Miten voi näin kukaan mies tehdä??!! meidän vauva kuristui napanuoraan rv 39

ÄLÄ ota miestä takas! saat miljoonasti paremman

ja hänen alkeellinen itsesuojeluvaistonsa sanoo, että kun lähtee sinun luota pois, tuska helpottaa. Ihan hirveästi voimia ap!!

Olen itsekin siis mies!

mutta sikiöt eivät kuristu napanuoraan. Napanuora kuristuu, ja on ihan sama kiertyykö se kaulan vai vaikka käden tai jalan ympärille.

Tunnevammaisia ihmisiä on näköjään paljon liikenteessä. Tämän viisastelun tarkoitus oli niin mikä? Osoittaa suunnaton älykkyytesi ja tietämyksesi asiasta? Olet oikeassa, ot:si meni ja pahasti.

Faktat kuntoon selvähän se pitäisi olla! Jos puhutaan mutuilemalla liirunilaarumia niin sama vaikka sanoa että ufot tuli ja tappo lapsen...

Josta päästäänkin seuraavaan faktaan, eli siihen että KUKAAN EI KUOLLUT! Tapahtuma oli todella ikävä APn kannalta ja siihen suuntaan lämpimimmät osanottoni, mutta ihminen, lapsi, se ei vielä ollut. Pelkästään rv39. Joka tietty on sama kun lotossa saisi 6 oikein, ja sehän harmittaa kun ei täyspottia tullut. Jos lapsi olisi syntynyt ja ristitty yms. sitten tilanne olisi aivan eri, siis sama kun lotossa olisi saanut seitsemän oikein, mutta veikkaus ei suostuisi maksamaan mitään rahoja, koska lottokupongissa on rasvaisia sormenjälkiä.

Nää on näitä asioita joilla saadaan faktat kuntoon, ja tunneäly kasaan! Nää on niitä asioita, joilla tehdään itsevarmoja aikuisia teiniprinsessojen sijaan! Nää on niitä asioita, joissa erotetaan jyvät akanoista!

Kaikesta huolimatta, todella lämpimät osanotot itse uhrille eli aplle. Vielä on tilaisuus älä unohda sitä. Sun kropassa ei ollut vikaa, kävi vaan ihan vitun paska mäihä. Seuraavalla kerralla ei muuten käy, vaan oot voimakas muija ja saat voimakkaan lapsen. Sitä varten, käske se ukkos takaisin kotiin että se voi panna sut uudestaan paksuksi, paremmalla onnella tällä kertaa!

Jos sinä viisastelija ja varsinainen empaatikko et pidä tuon ikäistä vauvaa vielä minään (koska se ei ole syntynyt, voi herra isä sentään :D:D), niin ap pitää. Edelleen elämässä ei ole pelkkää mustaa ja valkoista, tunteiden ja myötäelämisen taidon opettaminen saivartelun ja näsäviisastelun sijaan ei tee lapsesta heikkoa pikku prinsessaa, vaan nimenomaan sen vahvan ihmisen, joka kestää niitä tunteita ja elämän vaihteluita. Ilman että tarvitsisi valehdella itselleen, että minähän olen niin vahva ettei minua kaada mikään (sillä valhehan se on).

Voimia ap, älä välitä näistä tunteettomista saivartelijoista ja näsäsviisastelijoista, jotka pyrkivät mitätöimään surusi, koska lapsesi ei ollut heidän mielestään vielä ihminen. Pariterapia miehesi kanssa olisi varmasti paikallaan, hän on pettänyt ja jättänyt sinut yksin pahimmalla mahdollisella hetkellä. Voitko enää luottaa häneen, missään asiassa? Jos sairastut vakavasti, voitko luottaa siihen, että hän olisi rinnallasi, eikä pakenisi taas kun "ei jaksa vatvoa"?

Miksi oletetaan että miehen täytyy tukea naista? Kummankin pitäisi antaa tilaa toisen surulle. Ulkopuolinen apu olisi nyt parasta ja miehelle oikeus myös surra Anteeksi, jos vaikutan töykeältä, mutta olen nähnyt läheltä mitä tapahtuu jos toisen täytyy pysyä vahvana ja kuunnella toisen surua.

ja toinen toisensa tukeminen?? Ai niin mut eihän nää tunnevammaiset suomalaiset miehet sellaista osaa, pois on paettava ja jätettävä käytännön ongelmat muiden harteille:((( Ei tule äijille mieleen et sillä äidillä on aikamoinen taakka, ihan konreettisesti???

