumaan huoraksi. Että voin vain kuvitella, mikä se tilanne teillä on! Todellisuudessa äitipuoleni lapset ovat pudonneet täysin yhteiskunnan kelkasta ja ovat vaikeuksissa.

Tehkää kaikille palvelus ja pysykää erossa eronneista miehistä, joilla on lapsia. Lapset kaipaavat hyvää kotia, ei katkeria ja tunnevammaisia äitipuolia omaan perheeseensä pyörimään.

[/

Oi voi, onpa tyhmiä ihmisiä olemassa, ymmärtää juuri niinkuin haluaa. Adoptiota ei voi verrata siihen, että kaksi kertaa kuukaudessa tulee lapsi (jolla oma rakastava äiti kotona) muutamaksi yöksi. Ja yleensä, ainakin meillä, lapsi viettää aikaa isänsä kanssa kahden ja minä olen töissä.

Eroperheen lapsena, nyt jo toki aikuisena, on "ihana" lukea näitä viestejä. En rakasta, inhoan mutta ei se lapsi sitä tiedä... voin kertoa teille, että kyllä tietää. Kyllä se lapsi tietää, että ei ole mitään teidän silmissänne, mutta voitte jatkaa siinä illuusiossa elämistä. Sillä onhan se paljon helpompaa uskotella itselle ettei lapsi ymmärrä kuin ottaa vastuu siitä, mitä omilla toimillaan viattomalle ihmiselle saattaa tehdä.

Olette kamalia, säälittäviä, itsekkäitä ihmisiä joiden pitäisi pysyä lapsellisista miehistä kaukana! 

Minulla on poikapuoli jonka kanssa olen asunut samassa kodissa siitä saakka kun poika oli 5v. On kuin oma poika ja samalla viivalla meidän yhteisten lasten kanssa. Eli samalla tavalla mekin ollaan riidelty ja oltu eri mieltä asioista ja toisaalta paljon löytyy yhteisiäkin juttuja. Meidän perhe ei olisi perhe jos en olisi lasta pystynyt kasvattamaan kuin omaani. Nyt tuo nuorimies jo miettii omaan kämppään muuttoa, vuodet ovat menneet todella nopeasti!

En. 14 vuotta eikä ole mitään tunteita ilmaantunut. Ovat osa mieheni elämää, ei minun.Tullaan toimeen, jutellaan niitä näitä, vietetään iltaa yhdessä(aikuisia jo), mutta ovat kuin mitä tahansa tuttuja.

[quote author="Vierailija" time="04.09.2012 klo 12:30"]

En ole kymmenen vuoden aikana oppinut rakastamaan enkä varmasti koskaan opikaan. Pidän heistä kyllä, mutta en rakasta. Lapset eivät ole huonokäytöksisiä, luonteeltaan vaan niin kovin erilaisia kuin minä ja omat lapsemme olemme. Me olemme tosi avoimia ja puhua pälpätämme paljon, he hyvä kun sanovat huomenta ja hyvää yötä. Helppoa ei ole ollut, mutta minkäs teet.

[/quote]

Koska puhuvat  vähemmän ovat huononpia kuin sinä ja omat tenavasi? Kuulostaa siltä että olet saattanut edes auttaa tätä ehkä huomaamattasi. Jos puhua pälpätät vain omien tenavien kanssa, onpas kumma että tuntevat olevansa huononpia/ulkopuolisia.

Mulle lapset on ihmisiä, joista toisista pidän enemmän kuin toisista. Kohtelen kuitenkin mieheni lapsia ihan tasapuolisesti, vietän aikaa myös keskenään. siitä huolimatta, että tyttären kanssa jotenkin natsasi heti ja ollaan hyvinkin läheisiä, kun taas pojan maailmasaa minä olen selkeästi yksi aikuinen muiden aikuisten joukossa, vähän kuin on esim. opettaja. 

Hyvin on kuitenkin mennyt eikä kukaan vaikuta traumatisoituneelta. 

Minä rakastan kyllä mieheni lapsia, he ovat tärkeitä ihmisiä sekä minun elämässäni että minun lasteni elämässä. En tietenkään rakasta samalla tavalla, kuin omia lapsia eikä tarvitsekaan, koska äidinrakkauden he saavat omalta äidiltään.

