Äitipuoli, rakastatko miehesi lasta?

[quote author="Vierailija" time="06.06.2013 klo 01:07"]

Lahjattomuus ei ole syy siihen että ei rakasta lasta. Jos omasi olisi heikkolahjainen,etkö pitäisi hänestä vai? Pidä ämmä lärvis kiinni tai teen lastensuojeluilmoituksen ja poliisi tutkikoon kuka olet,joka mainitsit heikkolahjaisuudesta. Tulkoon sossu kattomaan miks lapsi ei opi....syy on SINUSSA.

[/quote]

ÖÖ... Sun ehkä kannattaisi myös harkita hoitoon hakeutumista.. Toivoo Ohis

Eipä ole sellaista tilannetta ollut. En varmaan voisi yhtä paljon rakastaa kun omaani. Toki välittää, hulehtia jne.

Ei ole ole sellaista, mutta tiedän, etten pystyisi muuta kuin inhoamaan puolison lasta aiemmasta suhteesta. Sinänsä korni juttu, että minulla on lapsi, jonka mieheni on täysin hyväksynyt ja asutaan samassa taloudessa. Ei onnistuisi minulta, pakko myöntää.

[quote author="Vierailija" time="10.06.2013 klo 13:02"]

KIITOS vastauksestasi "-118-"! Ajattelin, että kirjoitin ehkä vähän väärään keskusteluun, mutta löytyihän täältäkin joku joka vastasi erittäin asiallisesti minulle. Kiva saada vähän toisenkin näkökantaa, ajatusta ja mielipidettä ns. ongelmaani. En ikinä vaatisi miestäni luopumaan lapsistaan, en voisi koskaan elää edes sellaisen ajatuksen kanssa. Kyllä se olen minä jos joku tästä tilanteesta poistuu sen takia että minulla paha olla. Olen itse lukenut paljon keskusteluja ja lehtikirjoituksia Uusperheen arjesta ja mahdollisista ongelmista, tuntemuksista sekä muiden kokemuksia. Monessa lukemassani jutussa mainitaan, että uusperheeseen asettuminen voi viedä JOPA 10 vuotta, jonka jälkeen useimmiten jokainen siinä perheessä osallisena oleva tuntee olonsa hyväksi ja on löytänyt oman paikkansa. Tiedä sitten tuota, mutta tuo on osittain yksi syy miksi olen myös parhaani mukaan yrittänyt ja yrittänyt eteenpäin.Toki kun mietin niin tuo n.10 vuotta tuntuu kamalan pitkältä ajalta ja voi mennä myös hukkaan, mutta eihän ole sanottu etteikö jo aiemmin voisi tulla kaikille osallisille hyvä olo. Olen myös yrittänyt tuon mieheni takia kovasti, hän on aivan loistava kumppani minulle enkä siitä haluaisi helpolla luopua, päinvastoin hänessä olisi ainesta myös yhteisten lastemme isäksi tulevaisuudessa. Toki ajatus yhteisistä lapsista myös ahdistaa, koska usein mietin miten pahalta näistä kahdesta lapsesta tuntuisi seurata meidän onnea ja lapsiamme, jotka saavat kasvaa ns. ydinperheessä tai siis yhdessä kodissa. Koko ajan niin isän kuin äidin läsnäolossa. Itse olen ydinperheen lapsi ja vanhempani ovat siis edelleen yhdessä ja viettävät joka vuosi hääpäivää ja muistelevat mitä kaikkea ovat yhdessä kokeneet, joten en itse ihan tiedä miten lapset, jotka asuvat kahdessa kodissa eivätkä näe vanhempiaan koskaan yhdessä ajattelevet asioista ja käsittelevät niitä. Tuleeko heistä kateellisia tai kokevatko jääneensä vanhemmaksi tullessaan paitsi asioista? Tämä asettuminen tähän elämään on erittäin hankalaa, koska minusta tuntuu, että VAIN minun pitää koko ajan myötäelää miehelleni ja hänen lapsilleen. Pitää ymmärtää ja sulattaa kaikki, pitää suunnitella omaa elämää sen puitteissa miten mieheni elämän tilanteeseen se sopii.Kaikki asiat tulee ajatella heidän kauttaan. Miksi muka mieheni ei voisi myötäelää minulle joissakin asioissa... Tai ylipäätänsä suhteessa se henkilö,jolla on niitä lapsia edellistä suhteesta, vaan miksi ajatellaan ja toitotetaan jatkuvasti joka puolella, että "katsos kun sillä on niitä lapsia niin on vaan kestettävä ja elettävä sen mukaan"  Miksi ihmeessä meiltä uusilta puolisoilta vaaditaan, että kaikkeen pitää löytyä ymmärrystä ja vedotaan jatkuvasti siihen,että sillä toisella on niitä lapsia... Pitää olla ok , että lasten isä pitää yhteyttä lasten asioista exäänsä eli lasten äitiin ja siis tämähän meidän on ymmärrettävä täysin, mutta kuitenkaan miehelleni ei ole ok jos minä pidän yhteyttä exääni säilyttääkseni hyvät välit hänen kanssaan..? Mikä logiikka!?!

[/quote]

No eihän siinä usein mitään logiikkaa olekkaan mutta ei sitä monesti ole muutenkaan parisuhteissa. On valitettavaa jos toinen on mustasukkainen, eikä sellaisen kanssa ole helppo elää, sen tiedän. Kuitenkin lasten kannalta on edesarvoisen tärkeää että heidän biologiset vanhempansa pystyvät keskustelemaan aikuismaisesti asioista joista nyt vaan on pakko keskustella. Ehkä miehesi ei sietäisi edellistä vaimoaan yhtään sen enempää kuin sinun edellistä miestäkään, mutta kun on pakko. Mutta valintoja valintoja... 

Käyt läpi paljon samoja ajatuksia kuin minä kävin vielä pari vuotta sitten. Tosin en tajunnut lueskella lehtiä sun muita tästä asiasta. Ja tunsin olevani niin yksin. Ja tuli näistä asioista paljon jännitettä minun ja mieheni välillekin. Mielestäni siinä että te tekisitte vielä yhteisiä lapsia ei ole mitään ahdistamisen aihetta. Kun kaikkia lapsia kohdellaan tasapuolisesti ja hyvin oppivat he rakastamaan "puolikkaita sisaruksiaan" ihan yhtälailla kuin "kokonaisia sisaruksia". En usko että he kokevat yhtään sen enempää jäävänsä paitsi jostain kuin muuten pitkällä aikavälillä tehdyt sisarukset. Ei lapset yleensä aikuisenakaan ajattele että ne on siskopuolia tai velipuolia keskenään. Tai ei ainakaan minun ystäväni asioita niin nää. Toki mikäli näitä "puolikkaita sisaruksia" on etäisiä, joita ei nähdä edes säännöllisesti voivat he tuntua etäisiltä sukulaisilta eikä niinkään sisaruksilta. Kuitenkin eihän onni ole pelkästään teidän kahden. Saavathan miehesi lapset samalla myös uusia sisaruksia ja he ovat ihan yhtä tärkeitä osia teidän lasten elämää kuin "kokonaiset" sisarukset olisivat.  Tämmöiset eroperheiden kuviot on taas lapsille aika hankalia joskus käsittää. Omat vanhempani erosivat kun olin 7 enkä oikeen osannut vastata moniin vuosiin kunnolla siihen ketä minun perheeseeni kuuluu. Olenkin nyt aikuisena oikeastaan ottanut enemmän mallia kelan lähestymistavasta. Kaikki jotka asuvat samassa taloudessa/ruokakunnassa ovat perhe. Toki tässäkin tulee onelmaksi mikäli lapset asuvat tasan puoliksi molempien biologisten vanhempiensa luona. En tiedä koska meidän perheessä kuitenkin lapset asuvat selkeästi kanssamme ja käyvät äitinsä luona. Tietenkin jokainen uusperhe on erilainen ja siksi nämä asiat ovat niin kovin vaikeita sekä aikuisille että monesti myös lapsille. Ydinperhe kun yleensä on helppo käsite: Äiti ja isä asuvat lasten kanssa yhdessä ja he muodostavat perheen.

