Miten voi näin kukaan mies tehdä??!! meidän vauva kuristui napanuoraan rv 39

mutta ymmärrän täysin miehen käytöstä, koska itse olen myös tuollainen surija. Eli en halunnut puhua asiasta kenenkään kanssa heti. Vasta puolen vuoden päästä pystyin asiasta muille kertomaan tai asiasta puhumaan. En halunnut ketään lähelleni todellakaan! Ihmeellisen kovia ja kylmiä ihmisiä olette..Ihminen on kokenut suuren surun ja surrakaan ei osaa oikein.

niin apn mies on tunnevammainen luuseri joka pakenee heti hädän tullen. Samoin olisi toiminut esim tilanteessa jos lapsi olisi syntynyt vammaisena. Ukko olis järkyttynyt niin pahasti että olisi takuulla lähtenyt lätkimään.



Ei tässä siitä ole kyse että mies lähtee suremaan omaan rauhaan vaan siitä ettei mies jaksa tukea vaimoaan surussa ja se on paha juttu se!



Toivottavasti äijä tajuaa myös olla änkeemättä takaisin vaimonsa tuskaksi kun oma tuska helpottaa.



Ei tuollaisella parisuhteella voi olla tulevaisuutta jos ei jakseta tukea toista vaan paetaan heti hädän tullen.

jos tuossa tilanteessa kykenee häipymään ja jättämään toisen yksin surun keskelle. Toivottavasti tällaiset tosiaan eivät sitten oleta että voivat palata kun itselle aika sopiva ja olo helpottaa!

Ap ei ole vastannut kertaakaan. Tänne on nyt parin edellisen päivän aikana kovasti ilmestynyt aloituksia, joissa voivotellaan tai kerrotaan surullinen tarina ja saadaan ihmiset sympatiseeraamaan. Ja aloituksen jälkeen ei ap:sta kuulu mitään.



Joku kerää nyt kuulkaas vain huomiota.

et kykene sen vertaa toiselle puhumaan että olisi jonkinlaisena tukeva vaan häivyt omaan osoitteeseen...hanki apua tuo ei ole normaalia!



Kukaan, siis kukaan ei halua elää parisuhteessa noin tunnekylmän ja estoisen ihmisen kanssa.



Että jos tässä joku on kylmä niin sinä!

Miksei miehelle anneta oikeutta surra miehen tapaan?

Tai ihmisille ylipäätään surra eri tavalla kuin mitä oppikirjoissa sanotaan.

Ja mitä varten niiden tunteiden ei saa antaa laimentua? Olisiko ap:lle mitään iloa tai tukea suruaan raivoavasta ja itkevästä miehestä? Ettei vain ap sitten valittaisi, että mies itkee koko ajan eikä anna tilaa ap.n itkulle ollenkaan.

mitä ihmettä suunnitella tulevaisuutta yhdessä?? Tässähän sinulla on malli mitä tuleman pitää! Herää ja adios!



Itke jonkun luona, joka välittää sinusta vaikka naisystävän sillä itkullakin on aikansa ja tämä jos mikä on sitä! Osanottoni

Minusta se ei ole mikään tapa surra vaan tapa paeta tukalasta tilanteesta!



Mulle on ihan yksi lysti jos joku muu on valmis elämään sellaisessa parisuhteessa jossa toinen jätetään eikä toiselta kaipaa mitään tukea.



Itse en eläisi eikä onneksi tarvikaan. Vastaavanlaisessa tilanteessa kun olen ollut niin mies ei todellakan häipynyt minnekään ja yhdessä selvisimme surusta.



jokainen toki saa toimia kuten haluaa mutta mielestäni tuo ei ole mikään oikea tapa surra jos haluaa jatkossakin elää parisuhteessa.

oletteko sitä mieltä että naisen pitää ymmärtää ja hyväksyä mies takaisin kun tämä on saanut surra surunsa ja miehen olo on parempi?



Entäs jos naisella silloin vielä tuska päällä? Onko miehellä velvollisuus antaa tukea va voiko taas paeta?