Pidän ja välitän mutta en voi sanoa että rakastan samalla tavalla kuin omaani. Lpset olivat jo isoja kun täapasin mieheni, nykyään jo aikusia. Tulemme hyvin toimeen

Ne keiden mielestä lasta täytyy rakastaa kuin omaansa, niin pitäisikö lapsen sitten rakastaa äiti/isäpuoltaan samalla tavalla kuin omaa vanhempaansa? Miltä teistä tuntuisi kun omat lapset sanoisivat rakastavansa ex-miehesi nykyistä ja pitävänsä tätä kuin omana äitinään?

En rakasta mieheni lasta. Minun tehtäväni on tässä parisuhteessa rakastaa miestäni, eikä hänen lastaan. Lapselle riittää että kohtelen häntä hyvin, autan ja huolehdin. Tämänkin teen enemmän rakkaudesta miestäni kohtaan, vaikka lapsesta välitänkin. Välillä on niin inhottavaa niellä kiukkua kun ei millään huvittaisi raskaan työpäivän jälkeen kuunnella lapsen huutoa, riehumista, leikkejä, itkua, lastenohjelmia ja lasten lauluja jne... Huokaisen helpotuksesta niinä harvoina iltoina kun saan olla mieheni kanssa kahdestaan, kun lapsi menee äidilleen... En voi rakastaa jotain mikä vie kahdenkeskistä aikaa meiltä pois. Eikö parisuhteessa nykyään muka saisi olla muitakin asioita kuin vain lapset?

Itse välitän isäpuolestani todella paljon ja hän minusta, mutta en ole koskaan odottanut häneltä samaa rakkautta minua kohtaan, miten hän rakastaa omia lapsiaan.

Näistä adoptiolapsista vielä sen verran että jos ei rakasta puolisonsa lasta, ei tarkoita sitä ettei pystyisi rakastamaan adoptiolastaan. Jos minä haluaisin lapsen ja päätyisin adoptioon, tottakai luonnollisesti rakastaisin tätä, koska hänethän minä olen halunnut lapsekseni, oli se biologisesti oma tai ei. Puolison lapsi ei ole sama asia kuin adoptiolapsi, jos niin ei halua.

Miksi olisi pakko rakastaa lasta joka ei oma? en minä rakasta edes sukulaisteni penskoja enkä näe olevani itsekäs sen takia.

Haluaisin kovasti, mutta en oikein tiedä että miten.

Lapsi on ainokainen ja tottunut saamaan kaiken tahtonsa läpi, mies taas on vähän vässykkä kun lapsi on meillä; ei haluaisi millään pahoittaa lapsen mieltä vaatimalla tätä käyttäytymään samalla tavoin kuin muutkin lapset. Joten se jää sitten taas mun harteilleni, mikä aiheuttaa suuria krokotiilinkyyneleitä ja juoksun isän helmoihin, mikä taas tekee minusta huonon ja ilkeän äitipuolen mitä en oikeasti haluaisi olla.

Nyt ei ole kyse mistään ihan leikki-ikäisistä enää, vaan teini-ikäisistä lapsista. Miehen lapsi myös asettuu heti kilpailuasemiin kun saapuu meille, vaatii/haluaa kaiken mahdollisen saman mitä minun lapseni ovat saaneet (yleensä minun ostamina), on suorastaan naurettavan mustasukkainen välillä minun ja miesystäväni läheisyydestä. Esim. laitan ruokaa ja mies ohimennessään vaikka antaa suukon ja pikaisen halauksen; lapsi on paikalla ja joskus jopa kampeaa isänsä minusta irti.

Lisäksi hänellä on töykeä ja ylimielinen tapa puhua kaikille.

Annan lasteni kanssa myös tietoisesti tilaa miehelle olla lapsensa kanssa ns. omina viikonloppuinaan, koska tiedän miten paljon omat lapseni kaipaavat sitä omalta isältään.

Mutta on tuo kieltämättä vähän rasittavaa ja olemmekin paljon keskustelleet miehen kanssa yleensä hyvässä hengessä, mutta joskus kilahtaa ja tulee riitakin aikaiseksi kun on tunne, etten tiedä miten saan omassa kodissani noina viikonloppuina olla. 

Eiköhän tää tästä suttaannu ajan kanssa, sanokaa nyt niin...