Se tunne että elämä pitää suunnitella jonkun muun mukaan häviää ajan mittaan. Kun itsekkin sopeutuu oikeasti uuteen tilanteeseen ja hakee oman paikkansa perheessä. Tärkeintä teillä olisi se keskinäinen kommunikointi. Yleensähän eron juuret jollain lailla johtaa kommunikoinnin puutteeseen tai muuhun vastaavaan. Harva ihminen lähtee satuttamaan toista kun on hyvä olla omassa parisuhteessaan. Mikäli sinusta tuntuu että elät liikaa miehellesi ja tämän lapsille mieti että miten asiat eroaisivat mikäli lapset olisivatkin sinun synnyttämiä. Tuntuisiko sinusta erilaiselta tehdä suunnitella muun perheesi mukaan elämääsi. Loppujenlopuksi te muodostatte (ainakin vielä joskus) yhtenäisen perheen joka toimii yhdessä. Mikäli sinusta tuntuu että joudut vahtimaan jatkuvasti miehesi lapsia tai olet täysin sidottu heidän aikatauluunsa niin sitähän se äitinä olo on perimmiltään. Se ehkä onkin huvittavinta että monesti lähivanhemmat, vaikka puolikkaatkin, elävät hyvinkin ydinperheen omaista elämää vaikka sitähän ei saisi sanoa ääneen. Itselleni oli ehkä suurin kipukynnys se että yhtäkkiä olin äiti, mutta en ollutkaan äiti koska sain lapset vasta koululaisina. Kuitenkin olin äiti koska olin heistä äidinomaisesti vastuussa ja kasvatin heitä mutta en ollut siltikään äiti koska heillä oli jo "oikea" äiti. Alkuun vihasin äitienpäivää aivan tavattoman paljon koska koin itse olevani äiti kahdelle ihanalle lapselle mutta kukaan muu ei ollut sitä mieltä kuin mieheni ja ehkä lapset itse jollain tasolla. On jopa huvittavaa että kasvattivanhemmat ja adoptiovanhemmat ovat automaattisesti vanhempia mutta äiti- ja isäpuolet eivät. Nyt kun aikaa on kulunut olen saanut "äidin statuksen" ympärilläolevienkin silmissä ja se oikeastaan tuntuu todella hyvälle. Tuntuu että joku muukin ymmärtäisi että millainen meidän perhe oikeasti on. 

Jokatapauksessa nämä asiat ovat todella vaikeita ja niistä ei selviä kuin puhumalla puolison kanssa. Mikäli koet että sinulla on mahtava puoliso niin keskustele hänelle tunteistasi. Kyllä hän varmasti ymmärtää mikä sinua ahdistaa ja miksi haluaisit tehdä jotkin asiat toisin. Vaikka se keskustelun aloittaminen olisi kuinka vaikeaa niin silti tehkää se, koska se todellakin on sen arvoista!

-118-

p.s. 118 viittaa siis ensimmäiseen viestiini tässä keskustelussa. Lue ihmeessä myös se niin ehkä ymmärrät paremmin sanomisiani. 

Ajatuksia herättäviä viestejä ja kokemuksia.

Kovin kovin pahalta tuntuu niiden tuhansien lapsien puolesta että he elävät ensinnäkin kahden kodin välillä ja toiseksi koko ajan perheessä jossa toinen vanhemmista ei heitä rakasta.

Aika raskasta on varmasti lapsille.

Ja tuo ettei rakastamaan voi pakottaa. Se mainitaan joka toisessa viestissä. Ei pitäisi olla mistään pakottamisesta kysymys vaan jokaisen uusperhehankkeeseen lähtevän tulisi nimenomaan HALUTA rakastaa, aivan kuin adoptoidessa. Ja aivan kuin adoptiossakin rakkaus kasvaa aikanaan täyteen mittaansa, jos sille annetaan tilaisuus, tahdotaan rakastaa.

Yksikin kirjoitti ettei voisi "rakastaa jotakin joka vie häneltä ja mieheltä kahdenkeskistä aikaa" Käsittämätön kommentti. Älä VAIN itse hanki lapsia. (vinkkinä : kaikki lapset "vievät" aikaa)

Vastausten perusteella noin joka neljäs äitipuoli ainakin melkein rakastaa lapsipuoliaan. Erityisen vähän rakkautta saavat erityislapset joiden vanhempien liitto on hajonnut. Tämä on todella surullista, sillä juuri nuo lapset tarvitsisivat ehdotonta rakkautta kaikkein eniten.

[quote author="Vierailija" time="10.06.2013 klo 13:02"]

[quote author="Vierailija" time="06.06.2013 klo 20:51"]

[quote author="Vierailija" time="05.06.2013 klo 15:45"]

Haluaisin jatkaa mieheni kanssa suhdetta ilman hänen entisestä suhteesta alkunsa saaneita kahta alle kouluikäistä lasta. Itselläni ei ole lapsia ja olen melko nuorikin vielä ns. elämä edessä. Mieheni lapset rassaavat minua erittäin paljon. Toinen heistä on ikäänsä nähden kokenut elämässään niin paljon ikäviä asioita, että itseäni ihan ahdistaa etten ole voinut vaikuttaa hänen menneisyyteensä niin, että nuo ikävät asiat olisi jääneet kokematta. Hänestä on kasvanut ns.erityislapsi, joka tarvitsee jatkuvaa aikuisen huomiota, hän ei tottele yhtään ketään, pyrkii jatkuvasti rikkomaan kaikki säännöt sekä valehtelee. Ottaa erittäin paljon päähän, että minä joka en ole lasta voinut kasvattaa alusta joudun niin sanotusti kestämään tämän jälkipyykin mitä hänestä on tullut. Ja koittaa nyt paikkailla niitä asioita joita hän elämässään on läpi käynyt. Alan olla niin valmis lähtemään tästä suhteesta, mutta minua mietityttääkin, että miten lähtöni mahtaa vaikuttaa noihin lapsiin?? Hehän joutuvat käymään taas läpi ns. "hylkäämiskokemuksen". En halua heille mitään pahaa, mutta olen itse niin ahdistunut tästä kaikesta, asioista jotka rikkoo minun ajatus- ja arvomaailmaani täysin. Minulla on niin erillainen kasvatus näkemys, kun miten nuo lapset on kasvatettu.

[/quote]

Minusta sinun kannattaisi muistaa että mikäli et voi itse hyvin niin varmasti näkyy myös lapsille ja miehellesi. Harkitse tarkkaan haluatko olla osa juuri sitä perhettä ettet myöhemmin syytä heitä siitä että ovat vieneet nuoruutesi.  Et sinä voi pyytää miestäsi luopumaan lapsistaan vain koska sinä haluat olla villi ja vapaa. Joko hyväksyt koko paketin tai annat olla. Eihän kukaan mieskään pyytäisi naista luopumaan lapsistaan vain koska he "ovat erityslapsia". Tai veikkaampa että jos pyytäisi niin lähtisi mies vaihtoon.