Mitä itse odotatte parisuhteelta ellette toisen tukea ja yhteistä kannattelua? Mitä järkeä ylipäänsä on suhteella jos ei voi odottaa toiselta tukea, apua surusa ja vaikka ihan vaan kainaloa?

koska "miehen tapa surra" ei ole suremista, vaan nimenomaan surun pakoilua, tunteiden pakoilua. Monet psykologit, sosiologit ja muut tutkijat ovat täsmälleen samaa mieltä ja huolissaan siitä, minkälaiseen tunteidenkäsittelyyn (tai käsittelemättömyyteen) miehiä oikein kasvatetaan. Se ei ole tervettä, siksi miehet tekevät naisia enemmän itsemurhia ja kuolevat nuorempina. Murhaavat enemmän yms. Ei tunneköyhyydestä ja empatianpuutteesta voi tulla mitään normia. Toki ihmiset (voi tulla yllätyksenä sinulle että jopa naiset!) surevat eri tavalla, mutta pakoilu ei ole suremista. Tunteiden laimentaminen ei ole tuntemista, vaan eräänlaista pakoa. Laimennatko sinä edelleen niitä positiivisiakin tunteita? Et uskalla rakastaa täysillä, koska sekin voi satuttaa?



Onko ap:lle iloa pakenevasta miehestä? Mitä tukemista se sellainen on? Miksi ei voisi itkeä ja raivota yhdessä? Millä tavalla se itkeminen ja raivoaminen sulkisi pois toisen oikeutta surra? Mikä ihmeen logiikka tässä ajattelussa on? Miksi katon alle ei mahtuisi kaksi surijaa?

Ajatelkaa jos heillä olisi jo lapsia! Ukko muka suree ja lähtee ja jättää toisen selviytymään (takuulla olisi mies toiminut näin vaikka olisi lapsia ennestäänkin)



Nimenomaan tuo ei ole mitään suremista vaan surun pakoilua, vastuun pakoilua ja itsekkyyttä kun ei jaksa eikä kiinnosta jäädä toisen tueksi.



Pakosakin tulee mieleen että tuollaisesta ihmisestä ei ole vastuunkantajaksi. Miten tuollainen voisi muka olla isä?

mitä ihmettä suunnitella tulevaisuutta yhdessä?? Tässähän sinulla on malli mitä tuleman pitää! Herää ja adios!

Itke jonkun luona, joka välittää sinusta vaikka naisystävän sillä itkullakin on aikansa ja tämä jos mikä on sitä! Osanottoni

Jos vain positiivisia ja kivoja tunteita voidaan jakaa yhdessä, mutta ei surua ja muita negatiivisia, niin mikä ihmeen parisuhde se sellainen on? Sehän on teatteri, varsinainen farssi, sillä elämässä tulee pakosti vastoinkäymisiä joskus. Jos ei kykene käsittelemään negatiivisia tunteita, ei kannata pariutua, eikä varsinkaan hommata lapsia, ennen kuin on opetellut itse tunteiden käsittelyä. Sillä lasten kanssa sitä taitoa tarvitaan!

Omalla avopuolisolla on kans hieman vaikeuksia suurien tunteiden käsittelyssä, mutta sentään tiedostaa sen ja tehdään yhdessä töitä asian eteen. Ei suinkaan ajattele, että näin sen kuuluukin mennä, ettei negatiivisia tunteita saa olla ollenkaan, tai sitten paetaan. Minullakin on omat kulmakiveni, joita hion (jos joku nyt tulee taas itkemään ivallisesti että sinähän taidat olla sitten täydellinen), mutta tunteiden käsittelyn jouduin itsekin opettelemaan psykologin kanssa. Jos en olisi opetellut, elämä olisi mennyt päin helvettiä, sillä vastoinkäymisiä tuli rekkalavoittain.

Ap voi erota ja etsiä paremmin symppaavan miehen. Sen verran kuitenkin ole miehiä havainnoinut, että ne ei usein tuosta raskaudesta ja vauvastakaan osaa ihan heti olla yhtä innoissaan kuin nainen. Isäksi opettelu vie kauemmin aikaa kuin äidiksi tulo.