En rakasta. On vain joka toinen viikonloppu meillä ja niinä viikonloppuina touhuaa paljon isänsä kanssa ja ihan hyvä niin, isäänsä hän tänne tulee tapaamaan, eikä minua. Osoitan kyllä välittämistä ja kohtelen tasapuolisesti omiin lapsiini nähden, ainakin yritän.

On se vaan mielenkiintoista kun ne miehen ex-liiton lapset ovat järjestään tällä palstalla huonokäytöksisiä ja muuten vaan paskoja ja mammojen omat mukulat tosdella upeasti kasvatettuja. Odottakaas kun teidän liittonne kariutuu niin sitten voi olla jonkun muun mielestä teidän rakkauslapsi täysin pilalle hemmoteltu ja äärimmäisen rasittava.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 09:52"]

On se vaan mielenkiintoista kun ne miehen ex-liiton lapset ovat järjestään tällä palstalla huonokäytöksisiä ja muuten vaan paskoja ja mammojen omat mukulat tosdella upeasti kasvatettuja. Odottakaas kun teidän liittonne kariutuu niin sitten voi olla jonkun muun mielestä teidän rakkauslapsi täysin pilalle hemmoteltu ja äärimmäisen rasittava.

[/quote]

Nyt en ihan käsittänyt, iso osa vastaajista on uusioperheessä niin että heillä on omia lapsia myös. Silloin on jo yksi liitto kariutunut.

Vai mitä tarkoitit?

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 10:21"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 09:52"]

On se vaan mielenkiintoista kun ne miehen ex-liiton lapset ovat järjestään tällä palstalla huonokäytöksisiä ja muuten vaan paskoja ja mammojen omat mukulat tosdella upeasti kasvatettuja. Odottakaas kun teidän liittonne kariutuu niin sitten voi olla jonkun muun mielestä teidän rakkauslapsi täysin pilalle hemmoteltu ja äärimmäisen rasittava.

[/quote]

Nyt en ihan käsittänyt, iso osa vastaajista on uusioperheessä niin että heillä on omia lapsia myös. Silloin on jo yksi liitto kariutunut.

Vai mitä tarkoitit?

[/quote]

Sitäpä juuri, että sitten kun se uusperhe rakkauslapsineen hajoaa niin voi olla että niistä omista herranenkeleistä on joku nainen/mies sitä mieltä että huonosti kasvatettuja ovat.

En voi sanoa rakastavani mieheni lapsia. Minun tehtäväni on olla turvallinen aikuinen heidän elämässään; olen heitä kohtaan ystävällinen, otan syliin, lohdutan ja kehun jos tarvetta/aihetta, yritän kasvattaa heitä parhaani mukaan eri tilanteissa (kuten joku sanoi: perhepäivähoitaja. Se on aika hyvä vertaus!).

Joku sanoi, että on kasvattanut miehensä lasta kuin omaansa. Itse en voisi kuvitella tällaista. Mieheni lapset eivät kuitenkaan ole minun ja mieheni lapsia, vaan mieheni ja hänen eksänsä. Se on vain totuus ja tulee sitä aina olemaan! En edes halua "tunkea" lasten ja heidän äitinsä väliin yrittämällä esittää jotain varaäitiä! En usko, että oikea äiti tästä paljonkaan edes pitäisi...

Tosin mieheni lapset ovatkin meillä vain joka toinen viikonloppu. Useammin kuin heitä näen esim. lasteni kavereita. Sekin varmasti vaikuttaa kiintymyksen tunteisiin omalta osaltaan.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 10:56"]

En voi sanoa rakastavani mieheni lapsia. Minun tehtäväni on olla turvallinen aikuinen heidän elämässään; olen heitä kohtaan ystävällinen, otan syliin, lohdutan ja kehun jos tarvetta/aihetta, yritän kasvattaa heitä parhaani mukaan eri tilanteissa (kuten joku sanoi: perhepäivähoitaja. Se on aika hyvä vertaus!).

Joku sanoi, että on kasvattanut miehensä lasta kuin omaansa. Itse en voisi kuvitella tällaista. Mieheni lapset eivät kuitenkaan ole minun ja mieheni lapsia, vaan mieheni ja hänen eksänsä. Se on vain totuus ja tulee sitä aina olemaan! En edes halua "tunkea" lasten ja heidän äitinsä väliin yrittämällä esittää jotain varaäitiä! En usko, että oikea äiti tästä paljonkaan edes pitäisi...