Lasten menneisyydelle sinä et voi mitään. Ainut mitä voit tehdä niin hyväksyä ja tulla toimeen asian kanssa. Lapset tarvitsevat paljon tukea mikäli tilanne on se että heitä on kohdeltu kaltoin aikaisemmin. Ei meidänkään lapset kovin ruusuilla ole alkutaivaltaan tanssineet äitinsä luona asuessaan, mutta asioista pääsee yli aikuisen tuen avulla. Jos lapsella on traumaattisia kokemuksia niin sitten kun uusia ei enää tule alkaa se paranemistyö. Mieti mitä tahdot elämältäsi ja toteutuuko se nykyisen parisuhteen kanssa. Tiedän että nuorena ahdistaa miettiä liian vakavia asioita, mutta sinun on se tehtävä kun olet nykyisessä tilanteessasi. Kannattaa ehkä avata tilannetta jollekkin johon luotat jotta saat selviteltyä omat ajatuksesi kunnolla. 

-118-

[/quote]

KIITOS vastauksestasi "-118-"! Ajattelin, että kirjoitin ehkä vähän väärään keskusteluun, mutta löytyihän täältäkin joku joka vastasi erittäin asiallisesti minulle. Kiva saada vähän toisenkin näkökantaa, ajatusta ja mielipidettä ns. ongelmaani. En ikinä vaatisi miestäni luopumaan lapsistaan, en voisi koskaan elää edes sellaisen ajatuksen kanssa. Kyllä se olen minä jos joku tästä tilanteesta poistuu sen takia että minulla paha olla. Olen itse lukenut paljon keskusteluja ja lehtikirjoituksia Uusperheen arjesta ja mahdollisista ongelmista, tuntemuksista sekä muiden kokemuksia. Monessa lukemassani jutussa mainitaan, että uusperheeseen asettuminen voi viedä JOPA 10 vuotta, jonka jälkeen useimmiten jokainen siinä perheessä osallisena oleva tuntee olonsa hyväksi ja on löytänyt oman paikkansa. Tiedä sitten tuota, mutta tuo on osittain yksi syy miksi olen myös parhaani mukaan yrittänyt ja yrittänyt eteenpäin.Toki kun mietin niin tuo n.10 vuotta tuntuu kamalan pitkältä ajalta ja voi mennä myös hukkaan, mutta eihän ole sanottu etteikö jo aiemmin voisi tulla kaikille osallisille hyvä olo. Olen myös yrittänyt tuon mieheni takia kovasti, hän on aivan loistava kumppani minulle enkä siitä haluaisi helpolla luopua, päinvastoin hänessä olisi ainesta myös yhteisten lastemme isäksi tulevaisuudessa. Toki ajatus yhteisistä lapsista myös ahdistaa, koska usein mietin miten pahalta näistä kahdesta lapsesta tuntuisi seurata meidän onnea ja lapsiamme, jotka saavat kasvaa ns. ydinperheessä tai siis yhdessä kodissa. Koko ajan niin isän kuin äidin läsnäolossa. Itse olen ydinperheen lapsi ja vanhempani ovat siis edelleen yhdessä ja viettävät joka vuosi hääpäivää ja muistelevat mitä kaikkea ovat yhdessä kokeneet, joten en itse ihan tiedä miten lapset, jotka asuvat kahdessa kodissa eivätkä näe vanhempiaan koskaan yhdessä ajattelevet asioista ja käsittelevät niitä. Tuleeko heistä kateellisia tai kokevatko jääneensä vanhemmaksi tullessaan paitsi asioista? Tämä asettuminen tähän elämään on erittäin hankalaa, koska minusta tuntuu, että VAIN minun pitää koko ajan myötäelää miehelleni ja hänen lapsilleen. Pitää ymmärtää ja sulattaa kaikki, pitää suunnitella omaa elämää sen puitteissa miten mieheni elämän tilanteeseen se sopii.Kaikki asiat tulee ajatella heidän kauttaan. Miksi muka mieheni ei voisi myötäelää minulle joissakin asioissa... Tai ylipäätänsä suhteessa se henkilö,jolla on niitä lapsia edellistä suhteesta, vaan miksi ajatellaan ja toitotetaan jatkuvasti joka puolella, että "katsos kun sillä on niitä lapsia niin on vaan kestettävä ja elettävä sen mukaan"  Miksi ihmeessä meiltä uusilta puolisoilta vaaditaan, että kaikkeen pitää löytyä ymmärrystä ja vedotaan jatkuvasti siihen,että sillä toisella on niitä lapsia... Pitää olla ok , että lasten isä pitää yhteyttä lasten asioista exäänsä eli lasten äitiin ja siis tämähän meidän on ymmärrettävä täysin, mutta kuitenkaan miehelleni ei ole ok jos minä pidän yhteyttä exääni säilyttääkseni hyvät välit hänen kanssaan..? Mikä logiikka!?!

[/quote]

En ole 118. Halusin nyt kuitenkin kommentoida paria asiaa tekstissäsi.

Sen huomaa ajatuksistasi, että olet nuori. Parikymppinen. Sinun kannattaa todella tarkasti harkita, haluatko tosiaankin tuhlata elämäsi miehen kanssa, jolla on ennestään kaksi lasta. Te kun ette voi elää suhdettanne ilman miehen lapsia. Lapset ovat olemassa, sille asialle sinä et voi mitään - ja lasten takia mies pitää yhteyttä myös siihen eksäänsä.

(Mikäli miehesi on mustasukkainen sinun eksääsi kohtaan, niin se asia teidän täytyy tietysti yrittää selvittää. Ja sinun täytyy miettiä, miksi ylipäänsä haluat pitää eksääsi yhteyttä. Mutta älä sekoita miehesi lasten äitiä tähän, koska heidän tilanne ei ole verratavissa teidän tilanteeseen - teillä kun ei ole niitä yhteisiä lapsia.)

Sinä ihmettelet, miksi teidän uusien puolisoiden täytyy aina sopeutua siihen tilanteeseen, että toisella on jo lapsia, ja miksi ne ovat etusijalla.

Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että miehellesi tärkeintä hänen elämässään ovat hänen lapsensa. Sinä tulet aina olemaan kakkonen.

Se, ettet pysty tajuamaan että lapset ovat aina tärkeimpiä, johtuu varmastikin siitä ettei sinulla ole omia lapsia. Mutta ajattelepa sitten tätä asiaa niiden omien vanhempiesi kautta. Sinä olet heille kaikista tärkein, eikö niin? He varmastikin jopa luopuisivat omista suunnitelmistaan, ja muuttaisivat omia menemisiään sinun vuoksesi. Sinun lapsipuolesi ovat miehellesi yhtä tärkeitä, kuin sinä olet omalle isällesi. Ethän sinäkään haluaisi, jos toinen vanhemmistasi kuolisi, että uusi puoliso menisi sitten sinun edellesi?

Minusta tuntuu, että sinä olet nyt haukannut liian suuren palan, kun olet aloittanut suhteen vanhemman miehen kanssa, jolla on jo ennestään lapsia. Olet lukenut asiasta paljon, ja olet kaikin tavoin yrittänyt joustaa ja sopeutua tilanteeseen. Mutta eikö sinun olisi kuitenkin mukavempi löytää sellainen mies, jolla ei olisi lasten kokoista "taakkaa" mukanaan?