On niitäkin nähty missä toinen ihminen ei ole saanut käsitellä asioita omalla tavallaan ja lopulta kaikki päätyy katastrofiin. Yksi tapaus oli että kuolleen lapsen äiti takertui liikaa siihen lapsen isään ja yhden riidan päätteeksi, kun mies sanoi että hän lähtee nyt vetämään kännit, oli nainen tappanut itsensä. Kirjeessä syyllisti miestä niin hänen päätöksestään kuin kätkytkuolemaan kuolleen lapsen kuolemastakin. Mies ei ole tuon jälkeen ottanut uutta, ja aina kun häntä näkee, hän syyllistää itseään entistä enemmän...

Ja oikeasti se mies suruaikana jäi töistäkin pois tukemaan vaimoaan ja yritti yrittämällä olla vahva..

Ihmisten pitäisi kunnioittaa toisen surua. Ja kaikkein suurin apu lapsensa menettäneelle on joku sellainen joka on ilmoittanut haluavansa olla tukihenkilö vastaavissa tilanteissa, tai sitten ammattiauttajalle.

Olen todella pahoillani menetyksestäsi...suuri osanotto suureen suruusi! Toivottavasti saat tukea ja apua rakkailta ihmisiltä!



Näitä vastauksia lukiessa ei voi sanoa kuin että hyi, miten tunteettomia ja itsekkäitä ihmisiä maailma on pullollaan..."minä minä minä...pääasia että MINÄ..." jne.

myötä -ja vastamäessä ennen lapsen hankkimista!

aikaa myöten. Mutta todella kurjaa, että joudut itkemään yht. lasta yksin! Sitä ei pitäisi kenenkään joutua tekemään.

että tuollainen olisi hyväksyttävää ja että apn pitäisi ymmärtää? Millaisessa parisuhteessa sitä oikein ihmiset elävätkään jos tuollainen hädän hetkellä hylkääminen ja vetäytyminen olisi ok?

Totta kai jokaisella on oma tapansa surra mutta siitä huolimatta pitäisi pystyä ja haluta olla toiselle tukena myös! Jos mun mies noin tekisi varmasti parisuhde olisi siinä. En ikinä voisi hyväksyä saati antaa anteeksi hylkäämistä.

Huvittaa muuten ajatella että miten moni palstamammuli samassa tilanteessa jaksaisi ymmärtää ja ottaisi miehen avosylin takaisin kun tämä päättäisi että jaksaa taas olla parisuhteessa! Melkoisen itkekäs mies muuta en voi sanoa!

Kun esikoisemme kuoli, en jaksanut olla tukemassa miestä, eikä hän jaksanut tukea minua. Kävimme sen ajan kuitenkin terapiassa ja asuimme terapia ajan erillämme.

Ihan tosissani mulla ei riittänyt rahkeet tukea miestä, eikä hänellä riittänyt voimat minun tukemiseen. Olimme molemmat itsekkäitä surussamme ja se oli vain hyvä asia. Sen toivottomuuden keskellä ajatuskin siitä että minun pitäisi tukea miestä oli romahduttava. Myös mies sanoi että hänen voimansa menivät pelkästään hengittämiseen, eikä hän olisi ollut mikään hyvä lohduttaja/tuki.

Esikoisen kuolemasta on nyt kolme vuotta. Palasimme yhteen kaksi vuotta sitten ja nyt meillä on yksi lapsi ja toinen tulossa.

Pointtini on se, että paras tuki lapsen menetyksessä on joku ulkopuolinen. Suurimman surun aikana saa olla itsekäs, se on ihan selviytymiskeinokin.

Miksi oletetaan että miehen täytyy tukea naista? Kummankin pitäisi antaa tilaa toisen surulle. Ulkopuolinen apu olisi nyt parasta ja miehelle oikeus myös surra Anteeksi, jos vaikutan töykeältä, mutta olen nähnyt läheltä mitä tapahtuu jos toisen täytyy pysyä vahvana ja kuunnella toisen surua.

ja toinen toisensa tukeminen?? Ai niin mut eihän nää tunnevammaiset suomalaiset miehet sellaista osaa, pois on paettava ja jätettävä käytännön ongelmat muiden harteille:((( Ei tule äijille mieleen et sillä äidillä on aikamoinen taakka, ihan konreettisesti???