Tosin mieheni lapset ovatkin meillä vain joka toinen viikonloppu. Useammin kuin heitä näen esim. lasteni kavereita. Sekin varmasti vaikuttaa kiintymyksen tunteisiin omalta osaltaan.

[/quote]

Kerroppa miten voi elää samassa taloudessa lapsten kanssa ottamatta heistä mitään vastuuta? Tai kasvattamatta heitä? Kyllä tässä on saanut varaäitinä pyöriä, kohta 15v enkä ole ollenkaan asiasta pahoillani tai että kukaan muukaan olisi.

Rakkaus ei synny itsestään, vaan ajan kanssa. Silti myös puolison lapsia tulee oppia rakastamaan. Lapsen biologisen vanhemman vastuulla on tukea lapsen ja uuden puolison välisen kiintymyssuhteen syntymistä ja ensimmäisinä vuosina biologisen vanhemman on otettava täysi vastuu lapsesta - ja annetteva vastuuta uudelle puolisolleen sitä mukaan kuin tämä on valmis vastuuta ottamaan. Lapselle on haitallista, jos äidin/isän uusi puoliso ei häntä rakasta. Toki tunne voi olla erilainen kuin omaa lasta kohtaan. Biologisen vanhemman tehtävä on katkaista suhteensa uutta puolisoa/seurustelukumppania kohtaan, jos tämä ei kykene positiivisiin tunteisiin lasta/nuorta kohtaan.

Olen äitipuoli, virallisesti joulukuusta saakka mutta yhteiseloa meidän perheellämme on jo 3 vuotta takana ja voin todellakin sanoa rakastavani mieheni lapsia täydestä sydämmestäni. Lapset asuvat pääosin meillä ja käyvät äitinsä luona jos käyvät. Ei pakoteta lapsia sinne koska siitä huonoja kokemuksia.

Aluksi voin sanoa että elämä oli hankalaa kun kaikki perheenjäsenet hakivat omaa paikkaansa perheessä ja minusta itsestäni tuntui lapset välillä jopa taakalta. Olen nuori ja tuntuu että tämmöiseen perheeseen lähtiessä täytyy todella miettiä tarkkaan onko valmis olemaan "äiti" ihmisille joiden elämään pääset mukaan vasta keskeltä.Itse olin onnekas ja mieheni lapset olivat kuitenkin vielä 7 ja 9. En tiedä millaista olisi jos lapset olisivat olleet murrosikäisiä tai vanhempia.

Olen hyvin onnellinen siitä että olen saanut seurata heidän kehitystään ja kasvuaan ja pian meidänkin perheessä koittavat ne kuuluisat murrosiät.

Ymmärrän sen tunteen että  nähdään vaivaa "toisten lasten" eteen ja siitä halutaan kiitosta. Alkuun oli minullakin paljon tällaisia tunteita. Myöhemmin olen tajunnut ettei se välttämättä ole kiitosta mitä silloin kaipasi vaan enemmänkin tukea. Tukea ennen kaikkea siihen että yhtäkkiä onkin vanhempi ja vastuussa toisista ihmisistä. Se muutos monen elämään on suuri ja yleensä tulee eteen pikkuvauvavaiheessa jolloin sitä rakkautta muodostuu biologian avulla ainakin äideille. Ja monesti pikkuvauvojen vanhempia ymmärretään ja tuetaan eritavalla. Tai sitten uusioperheet eivät hae tätä tukea riittävästi.

Uskon että rakkauteni lapsia kohtaan on paljon senkin ansiota että lapset itse osoittavat rakkautta minua kohtaan ja uskaltavat sen näyttää päivittäin. Joka ilta laitetaan lapset yhdessä nukkumaan ja lapset näkevät minut äitihahmona enemmän kuin pelkkänä "turvallisena aikuisena". Mielestäni, mikäli lapset asuvat äiti/isäpuolen kanssa samassa perheessä vähintään puolet ajasta, näin pitäisi ollakkin. Käymme perheenä sukulaisissa, myös minun. Ja teemme kaikkea sitä mitä muutkin perheet tekevät. Olemme täysinäinen perhe siinä missä ydinperheetkin ja kasvatuksesta sovitaan yhdessä perheenä ja molemmilla on oikeus käskeä lapsia. Lapset vaan välillä käyvät äitinsä luona ja siellä heillä on toinen perhe jossa sen perheen säännöt.