Viimeisin vastaaja puhuu täyttä asiaa.

t. lähi-äitipuoli

Minulla ei ole lapsipuolia, joten olen ehkä huono vastaamaan tähän. Mutta olen toiminut yksityisenä lastenhoitajana lasten kotona monessa perheessä usean vuoden ajan. Olen myös työskennellyt avustajana koulussa, ja tällä hetkellä hoidan työkseni erityislapsia. Ja jokaikistä hoitamaani lasta olen rakastanut!

Tietenkään en ole äidinrakkautta tuntenut. Mutta olen rakastanut hoitolapsiani, halunnut heille vain hyvää, hoitanut, lohduttanut, nauranut ja leikkinyt. Kaiken tehnyt lämpöä tuntien, ja elämästäni nauttien.

Toisinaan myös hermot on ollut kireällä kun puuro on palanut pohjaan tai pissavahinko tuli sohvalle. Mutta sitähän tämä elämä on.

Olen ollut onnellinen tavatessani lapset, ja toisinaan olen jopa ikävöinyt heitä vapaalla ollessani.

Olen saanut lapsilta vastarakkautta, mutta olen myös tajunnut, että en tule ikinä olemaan heille yhtä rakas kuin omat vanhempansa. Eivätkä hoitolapsetkaan ole minulle yhtä rakkaita, kuin omani. Mutta rakkautta se silti on.

Järkyttävää, kuinka paljon täällä on äitipuolia, jotka saattavat olla jopa pävittäin tekemisissä lasten kanssa, eivätkä silti koe heitä kohtaan rakkautta! En voi ymmärtää. Itse kun työssäni kiinnyn jopa lapsiin, joita tapaan vain muutaman kerran vuodessa.

[quote author="Vierailija" time="20.06.2013 klo 14:57"]

[quote author="Vierailija" time="10.06.2013 klo 13:02"]

[quote author="Vierailija" time="06.06.2013 klo 20:51"]

[quote author="Vierailija" time="05.06.2013 klo 15:45"]

Haluaisin jatkaa mieheni kanssa suhdetta ilman hänen entisestä suhteesta alkunsa saaneita kahta alle kouluikäistä lasta. Itselläni ei ole lapsia ja olen melko nuorikin vielä ns. elämä edessä. Mieheni lapset rassaavat minua erittäin paljon. Toinen heistä on ikäänsä nähden kokenut elämässään niin paljon ikäviä asioita, että itseäni ihan ahdistaa etten ole voinut vaikuttaa hänen menneisyyteensä niin, että nuo ikävät asiat olisi jääneet kokematta. Hänestä on kasvanut ns.erityislapsi, joka tarvitsee jatkuvaa aikuisen huomiota, hän ei tottele yhtään ketään, pyrkii jatkuvasti rikkomaan kaikki säännöt sekä valehtelee. Ottaa erittäin paljon päähän, että minä joka en ole lasta voinut kasvattaa alusta joudun niin sanotusti kestämään tämän jälkipyykin mitä hänestä on tullut. Ja koittaa nyt paikkailla niitä asioita joita hän elämässään on läpi käynyt. Alan olla niin valmis lähtemään tästä suhteesta, mutta minua mietityttääkin, että miten lähtöni mahtaa vaikuttaa noihin lapsiin?? Hehän joutuvat käymään taas läpi ns. "hylkäämiskokemuksen". En halua heille mitään pahaa, mutta olen itse niin ahdistunut tästä kaikesta, asioista jotka rikkoo minun ajatus- ja arvomaailmaani täysin. Minulla on niin erillainen kasvatus näkemys, kun miten nuo lapset on kasvatettu.

[/quote]

Minusta sinun kannattaisi muistaa että mikäli et voi itse hyvin niin varmasti näkyy myös lapsille ja miehellesi. Harkitse tarkkaan haluatko olla osa juuri sitä perhettä ettet myöhemmin syytä heitä siitä että ovat vieneet nuoruutesi.  Et sinä voi pyytää miestäsi luopumaan lapsistaan vain koska sinä haluat olla villi ja vapaa. Joko hyväksyt koko paketin tai annat olla. Eihän kukaan mieskään pyytäisi naista luopumaan lapsistaan vain koska he "ovat erityslapsia". Tai veikkaampa että jos pyytäisi niin lähtisi mies vaihtoon.

Lasten menneisyydelle sinä et voi mitään. Ainut mitä voit tehdä niin hyväksyä ja tulla toimeen asian kanssa. Lapset tarvitsevat paljon tukea mikäli tilanne on se että heitä on kohdeltu kaltoin aikaisemmin. Ei meidänkään lapset kovin ruusuilla ole alkutaivaltaan tanssineet äitinsä luona asuessaan, mutta asioista pääsee yli aikuisen tuen avulla. Jos lapsella on traumaattisia kokemuksia niin sitten kun uusia ei enää tule alkaa se paranemistyö. Mieti mitä tahdot elämältäsi ja toteutuuko se nykyisen parisuhteen kanssa. Tiedän että nuorena ahdistaa miettiä liian vakavia asioita, mutta sinun on se tehtävä kun olet nykyisessä tilanteessasi. Kannattaa ehkä avata tilannetta jollekkin johon luotat jotta saat selviteltyä omat ajatuksesi kunnolla. 

-118-

[/quote]

KIITOS vastauksestasi "-118-"! Ajattelin, että kirjoitin ehkä vähän väärään keskusteluun, mutta löytyihän täältäkin joku joka vastasi erittäin asiallisesti minulle. Kiva saada vähän toisenkin näkökantaa, ajatusta ja mielipidettä ns. ongelmaani. En ikinä vaatisi miestäni luopumaan lapsistaan, en voisi koskaan elää edes sellaisen ajatuksen kanssa. Kyllä se olen minä jos joku tästä tilanteesta poistuu sen takia että minulla paha olla. Olen itse lukenut paljon keskusteluja ja lehtikirjoituksia Uusperheen arjesta ja mahdollisista ongelmista, tuntemuksista sekä muiden kokemuksia. Monessa lukemassani jutussa mainitaan, että uusperheeseen asettuminen voi viedä JOPA 10 vuotta, jonka jälkeen useimmiten jokainen siinä perheessä osallisena oleva tuntee olonsa hyväksi ja on löytänyt oman paikkansa. Tiedä sitten tuota, mutta tuo on osittain yksi syy miksi olen myös parhaani mukaan yrittänyt ja yrittänyt eteenpäin.Toki kun mietin niin tuo n.10 vuotta tuntuu kamalan pitkältä ajalta ja voi mennä myös hukkaan, mutta eihän ole sanottu etteikö jo aiemmin voisi tulla kaikille osallisille hyvä olo. Olen myös yrittänyt tuon mieheni takia kovasti, hän on aivan loistava kumppani minulle enkä siitä haluaisi helpolla luopua, päinvastoin hänessä olisi ainesta myös yhteisten lastemme isäksi tulevaisuudessa. Toki ajatus yhteisistä lapsista myös ahdistaa, koska usein mietin miten pahalta näistä kahdesta lapsesta tuntuisi seurata meidän onnea ja lapsiamme, jotka saavat kasvaa ns. ydinperheessä tai siis yhdessä kodissa. Koko ajan niin isän kuin äidin läsnäolossa. Itse olen ydinperheen lapsi ja vanhempani ovat siis edelleen yhdessä ja viettävät joka vuosi hääpäivää ja muistelevat mitä kaikkea ovat yhdessä kokeneet, joten en itse ihan tiedä miten lapset, jotka asuvat kahdessa kodissa eivätkä näe vanhempiaan koskaan yhdessä ajattelevet asioista ja käsittelevät niitä. Tuleeko heistä kateellisia tai kokevatko jääneensä vanhemmaksi tullessaan paitsi asioista? Tämä asettuminen tähän elämään on erittäin hankalaa, koska minusta tuntuu, että VAIN minun pitää koko ajan myötäelää miehelleni ja hänen lapsilleen. Pitää ymmärtää ja sulattaa kaikki, pitää suunnitella omaa elämää sen puitteissa miten mieheni elämän tilanteeseen se sopii.Kaikki asiat tulee ajatella heidän kauttaan. Miksi muka mieheni ei voisi myötäelää minulle joissakin asioissa... Tai ylipäätänsä suhteessa se henkilö,jolla on niitä lapsia edellistä suhteesta, vaan miksi ajatellaan ja toitotetaan jatkuvasti joka puolella, että "katsos kun sillä on niitä lapsia niin on vaan kestettävä ja elettävä sen mukaan"  Miksi ihmeessä meiltä uusilta puolisoilta vaaditaan, että kaikkeen pitää löytyä ymmärrystä ja vedotaan jatkuvasti siihen,että sillä toisella on niitä lapsia... Pitää olla ok , että lasten isä pitää yhteyttä lasten asioista exäänsä eli lasten äitiin ja siis tämähän meidän on ymmärrettävä täysin, mutta kuitenkaan miehelleni ei ole ok jos minä pidän yhteyttä exääni säilyttääkseni hyvät välit hänen kanssaan..? Mikä logiikka!?!