Sitähän tässä haetaan. Miehen pitäisi surra kuten nainen suree, tai se on väärin.

Entä jos mies vaatisi koko ajan naista vaan pitämään suunsa kiinni? Että nyt me vaan murjotetaan eri huoneissa, ja surraan näin?

Miksi ihminen ei saa surra kuten itselle sopii? Miksi se naisen tapa on se ainoa oikea tapa?

Ei ole kuule kaikkien miesten tapa surra se että lähdetään bilettämään ja panemaan muita naisia. Aina ja ikuisesti pitäisi naisten vain ymmärtää ja alistua ja olla hiljaa, niinkö

Ap:n"mies"on vain tunteeton sika.

ja on ollut elämän hirvein tragedia meille. Molemmille ois ollut eka lapsi. NYT sit MIES sanookin, että haluaa otta etäisyyttä, elellä omillaan jonkin aikaa = hylkää mut pahimman surun hetkellä!!! Mistä tää voi johtua? ja jos mulla on joskus voimia selvitä itekseen, onko järkeä edes ottaa sitä takaisin enää?

puhelimessa itkin just äsken, ei mitään vaikutusta, tää vaan sulkee luurin..mulla on NIIN hyljätty olo[/i

Otan osaa.Oletko ajatellut asiaa miehesi kannalta?miehetkin surevat ihan oikeasti,jokaisella ihmisellä on oma tapa käsitellä asioita,toiset haluavat olla yksin ja toiset ei.Se ei vähennä sinun arvoasi miehesi silmissä eikä ihmisenä,vaikka hän haluaakin olla yksin.Uskon,että pystytte puhumaan asiasta ja menetyksestä ja suremaan yhdessäkin,kuten laitoin aiemmin,toiset tarvitsevat vain sitä omaa aikaa ja yksin oloa,saadakseen ajatuksensa ja olonsa kasaan.Sun miehesi on varmasti yhtä rikki,kuin sinäkin,menettihän hänkin lapsensa.Anna itsellesi aikaa ja miehellesi aikaa,jos painostat häntä,niin se voi pahentaa vain asioita.Hyvää syksyä teille.

ja on ollut elämän hirvein tragedia meille. Molemmille ois ollut eka lapsi. NYT sit MIES sanookin, että haluaa otta etäisyyttä, elellä omillaan jonkin aikaa = hylkää mut pahimman surun hetkellä!!! Mistä tää voi johtua? ja jos mulla on joskus voimia selvitä itekseen, onko järkeä edes ottaa sitä takaisin enää?

puhelimessa itkin just äsken, ei mitään vaikutusta, tää vaan sulkee luurin..mulla on NIIN

hyljätty olo[/i

Otan osaa.Oletko ajatellut asiaa miehesi kannalta?miehetkin surevat ihan oikeasti,jokaisella ihmisellä on oma tapa käsitellä asioita,toiset haluavat olla yksin ja toiset ei.Se ei vähennä sinun arvoasi miehesi silmissä eikä ihmisenä,vaikka hän haluaakin olla yksin.Uskon,että pystytte puhumaan asiasta ja menetyksestä ja suremaan yhdessäkin,kuten laitoin aiemmin,toiset tarvitsevat vain sitä omaa aikaa ja yksin oloa,saadakseen ajatuksensa ja olonsa kasaan.Sun miehesi on varmasti yhtä rikki,kuin sinäkin,menettihän hänkin lapsensa.Anna itsellesi aikaa ja miehellesi aikaa,jos painostat häntä,niin se voi pahentaa vain asioita.Hyvää syksyä teille.

Juuri näin!