Eikö ole yksinomaan hyvä asia, että vauvaa ei syntynytkään ja nyt ap pääsee eroon tunteettomasta ukosta?

jos hädän hetkellä ei voida antaa tukea toiselle vaan surraan vain sitä omaa surua, omassa rauhassa, omissa nurkissa?

eikös vihkivalassakin sanota että niin myötä-kuin vastamäessäkin. Itse en voisi kuvitellakaan eläväni tuollaisen miehen kanssa. Se että ollaan toisen tukena ei tarkoita sitä etteikö saisi itse surra omalla tavalla. Jos toinen pötkii pakoon hädän hetkellä se on vain pelkuruutta ja itsekkyyttä!

Toivottavasti kyseinen mies ei sitten ole ruikuttamassa takaisin jossain vaiheessa kun se oma olo vähän helpottaa.

Maiju

surra omalla tavallaan, jos hän EI VIELÄ ( tai vaikka koskaan)HALUA PUHUA ASIASTA PUOLISONSA KANSSA????

Meinaatteko että ap:lle tai jollekin vastaavassa tilanteessa olevalle riittäisi se, että mies puhumatta ja ilmeettä kuuntelisi päivästä toiseen toisen itkuisia vuodatuksia?

Entä jos mies ei heti kestä sitä asioiden vatvomista ja haavojen kaivelua?Kertokaa nyt MITEN se mies voisi tukea ap:ta tuossa tilanteessa, kun mä en millään tajua.

Kumpikaan tuossa tilanteessa ei nyt ole kykenevä antamaan toiselle tilaa ja mahdollisuutta surra asiaa kuten itselle sopii.

jos suuren surun hetkellä halutaan surra erillään ja jätetään toinen ilman tukea.

Sorry mä en tuollaisen miehen kanssa voisi mitenkään kuvitella jatkavani!

Käsittämätöntä lässytystä täällä!!!! mitä virkaa on elämänkumppanilla jos pitää ottaa etäisyyttä silloin kun elämä satuttaa ja sitä kumppania juuri tarvitaan!!!! Tietenkin jokainen suree omalla tavallaan ja kaikkea ei voi toisen niskaan kärrätä, mutta on se nyt j******* jos hylkää toisen juuri sillä pahimmalla hetkellä. Kyllä on paha luonnevika ja tunnevamma ja täysin epäkelpo kumppani. Ei tuollaisen kanssa mitään hyvää perhettä saa perustettua. Monet miehet PAKENEE vastuuta, ongelmia, hankalia asioita, totuutta, kasvamista yms. Siinä ei ole mitään hienoa, vaan se on täyttä luuseripuuhaa, jossa vastuu ja vaivat ja työt jätetään aina toisten niskoille

jos hädän hetkellä ei voida antaa tukea toiselle vaan surraan vain sitä omaa surua, omassa rauhassa, omissa nurkissa?

eikös vihkivalassakin sanota että niin myötä-kuin vastamäessäkin. Itse en voisi kuvitellakaan eläväni tuollaisen miehen kanssa. Se että ollaan toisen tukena ei tarkoita sitä etteikö saisi itse surra omalla tavalla. Jos toinen pötkii pakoon hädän hetkellä se on vain pelkuruutta ja itsekkyyttä!

Toivottavasti kyseinen mies ei sitten ole ruikuttamassa takaisin jossain vaiheessa kun se oma olo vähän helpottaa.

Maiju

surra omalla tavallaan, jos hän EI VIELÄ ( tai vaikka koskaan)HALUA PUHUA ASIASTA PUOLISONSA KANSSA????

Meinaatteko että ap:lle tai jollekin vastaavassa tilanteessa olevalle riittäisi se, että mies puhumatta ja ilmeettä kuuntelisi päivästä toiseen toisen itkuisia vuodatuksia?

Entä jos mies ei heti kestä sitä asioiden vatvomista ja haavojen kaivelua?Kertokaa nyt MITEN se mies voisi tukea ap:ta tuossa tilanteessa, kun mä en millään tajua.

Kumpikaan tuossa tilanteessa ei nyt ole kykenevä antamaan toiselle tilaa ja mahdollisuutta surra asiaa kuten itselle sopii.