[/quote]

En ole 118. Halusin nyt kuitenkin kommentoida paria asiaa tekstissäsi.

Sen huomaa ajatuksistasi, että olet nuori. Parikymppinen. Sinun kannattaa todella tarkasti harkita, haluatko tosiaankin tuhlata elämäsi miehen kanssa, jolla on ennestään kaksi lasta. Te kun ette voi elää suhdettanne ilman miehen lapsia. Lapset ovat olemassa, sille asialle sinä et voi mitään - ja lasten takia mies pitää yhteyttä myös siihen eksäänsä.

(Mikäli miehesi on mustasukkainen sinun eksääsi kohtaan, niin se asia teidän täytyy tietysti yrittää selvittää. Ja sinun täytyy miettiä, miksi ylipäänsä haluat pitää eksääsi yhteyttä. Mutta älä sekoita miehesi lasten äitiä tähän, koska heidän tilanne ei ole verratavissa teidän tilanteeseen - teillä kun ei ole niitä yhteisiä lapsia.)

Sinä ihmettelet, miksi teidän uusien puolisoiden täytyy aina sopeutua siihen tilanteeseen, että toisella on jo lapsia, ja miksi ne ovat etusijalla.

Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että miehellesi tärkeintä hänen elämässään ovat hänen lapsensa. Sinä tulet aina olemaan kakkonen.

Se, ettet pysty tajuamaan että lapset ovat aina tärkeimpiä, johtuu varmastikin siitä ettei sinulla ole omia lapsia. Mutta ajattelepa sitten tätä asiaa niiden omien vanhempiesi kautta. Sinä olet heille kaikista tärkein, eikö niin? He varmastikin jopa luopuisivat omista suunnitelmistaan, ja muuttaisivat omia menemisiään sinun vuoksesi. Sinun lapsipuolesi ovat miehellesi yhtä tärkeitä, kuin sinä olet omalle isällesi. Ethän sinäkään haluaisi, jos toinen vanhemmistasi kuolisi, että uusi puoliso menisi sitten sinun edellesi?

Minusta tuntuu, että sinä olet nyt haukannut liian suuren palan, kun olet aloittanut suhteen vanhemman miehen kanssa, jolla on jo ennestään lapsia. Olet lukenut asiasta paljon, ja olet kaikin tavoin yrittänyt joustaa ja sopeutua tilanteeseen. Mutta eikö sinun olisi kuitenkin mukavempi löytää sellainen mies, jolla ei olisi lasten kokoista "taakkaa" mukanaan?

[/quote]

Vierailija 10.06.2013 klo 13:02

KIITOS vastauksestasi "-118-"! Ajattelin, että kirjoitin ehkä vähän väärään keskusteluun, mutta löytyihän täältäkin joku joka vastasi erittäin asiallisesti minulle. Kiva saada vähän toisenkin näkökantaa, ajatusta ja mielipidettä ns. ongelmaani. En ikinä vaatisi miestäni luopumaan lapsistaan, en voisi koskaan elää edes sellaisen ajatuksen kanssa. Kyllä se olen minä jos joku tästä tilanteesta poistuu sen takia että minulla paha olla. Olen itse lukenut paljon keskusteluja ja lehtikirjoituksia Uusperheen arjesta ja mahdollisista ongelmista, tuntemuksista sekä muiden kokemuksia. Monessa lukemassani jutussa mainitaan, että uusperheeseen asettuminen voi viedä JOPA 10 vuotta, jonka jälkeen useimmiten jokainen siinä perheessä osallisena oleva tuntee olonsa hyväksi ja on löytänyt oman paikkansa. Tiedä sitten tuota, mutta tuo on osittain yksi syy miksi olen myös parhaani mukaan yrittänyt ja yrittänyt eteenpäin.Toki kun mietin niin tuo n.10 vuotta tuntuu kamalan pitkältä ajalta ja voi mennä myös hukkaan, mutta eihän ole sanottu etteikö jo aiemmin voisi tulla kaikille osallisille hyvä olo. Olen myös yrittänyt tuon mieheni takia kovasti, hän on aivan loistava kumppani minulle enkä siitä haluaisi helpolla luopua, päinvastoin hänessä olisi ainesta myös yhteisten lastemme isäksi tulevaisuudessa. Toki ajatus yhteisistä lapsista myös ahdistaa, koska usein mietin miten pahalta näistä kahdesta lapsesta tuntuisi seurata meidän onnea ja lapsiamme, jotka saavat kasvaa ns. ydinperheessä tai siis yhdessä kodissa. Koko ajan niin isän kuin äidin läsnäolossa. Itse olen ydinperheen lapsi ja vanhempani ovat siis edelleen yhdessä ja viettävät joka vuosi hääpäivää ja muistelevat mitä kaikkea ovat yhdessä kokeneet, joten en itse ihan tiedä miten lapset, jotka asuvat kahdessa kodissa eivätkä näe vanhempiaan koskaan yhdessä ajattelevet asioista ja käsittelevät niitä. Tuleeko heistä kateellisia tai kokevatko jääneensä vanhemmaksi tullessaan paitsi asioista? Tämä asettuminen tähän elämään on erittäin hankalaa, koska minusta tuntuu, että VAIN minun pitää koko ajan myötäelää miehelleni ja hänen lapsilleen. Pitää ymmärtää ja sulattaa kaikki, pitää suunnitella omaa elämää sen puitteissa miten mieheni elämän tilanteeseen se sopii.Kaikki asiat tulee ajatella heidän kauttaan. Miksi muka mieheni ei voisi myötäelää minulle joissakin asioissa... Tai ylipäätänsä suhteessa se henkilö,jolla on niitä lapsia edellistä suhteesta, vaan miksi ajatellaan ja toitotetaan jatkuvasti joka puolella, että "katsos kun sillä on niitä lapsia niin on vaan kestettävä ja elettävä sen mukaan"  Miksi ihmeessä meiltä uusilta puolisoilta vaaditaan, että kaikkeen pitää löytyä ymmärrystä ja vedotaan jatkuvasti siihen,että sillä toisella on niitä lapsia... Pitää olla ok , että lasten isä pitää yhteyttä lasten asioista exäänsä eli lasten äitiin ja siis tämähän meidän on ymmärrettävä täysin, mutta kuitenkaan miehelleni ei ole ok jos minä pidän yhteyttä exääni säilyttääkseni hyvät välit hänen kanssaan..? Mikä logiikka!?!