Jos mies haluaa näin surra niin anna hänen surra. Onko parempi vaihtoehto pakottaa hänet siihen viereen jäämään, mitä jos hänellä ei ole nyt antaa yhtään mitään. Ei sinulle eikä sinun surulle, tulee vain äkkiä keskinäistä riitaa jos väkisin yritätte yhdessä olla. Ota tukea sieltä mistä saat! ja siltä joka haluaa antaaa

Otan osaa.Oletko ajatellut asiaa miehesi kannalta?miehetkin surevat ihan oikeasti,jokaisella ihmisellä on oma tapa käsitellä asioita,toiset haluavat olla yksin ja toiset ei.Se ei vähennä sinun arvoasi miehesi silmissä eikä ihmisenä,vaikka hän haluaakin olla yksin.Uskon,että pystytte puhumaan asiasta ja menetyksestä ja suremaan yhdessäkin,kuten laitoin aiemmin,toiset tarvitsevat vain sitä omaa aikaa ja yksin oloa,saadakseen ajatuksensa ja olonsa kasaan.Sun miehesi on varmasti yhtä rikki,kuin sinäkin,menettihän hänkin lapsensa.Anna itsellesi aikaa ja miehellesi aikaa,jos painostat häntä,niin se voi pahentaa vain asioita.Hyvää syksyä teille.

Juuri näin!

Jos mies haluaa näin surra niin anna hänen surra. Onko parempi vaihtoehto pakottaa hänet siihen viereen jäämään, mitä jos hänellä ei ole nyt antaa yhtään mitään. Ei sinulle eikä sinun surulle, tulee vain äkkiä keskinäistä riitaa jos väkisin yritätte yhdessä olla. Ota tukea sieltä mistä saat! ja siltä joka haluaa antaaa

Otan osaa.Oletko ajatellut asiaa miehesi kannalta?miehetkin surevat ihan oikeasti,jokaisella ihmisellä on oma tapa käsitellä asioita,toiset haluavat olla yksin ja toiset ei.Se ei vähennä sinun arvoasi miehesi silmissä eikä ihmisenä,vaikka hän haluaakin olla yksin.Uskon,että pystytte puhumaan asiasta ja menetyksestä ja suremaan yhdessäkin,kuten laitoin aiemmin,toiset tarvitsevat vain sitä omaa aikaa ja yksin oloa,saadakseen ajatuksensa ja olonsa kasaan.Sun miehesi on varmasti yhtä rikki,kuin sinäkin,menettihän hänkin lapsensa.Anna itsellesi aikaa ja miehellesi aikaa,jos painostat häntä,niin se voi pahentaa vain asioita.Hyvää syksyä teille.

Miksi ihmiset ryhtyvät parisuhteisiin? Toki lisääntyminen on yksi asia, jotkut naivat rahasta, mutta kyllä se kumppanuus siinä hyvin monelle on SE juttu. Mitä kumppanuutta on suhteessa, jossa mies lähtee lätkimään ensimmäisen vastoinkäymisen saattelemana, koska haluaa nyt vain surra yksin? Omalla tavallaan voi surra ilman, että jättää kumppaniaan konkreettisesti yksin.

Olisiko ok lähteä myös tilanteesta, jossa ap sairastuu vakavasti ja mies nyt vain haluaa surra omalla tavallaan? Minkälaisissa parisuhteissa ihmiset oikein elävät? Ei kovin kummoisia odotuksia ainakaan kumppanuuden ja ystävyyden sekä tuen suhteen...sillä tuollaisethan ihmiset jättävät sairaan yksilön itsekseen, kun eivät kykene jakamaan niitä raskaita asioita.

Minä valitsin kumppanikseni ihmisen, jonka tiedän seisovan rinnallani, tapahtui mitä katastrofaalista tahansa. Se on yksi kestävän parisuhteen perusedellytyksistä, ei parisuhteessa kuulu olla yksin, vaan yhdessä. Siksi se on parisuhde.

Luulen että toistensa tasapuolinen tukeminen suuressa surussa voi olla joskus utopiaa. Mies kokee, että jos hänen tehtävänsä olisi vain lohduttaa sinua ja surra "sinun ehdoillasi", niin hänellä ei olisi omaa tilaa surra. Siksi on täysin loogista ottaa etäisyyttä, että saa käydä nämä asiat läpi omalla tavallaan.



Käännä kakkua ja mieti suostuisitko sinä siihen: Mitä jos yrittäisit tukahduttaa omaa suruasi ja ensisijaisesti varmistaa että mies on kunnossa ja tukea häntä hänen tarvitsemallaan tavalla. Jos tuntuu vaikealta, niin ymmärrätkin jo miehen näkemyksen tässä asiassa.