Kun niistä vaikeistakin asioista aikuisten nyt vaan PITÄÄ PUHUA. Jos ei puolison kanssa, niin terapeutin. Että sinusta on ihan ookoo ja oikein, oikea tapa "surra" lähtemällä käpälämäkeen, "kun en nyt vaan jaksa tuota vatvomista"? Puhutaanko nyt aikuisesta ihmisestä, vai teinistä? Kun mä nyt en vaan jaksa/en halua/ei hotsita/ei kiinnosta...parisuhde on nimenomaan parisuhde sen takia, että yhtä köyttä vedetään VAIKEISSAKIN tilanteissa. Jos mies menee lukkoon ja tajuaa sen tasan tarkkaan itsekin, niin sitten haetaan APUA. Ei paeta pallolta :D.

Mitä suremista on surun pakeneminen ja tunteiden pakeneminen/kieltäminen? Kertokaa nyt tämä ihan oikeasti. Minusta kun nämä toiminnot kumoavat toinen toisensa. Sen edestään löytää, minkä taakseen jättää, surunkin.

Jos mies ei kestä naisen vuodatusta kotona (ap:han ei muuten ole kertonut mitään omasta tavastaan surra, onko siis itkeskellyt jatkuvasti kotona ja vatvonut asiaa), voi aivan hyvin sanoa, että mentäiskö terapeutille juttelemaan/menisitkö sinä, koska en osaa vastata oikealla tavalla. Ethän loukkaannu, en vaan nyt pysty, menin lukkoon...EI LÄHTEÄ LITOMAAN kun toinen tarvitsee toista edes siihen rinnalle.

Jeps, kyllähän se maallina mammona lämmittää mieltä vanhainkodin ylhäisessä yksinäisyydessä, kun läheist ovat kyllästyneet tunnekylmään ameebaan ;)? Ei ole vaimoa, ei lapsia...elämän suurin saavutus - ura!

Totuus on kumminkin se, että urasta minut todennäköisemmin tämän elämän jälkeen muistetaan kuin siitä, että olen saanut vaimon ja lapsia. Siis sitten kun sata vuotta on kuolemastani kulunut.

Tosin en ole mikään uraohjus, joten tuskin muistetaan siitäkään.

Toisekseen, asun maassa jossa sinne vanhainkotiin ei ole edes asiaa jos ei ole riittävästi rahaa.

Alun perin kyse ei ollut urasta, mutta kerrotaan nyt siitäkin, kun pyydetään.

Kun niistä vaikeistakin asioista aikuisten nyt vaan PITÄÄ PUHUA.

No niin. Mikä on se sopiva määrä? 1 viikko? 2 kuukautta? Vuosi? Entäs kun pitää joskus töihinkin mennä takaisin eikä voi siellä näyttää aina itkeneeltä? Vai onko se niin paljon tärkeämpää että viisaampi on heti ottaa läheisen kuoltua lopputili?

Entäs kun jossakin vaiheessa väsyy siihen ainaiseen pillittämiseen? Kannattaako lyhyestä jäljellä olevasta elämästä uhrata kuukausia siihen, että tuijottaa seinää ja kuuntelee valitusta?

Jeps, kyllähän se maallina mammona lämmittää mieltä vanhainkodin ylhäisessä yksinäisyydessä, kun läheist ovat kyllästyneet tunnekylmään ameebaan ;)? Ei ole vaimoa, ei lapsia...elämän suurin saavutus - ura!

Totuus on kumminkin se, että urasta minut todennäköisemmin tämän elämän jälkeen muistetaan kuin siitä, että olen saanut vaimon ja lapsia. Siis sitten kun sata vuotta on kuolemastani kulunut.

Tosin en ole mikään uraohjus, joten tuskin muistetaan siitäkään.

Toisekseen, asun maassa jossa sinne vanhainkotiin ei ole edes asiaa jos ei ole riittävästi rahaa.

Alun perin kyse ei ollut urasta, mutta kerrotaan nyt siitäkin, kun pyydetään.

Rahalla saa ja hevosella pääsee ;). Vaan sitä todellista ystävyyttä kun ei osteta rahalla ja sen tulet huomaamaan sitten siellä vanhainkodissa, vaikka kuinka lompakkoasi heiluttelisit.

Lapsissahan ihminen elää pidempään, kuin mikään ura (ellei ole Hitler tai joku muu yhtä mairitteleva henkilö). Jos urasi ei vielä ole sen kummoisempi, unohdut kyllä aika pian kuolemasi jälkeen, joka heti eläköityessäsi. Siitä alkaakin yksinäinen kuoleman odotus :). Eihän siinä, jos tykkää.