No eihän siinä usein mitään logiikkaa olekkaan mutta ei sitä monesti ole muutenkaan parisuhteissa. On valitettavaa jos toinen on mustasukkainen, eikä sellaisen kanssa ole helppo elää, sen tiedän. Kuitenkin lasten kannalta on edesarvoisen tärkeää että heidän biologiset vanhempansa pystyvät keskustelemaan aikuismaisesti asioista joista nyt vaan on pakko keskustella. Ehkä miehesi ei sietäisi edellistä vaimoaan yhtään sen enempää kuin sinun edellistä miestäkään, mutta kun on pakko. Mutta valintoja valintoja... 

Käyt läpi paljon samoja ajatuksia kuin minä kävin vielä pari vuotta sitten. Tosin en tajunnut lueskella lehtiä sun muita tästä asiasta. Ja tunsin olevani niin yksin. Ja tuli näistä asioista paljon jännitettä minun ja mieheni välillekin. Mielestäni siinä että te tekisitte vielä yhteisiä lapsia ei ole mitään ahdistamisen aihetta. Kun kaikkia lapsia kohdellaan tasapuolisesti ja hyvin oppivat he rakastamaan "puolikkaita sisaruksiaan" ihan yhtälailla kuin "kokonaisia sisaruksia". En usko että he kokevat yhtään sen enempää jäävänsä paitsi jostain kuin muuten pitkällä aikavälillä tehdyt sisarukset. Ei lapset yleensä aikuisenakaan ajattele että ne on siskopuolia tai velipuolia keskenään. Tai ei ainakaan minun ystäväni asioita niin nää. Toki mikäli näitä "puolikkaita sisaruksia" on etäisiä, joita ei nähdä edes säännöllisesti voivat he tuntua etäisiltä sukulaisilta eikä niinkään sisaruksilta. Kuitenkin eihän onni ole pelkästään teidän kahden. Saavathan miehesi lapset samalla myös uusia sisaruksia ja he ovat ihan yhtä tärkeitä osia teidän lasten elämää kuin "kokonaiset" sisarukset olisivat.  Tämmöiset eroperheiden kuviot on taas lapsille aika hankalia joskus käsittää. Omat vanhempani erosivat kun olin 7 enkä oikeen osannut vastata moniin vuosiin kunnolla siihen ketä minun perheeseeni kuuluu. Olenkin nyt aikuisena oikeastaan ottanut enemmän mallia kelan lähestymistavasta. Kaikki jotka asuvat samassa taloudessa/ruokakunnassa ovat perhe. Toki tässäkin tulee onelmaksi mikäli lapset asuvat tasan puoliksi molempien biologisten vanhempiensa luona. En tiedä koska meidän perheessä kuitenkin lapset asuvat selkeästi kanssamme ja käyvät äitinsä luona. Tietenkin jokainen uusperhe on erilainen ja siksi nämä asiat ovat niin kovin vaikeita sekä aikuisille että monesti myös lapsille. Ydinperhe kun yleensä on helppo käsite: Äiti ja isä asuvat lasten kanssa yhdessä ja he muodostavat perheen.

Se tunne että elämä pitää suunnitella jonkun muun mukaan häviää ajan mittaan. Kun itsekkin sopeutuu oikeasti uuteen tilanteeseen ja hakee oman paikkansa perheessä. Tärkeintä teillä olisi se keskinäinen kommunikointi. Yleensähän eron juuret jollain lailla johtaa kommunikoinnin puutteeseen tai muuhun vastaavaan. Harva ihminen lähtee satuttamaan toista kun on hyvä olla omassa parisuhteessaan. Mikäli sinusta tuntuu että elät liikaa miehellesi ja tämän lapsille mieti että miten asiat eroaisivat mikäli lapset olisivatkin sinun synnyttämiä. Tuntuisiko sinusta erilaiselta tehdä suunnitella muun perheesi mukaan elämääsi. Loppujenlopuksi te muodostatte (ainakin vielä joskus) yhtenäisen perheen joka toimii yhdessä. Mikäli sinusta tuntuu että joudut vahtimaan jatkuvasti miehesi lapsia tai olet täysin sidottu heidän aikatauluunsa niin sitähän se äitinä olo on perimmiltään. Se ehkä onkin huvittavinta että monesti lähivanhemmat, vaikka puolikkaatkin, elävät hyvinkin ydinperheen omaista elämää vaikka sitähän ei saisi sanoa ääneen. Itselleni oli ehkä suurin kipukynnys se että yhtäkkiä olin äiti, mutta en ollutkaan äiti koska sain lapset vasta koululaisina. Kuitenkin olin äiti koska olin heistä äidinomaisesti vastuussa ja kasvatin heitä mutta en ollut siltikään äiti koska heillä oli jo "oikea" äiti. Alkuun vihasin äitienpäivää aivan tavattoman paljon koska koin itse olevani äiti kahdelle ihanalle lapselle mutta kukaan muu ei ollut sitä mieltä kuin mieheni ja ehkä lapset itse jollain tasolla. On jopa huvittavaa että kasvattivanhemmat ja adoptiovanhemmat ovat automaattisesti vanhempia mutta äiti- ja isäpuolet eivät. Nyt kun aikaa on kulunut olen saanut "äidin statuksen" ympärilläolevienkin silmissä ja se oikeastaan tuntuu todella hyvälle. Tuntuu että joku muukin ymmärtäisi että millainen meidän perhe oikeasti on. 

Jokatapauksessa nämä asiat ovat todella vaikeita ja niistä ei selviä kuin puhumalla puolison kanssa. Mikäli koet että sinulla on mahtava puoliso niin keskustele hänelle tunteistasi. Kyllä hän varmasti ymmärtää mikä sinua ahdistaa ja miksi haluaisit tehdä jotkin asiat toisin. Vaikka se keskustelun aloittaminen olisi kuinka vaikeaa niin silti tehkää se, koska se todellakin on sen arvoista!

-118-

p.s. 118 viittaa siis ensimmäiseen viestiini tässä keskustelussa. Lue ihmeessä myös se niin ehkä ymmärrät paremmin sanomisiani. 

Eli tämä sinulle joka et ole "118" ja sinulle joka olet"118".

Olen todella todella yllättynyt, että keskustelu palstalta voi löytää näinkin asiallisia "vertaistukea" antavia ihmisiä. Kiitos teille!

Sain kommenteistanne todella paljon ajateltavaa. Tosiasia on se, että harmittaa etten ihan täysin avoimesti/yksityiskohtaisesti voi/halua täällä kaikille avoimella keskustelu palstalla kirjoittaa. Elän hyvin monimutkaisessa tilanteessa, jollaisesta voisin sanoa että harvalla on kokemusta ja tuon lisäksi vielä olen itseäni hieman toistaen aika nuori iältäni "elämä edessä".