En kuitenkaan ymmärrä miksi te syyllistätte niitä jotka eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin minä. Eiväthän kaikki biologisetkaan vanhemmat rakasta omia lapsiaan, niin miksi sitten sellaisten täytyisi joilla ei ole suhdetta puolison lapsiin. Ihmissuhteet vaativat aina työtä oli ne sitten aikuisten ja lasten tai kahden aikuisen välisiä. Vuorovaikutus lähtee kahdesta ihmisestä ja molempien on oltava siinä mukana jotta tällaisia siteitä pääsisi syntymään. Eikä se ole aina pelkästään aikuisesta kiinni voiko puolison lapsia oppia rakastamaan. Mikäli lapset syyttävät vanhempiensa uutta puolisoa siitä että vanhemmat erosivat tai ihan mistä vaan muusta on syvemmän ihmissuhteen luonti vaikeaa tai jopa mahdotonta. Molemmilla osapuolilla, niin aikuisilla kuin lapsilla, on oltava halu tutustua ja luottaa toisiinsa. Toki aikuisten on nähtävä paljon enemmän vaivaa luodessaan suhdetta vieraisiin lapsiin kuin mitä lapset kykenevät näkemään luodessaan suhdetta vieraisiin aikuisiin.

Puhutte paljon myös siitä että kyllä niitä lapsia ainakin biologiset vanhemmat rakastaa. Entäs jos näin ei ole? Entäs jos toinen vanhempi on esimerkiksi vain lähtenyt tai kuollut. Mielestäni ei voi olettaa että lapsella on aina 2 rakastavaa vanhempaa, biologiset vanhemmat, ja tämän lisäksi muita rakastavia aikuisia. Mielestäni lapsella voi olla useampia vastuullisia "vanhempia" mikäli nämä muodostavat toimivan perheen. Oli ne sitten ylimääräisiä isiä tai äitejä. Ja vaikka näitä äiti tai isähahmoja olisikin enemmän ei heitä tarvitse äidiksi tai isäksi kutsua. Minuakin lapset kutsuvat nimeltä ja minusta tämä on ihan oikea ratkaisu. Jos lapset haluavat minua joksikin muuksi kutsua on heillä siihen täysi oikeus, mutta toivon että haukkumanimiä en selkänitakana saa.

Nyttemmin itse raskauduttuani olen hieman peloissani että en rakastaisi mieheni lapsia yhtä paljon kuin tätä jota kannan. Ja ennenkaikkea toivon että he eivät koe sitä niin että rakastaisin heitä vähemmän kuin tulevaa sisarustaan. Mutta toisaalta sisaruskateuttahan on ydinperheissäkin niin miksi oletan että siltä täysin vältyttäisiin uusioperheessäkään. Lapset kuitenkin ovat vielä innoissaan siitä että saavat sisaruksen ja taitaa sieltä olla vielä heidän toivomaa sukupuolta tulossa.

Halusin kertoa tarinani tähän siksi että ymmärtäisitte ettei asiat ole aina niin yksiselitteisiä. Ja vaikka välillä olisikin vaikeaa niin vaivannäöllä ja erityisesti puolison tuella voi tehdä asioihin suuriakin muutoksia. Tärkeintä kuitenkin on että lapsilla on turvallista kotona eikä heitä syrjitä tai halveksuta ainakaan suoranaisesti. Tosin eihän tämä aina toteudu edes ydinperheissä. 

On selkeästi aika vaikea löytää sellaista äitipuolta, joka voisi oikeasti miehen eksän kanssa tekemiä lapsia rakastaa...:/ Toiset voivat sanoa, että rakastavat, koska on tabu sanoa mitään muuta. Mutta totuus on, että naisilla asian sanelee biologia: naiset suosivat ja suojelevat omia lapsiaan. Tämähän on täysin luonnollista: tietenkin omien lapsien täytyy mennä muiden ohitse, sillä onhan vanha totuus, että kuka muu lapsista huolehtisi, jos ei oma äiti ja isä? Näin on ollut luolamiesten ja -naisten aikana, näin on nytkin vielä tänä päivänä.