Todella empaattinen ihminen jää ihmisten ja jälkeläisten mieliin, vuosienkin jälkeen kerrotaan isoisoäidistä/isästä joka teki sitä tätä ja tuota. Toki kusipäätäkin muistellaan jonkin aikaa, mutta ne yleensä halutaan unohtaa.

Pieni tietoisku muuten...ne ihmiset, jotka uskaltavat kohdata surun ja surra, eivät suinkaan käperry ja jää odottamaan kuolemaan. Useat surevat ja selviytyvät, jatkavat elämää kunhan suru on laantunut. Kukaan ihminen ei myöskään kestä paskaa niskaan loputtomasti, romahdus tulee jokaiselle ennemmin tai myöhemmin, vaikka miten yrittää esittää tosi vahvaa äijää, joka ei puhu eikä pussaa.

Nuoruuden kaikkivoipaisuus huumassa sitä tosiaan pystyy vielä ajattelemaan suht kylmästi asioista, ikä pehmentää, ellei ole aivovaurioita. Vanhuus kun ei tule yksin, sitä joutuu elämään itsensä kanssa.

Kun niistä vaikeistakin asioista aikuisten nyt vaan PITÄÄ PUHUA.

No niin. Mikä on se sopiva määrä? 1 viikko? 2 kuukautta? Vuosi? Entäs kun pitää joskus töihinkin mennä takaisin eikä voi siellä näyttää aina itkeneeltä? Vai onko se niin paljon tärkeämpää että viisaampi on heti ottaa läheisen kuoltua lopputili?

Entäs kun jossakin vaiheessa väsyy siihen ainaiseen pillittämiseen? Kannattaako lyhyestä jäljellä olevasta elämästä uhrata kuukausia siihen, että tuijottaa seinää ja kuuntelee valitusta?

Että vedettiin sitten mutkat suoriksi ihan kunnolla? Ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa, kuin asioiden toteaminen ja työhön palaaminen jo samana päivänä, tai loppuelämän itsesäälissä rypeminen? Onko elämässäsi aina vain kaksi väriä ja ääripää vaihtoehtoa? Että missään nimessä mielessä ei käy ajatus, että surraan se aika kuin surraan ja palataan normielämään vähitellen?

Mistä lyhyestä jäljellä olevasta elämästä sinä oikein puhut? Oletko sinä 80 vuotias, kuoletko heti kohta? Vaikka tahdot kiitää yli vaikeiden asioiden ja vain iloita ja painaa duunia, niin valitettava tosiasia nyt vain on niin, että olemme ihmisiä, emme robotteja. Surut kuuluvat elämään, kuten ilotkin, miksi ihmeessä se pitäisi skipata, kun elämä on niin lyhyt :D? Voi luoja sentään...

Teksteistäsi paistaa niin hyytävästi läpi sellainen tunnekylmyys ja empatian puute, että surettaa kyllä ihan sinunkin puolestasi. Yrität kieltää itseltäsi sen, mikä ihmisenä olemisessa on parhainta - tunteet! Suru on pillittämistä ja valittamista mitä ei jaksa kuunnella...halattiinko sinua koskaan lapsena hyvä ihminen? Saitko SINÄ itkeä?

Itse kysymykseen, aika normaalia on, että varsinkin lapsen kuolema ottaa aikansa. Jotkut pystyvät suremaan ja tekemään töitä samalla, jotkut eivät pysty kuin suremaan ja näköjään jotkut eivät siedä surua ollenkaan. Jokainen tunnistaa varmasti itsekin, milloin suru pitkittyy liikaa, eikä elämästä tahdo saada kiinni, tällöin ammattiauttajaan on syytä ottaa yhteyttä. Tosin suuren kriisin kohdatessa ammattiauttaja jo heti alussa "nopeuttaa" surun käsittelyä sekä helpottaa sitä.

Kukaan täysjärkinen ihminen ei selviä lapsen kuolemasta viikossa, siitä ei selviä varmasti täysin koskaan, mutta normaalielämää pystyy jatkamaan jo jonkin ajan kuluttua. Kukaan ihminen tuskin haluaa lamaantua loppuelämäksi.