Haluan nyt painottaa sitä, että kyse ei ole siitä etten mieheni kahta lasta kohtelisi hyvin ja heistä välittäisi. Päinvastoin olen heidän kanssaan ihan keskenään ilman miestäni tehnyt vaikka ja mitä, pidän heidän hassuista ja hauskoista jutuistaan jne sekä toiminut yhtenä aikuisena tässä "perheessä". Itse olen alusta asti sanonut ja tiennyt etten halua olla äiti kenellekkään muille kuin omille lapsilleni tulevaisuudessa. Noilla lapsilla on äitinsä ja mielestäni se riittäköön, oli se lapsen äiti millainen vain, en ikinä veisi / yrittäisi viedä hänen paikkaansa tai "ÄITI" titteliä/nimeä. Tämä toisen aikuisen rooli on minulle hyvä ja lapsetkin ovat olleet tyytyväisiä, vaikka alkuun kyselivät voisiko kutsua äidiksi minua ja muutaman kerran sen taisivat tehdäkin, kunnes alkoivat kutsumaan minua ihan nimeltä. Eli tämä kertokoon osittain siitä miten he kokevat minun läsnäolon elämässään. En siis ole Hirviö heille, vaikka itseäni tämä tilanne ja se miten tästä selviän/ tähän totun/ mitä tulevaisuudelta päätän askarruttaa. En aijo sitä lapsille purkaa millään tavalla, vaikka he kuinka vaikeaksi heittäytyisivät tai vaikka kuinka erityislapsesta kyse olisikin.

En ymmärrä miksi täällä jatkuvasti verrataan äitipuolen roolia ja adoptio vanhemman roolia toisiinsa. Niissä kun ei ole mitään samaa kuin ei myöskään äitipuolen roolissa ja biologisen äidin roolissa. Adoptiovanhemman sekä biologisen vanhemman roolissa saat täysin päättää lapsen asioista, harrastuksista, käydä lapsen varhaiskasvatuskeskusteluissa, neuvoloissa, koulun vanhempain-illoissa ja olla sille 100% Äiti. Et jää paitsi mistään lapsen asioista ja kaikki lapseen liittyvä kulkee sinun kauttasi. Sillä adoptio/biologisella lapsella ei ole sillon muita vanhempia roikkumassa arjessa mukana tai niin että se adoptio lapsi joka toiseksi viikoksi lähtisi niiden biologisten vanhempien luokse. Itsekin voisin kuvitella adoptoivani lapsen jos vaikka en lapsia voisi saada tulevaisuudessa. Se adoptio lapsi tulisi olemaan minulle lapsi siinä missä ihan omakin, toisin kuin nuo mieheni erolapset jotka ravaa kahden kodin välillä ja joidenka asioihin ei minulla mitään osaa eikä arpaa/velvollisuuksia ole. Onhan tuo nyt ihan eri asia??

En myöskään ymmärrä kun täällä puhutaan, että noita erolapsia tulisi rakastaa kuin omia. Eihän se nyt vain onnistu, omasta lapsesta olet velvollinen huolehtimaan, hoivaamaan ja kasvattamaan sitä 24/7 siihen asti kun se on aikuinen. Sillä omalla lapsella kun ei tule olemaan muita vanhempia joiden luona ravata/ muiden vanhempien rakkautta jne. Tulen siis rakastamaan vain omia lapsia, mutta pitämään sekä välitämään mieheni lapsista ja olemaan tuki ja turva heidän ollessaan isän kodissa. Eikä mieheni lapset tuossa tule kokemaan mielestäni mitään vääryyttä heillä kun on olemassa oma äiti joka heitä rakastaa. Varmasti tämä asia olisi ehkä toisin jos heidän äiti syystä tai toisesta ei olisi lasten elämässä mukana ollenkaan. Mutta tällä hetkellä meidän tilanteessa FAKTA on se että heillä on oma äitinsä ja piste. He eivät siis koe vääryyttä vaikka en heitä samalla tavalla rakastaisi kuin omiani tulevaisuudessa.. En tarkoita tuolla, että omilla lapsillani tuli olemaan eri sääntöjä tai mitään, siihen se ei tule vaikuttamaan...

Tässä uusperhe arjessa on paljon sulateltavaa ja ristiriitaisia tunteita herättäviä asioita ja tekijöitä. Olen voinut puhua mieheni kanssa hyvin avoimesti kaikista näistä asioista mistä täälläkin kirjoitan. Myöskin olen puhunut siitä, että mielessäni on käynyt eroamis mahdollisuus ja siitä miten kamalalta minusta tuntuu se mitä nuo lapset joutuisivat taas käymään läpi. Ne ovat kuitenkin sen ikäisiä molemmat, että tulen olemaan heidän loppuelämän ajan muisto lapsuudessa. Eli ei ole tunteita joita en hänelle voisi purkaa. Ja hän on parhaansa mukaan lohduttanut ja ratkonut näitä kanssani. Ja on ollut myös ihanaa kun miehenikin on voinut puhua minulle asioista. Hän on myöntänyt suoraan että kyllä häntä elämässään tehdyt asiat kaduttaa ja joitakin asioita ei olisi tarvinnut tapahtua, mutta nyt on vain elettävä tilanteen mukaan. Toki kaipasin juurikin tänne kirjoittaessa äitipuolen roolissa elävien kommentteja miten te olette selvinneet vai oletteko? siis kaikesta tästä mitä tämä kuvio tullessaan tuo tunteet/ ajatukset jne.

Me yritämme mieheni kanssa parhaamme mukaan selvitä näistä yli. Meillä on kuitenkin vahva, avoin  ja kaikinpuoli hyvä parisuhde tässä pohjalla, joten se ehkä osittain ns.lujittaa tätä kuviota ja ajatuksiani pysymään kasassa.

Ja loppuun; tiedän, että miehelleni nuo lapset ovat nro1 niin tulee minullekin omat lapseni tulevaisuudessa olemaan nro1! Tulen elämään lapsilleni täysin siinä kohtaa ja siksi en ole omia lapsia nuorella iällä lähtenyt hankkimaan, koska koen etten olisi ollut valmis elämään heille täysin. Eli tottakai omat lapseni tulee olemaan minulle nro1 sitten kun olen valmis ja luoja toivon mukaan niitä minulle suo. Ja toisaalta toivon, että tästä kaikesta selvittäisiin, onhan tässä näitä hyviäkin puolia, kuten tuo sisarus asia mistä "118" mainitsi,  mutta myös läjä päin asioita mitkä arvelluttaa ja mietityttää.. Ehkä se on niin, että aika näyttää miten käy.... kestääkö vai ei..

En rakasta. Olen vähemmän kiintynyt kuin esim. kummipoikaani vaikka miehen lasta näen paljon enemmän. 

Rakastan miestäni, ja hänen lapsiaan hoivaan kyllä hellyydellä, mutta en sanoisi sitä rakkaudeksi. Heillähän on jo rakastava äiti, joten ehkä minun ei ole tarpeenkaan heitä rakastaa. Minulle mies on ensisijalla ihan kuin lapsille heidän oma äitinsä on ensisijainen.

Monissa kirjoituksissa siis tarkoitan ihan lehti kirjoituksia uusperhe elämästä, sanotaan, että "saattaa olla jopa mahdotonta rakastaa täysin eri geeniperimän omaava lasta" Eli tuo ei todellakaan ole väärin jos kokee noin!!! Itse ainakin koen ja minullekin läheisempiä ovat sisareni lapset kuin mieheni lapset.

up

En. Lapsen oma äiti lastaan kuuluu rakastaa.

En rakasta, hoivaa, osallistu kasvatukseen tai rahoita lapsen menoja. Minulla ei ole mitään halua astua lasten äidin reviirille. En edes ajattele itseäni lapsen äitipuolena. Olen miehen avovaimo, joka asuu saman katon alla miehen ja tämän lapsen kanssa. Haluan, että minulla ja lapsella on toimivat ja ystävälliset välit, mutta mitään isoa roolia en hänen elämässään ole ottanut.

Minulla ei siis ole omia lapsia, eikä meille ole tulossa yhteisiä lapsia.

mikä mimosa?

Miten tuossa yhdessä vaiheessa näyttää, kuin joku vastailisi itselleen. Huomaatte varmaan itsekin, mitä kohtaa tarkoitan.

En rakasta, jollain tasolla olen vuosien saatossa kiintynyt, mutta silti sisimmässäni toivon aina, ettei häntä olisi alunperin syntynytkään tai, että lapsen äiti ilmoittaisi, että haluaa dna-testin, koska isä ei ole oikeasti isä. Olemme myös mieheni kanssa asiasta paljonkin keskustelleet ja myös hän ilmaisisi asian em. tavalla. Em. lapsi EI saanut alkuaan rakastavassa parisuhteessa, yhteisestä toiveesta. 

Onpas outoa!

En ole äitipuoli, minulla on kaksi lasta, kaksi kummilasta, kaksi siskonlasta ja teen työtä lasten parissa. Rakastan tietysti lapsiani yli kaiken, pidän todella kovasti ja ehkä tietyllä tavalla rakastankin toista kummilastani, muista lapsista pidän kovasti. Näen näitä lapsia ehkä kerran kuussa tai harvemmin, ja olen täysin varma, että jos näkisin heitä säännöllisesti ja viettäisin aikaa pidempään kuin pari tuntia silläkin kerralla, niin todellakin rakastaisin heitä. Vielä kun mietin, että jos tietäisin heidän kärsineen avioerosta, riitaisasta perhe-elämästä tms. olen varma, että tuntisin niin kovaa sympatiaa, että se rakkaus sieltä vain tulisi.

Tiedän tämän siitä, että työssäni tapaan lapsia tietyn ajanjakson verran, ja ne kaikista ärsyttävimmät tapaukset tulevat yllättävän rakkaiksi. Kun on kärsitty kivikoissa, syntyy side, joka on yllättävän vahva.

Siksipä mietin, että jos äitipuoli pystyy tuntemaan lähinnä velvollisuudentuntoa lapsia kohtaan, joita hän tapaa säännöllisesti ja jotka viettävät öitäkin hänen kotonaan, niin jotain on kyllä vähän pielessä. Voiko se viha ja kauna lapsen äitiä kohtaan olla niin suurta, että tilaa ei löydy lapsen rakastamiselle? Normaali nimittäin tuo tilanne ei ole - olivat lapset sitten kuinka lahjattomia tahansa. Äidinrakkautta ei varmasti tunne kukaan muu kuin se, joka kokee olevansa lapsille kuin äiti, mutta jotain rakkaudentunteita luulisi löytyvän, kun kyse on kuitenkin oman miehen lapsista, joita näkee usein.

Minulle rakas kummityttöni, jota näen noin kerran kuussa ja jonka kanssa en silloinkaan vietä aikaa vaan tapaamme perheittäin, ei ole minulle mitään sukua eikä meillä ole ainuttakaan yhteistä geeniä. Tyttö ei ole minun kaltaiseni. En erityisemmin välitä hänen vanhemmistaan, vaikka tulemmekin toimeen. Mutta tapaamisemme ovat jo sen verran säännöllisiä, että kaikkine virheineen hän on minun kummityttöni, se hassu tyttö, joka on välillä ärsyttävän temperamenttinen ja välillä sitten niin ihana ja suloinen. Ne harvat kerrat kun teemme jotain yhdessä, ovat hitsanneet minut häneen. Ei hänen tarvitse minusta välittää (enkä usko, että hän välittääkään), mutta olen hoitanut häntä vauvana, taaperona ja nyt koululaisena. Miten en voisi tuntea häntä kohtaan muuta kuin sellaista orastavaa rakkautta?

Äitini ja isäni erosivat 2004. Äiti lähti ja iskän uusi naikkonen tupsahti taloon. Myös molemmat isot veljet muuttivat tuolloin poid. Jo isän naisen ensi tapaaminen ärsytti suunnattomasti. En tiedä miksi. Ehkä osasin hieman aavistaa mitä tuleman piti. Olin tuolloin 10 -vuotias.

Sitten alkoi vuoroviikkosysteemi poukkoillen äitillä ja isillä. Äitillä ramppasi miehiä ja olin huolissani äidistä. Hän kärsi masennuksesta ja joi paljon.

Äitipuoleni taas haukkui minulle äitiäni, että on kasvattanut minut huonosti. Äitipuoleni yritti nyt ottaa äidin roolin minulle. Arvanette, että lapsettomana ihmisenä lähes missään hänen jutuissaan ei ollut mitään järkeä. En edes ala konkretisoimaan, sillä tästä tulisi vaikka kirja.

No, sitte isille ja sarille syntyi vauva ja yhteinen aika isäni kanssa loppui siihen pisteeseen. Sillä 3 vuotta myöhemmin syntyi kaksoset. Siinä oli sitten uusperhe kasassa. Muutimme vielä isin puolelta täysin uudelle alueelle, eikä minulla ollut kuin yksi kaveri jäänyt ala-asteelta.

Isäni (tai pikemminkin äitipuoleni, joka päättää asiat ja tossuttaa isin ne minulle kertomaan omina ajatuksina) päätti laittaa minut eronneiden lasten terapiaan. Kaunis ajatus mutta tuntui pakkopullalta. Lopulta masennuin kaikesta ja ravasin terapioissa monta vuotta. Olin vielä niin pieni, etten osannut millään keinoin luoda yksin lohtua itselleni.

Muutin jossain vaiheessa äidilleni paremman elämän toivossa. Asuin siellä putkeen muutaman vuoden kunnes alkoi esiintyä kroonista väsymystä. Epäilin hometta ja yritin jatkuvasti saada asiaan jotain selvyyttä. No, äitini teki kaikki muut hengitysilmamittaukset mutta ei homeittausta. Muutin isälleni siksi aikaa kunnes muuttaisin omaan asuntoon. Eikä mikään ollut muuttunut. Fyysinen oloni ja jaksamiseni alkoi kohentua mutta psyykkinen vain pahentua. Tunnen oloni ei-toivotuksi ja ulkopuoliseksi. Minulla on lukio menossa ja olen sitä yrittänyt sanoa mutta täällä minua pidetään kolmantena vanhempana. Lapsia höösätään jatkuvasti ja jatkuvaa apinointia.

Tässä oli nyt erittäin tiivistettyä kuvausta nuoruudestani ja lähinnä mielen virtaa.

Mutta yrittäkääpä perheen elämään tunkevat naiset ja herrat hypätä sen puolisonne viattoman lapsen huosuihin. Itse olette itsenne tilanteeseen ajanut. Ja sitten valitetaan että tyhmiä ja lahjattomia lapsia? :D ja puhutaan lapsista vain "lapsina" :D seriously.... sitten kun syntyy omia lapsia niin eikun kultalusikka suuhun samantien (; no otan kaiken aina kokemuksina.