Saatan myös olla aivan väärässä.

Luulen että toistensa tasapuolinen tukeminen suuressa surussa voi olla joskus utopiaa. Mies kokee, että jos hänen tehtävänsä olisi vain lohduttaa sinua ja surra "sinun ehdoillasi", niin hänellä ei olisi omaa tilaa surra. Siksi on täysin loogista ottaa etäisyyttä, että saa käydä nämä asiat läpi omalla tavallaan.

Käännä kakkua ja mieti suostuisitko sinä siihen: Mitä jos yrittäisit tukahduttaa omaa suruasi ja ensisijaisesti varmistaa että mies on kunnossa ja tukea häntä hänen tarvitsemallaan tavalla. Jos tuntuu vaikealta, niin ymmärrätkin jo miehen näkemyksen tässä asiassa.

Saatan myös olla aivan väärässä.

Tukena oleminen ja parisuhteessa oleminen vaadi sitä, että suree avoimesti toisen tavalla. Kirjoitin jo ylempänä olevassa kommentissa, että surra saa tavallaan, mutta olla silti arjessa mukana. Itsekeskeistä on nimenomaan jättää se sureva puoliso kaikkein kipeimpänä hetkenä ja painua eks-puolison ja heidän yhteisten lasten tykö...

Edelleen kukaan ei ole vastannut kysymykseen, saako kumppani häipyä myös siinä vaiheessa, kun toinen sairastuu vakavasti ja asia on luonnollisesti vaikea myös kumppanille? Kyllä parisuhteeseen nimenomaan kuuluu kohdata vaikeudet yhdessä, surra saa omalla tavallaan, mutta ei häipyä. Miten sellaiseen ihmiseen voisi enää ikinä luottaa?

kun heillä ei ole voimia olla tukena, vaan tarvitsisivat itsekin tukea. Miksi oletetaan että miehen täytyy tukea naista? Kummankin pitäisi antaa tilaa toisen surulle.

Ulkopuolinen apu olisi nyt parasta ja miehelle oikeus myös surra

Anteeksi, jos vaikutan töykeältä, mutta olen nähnyt läheltä mitä tapahtuu jos toisen täytyy pysyä vahvana ja kuunnella toisen surua.

Voimia molemmille tänä raskaana hetkenä.

Anna hieman etäisyyttä, ehkä myöhemmin voitte palat yhteen kun suurin tunnekuohu on mennyt ohi.

Naiset yleensä osaavat käsitellä surunsa paremmin.

Taino miehet käsittelevät/prosessoivat omissa ajuksissaan. Silloin hermostunut (=puhuu paljon) nainen seurana on kaikkein pahin.

€0,05

MELKOINEN VÄTYS ON SELLAINEN MIES JOKA EI KYKENE OMAN SURUNSA TAKIA OLEMAAN TOISELLE TUKENA VAAN OTTAA HÄIPYY JA SITTEN PALAA KUN ITSELLE SOPII!

Luuseri sellainen on!

Mutta meitä on aika monta, jotka eivät käperry koloihinsa odottamaan kuolemaa jos vaikka vähän järkyttääkin. Me olemme sitten voittajia jollain muulla elämän osa-alueella.

Eikö nimenomaan pitäisi palsta mammukoidenkin opettaa ne poikansa puhumaan tunteistaan pakenemisen sijaan?



Miksi aina ja ikuisesti naisen pitää olla se vahva joka tosiaan suree itse ja siinä samalla kannattelee muita kun taas mies voi olla se pakeneva pikkupoika joka voi laittaa pään pensaaseen ja unohtaa että hänkin on vastuussa vaimonsa jaksamisesta ja hyvinvoinnista?



Jos mun mies noin tekisi ei paluuta olisi. En ikinä voisi antaa anteeksi hylkäämistä! Jokainen meistä loppujen lopuksi suree surunsa ihan itse mutta parisuhteen merkitys piilee juuri siinä että saa surra toisen kanssa (ei toisen surua).



Jos puoliso ei tähän kykene kannattaisi todella miettiä että onko ihminen ylipäänsä elämään suhteessa ja vieläpä tulemaan vanhemmaksi.



Ajaltekaa jos lapsi olisi syntynyt vaikka pahasti vammaisena niin olisiko siinäkin surussa mies saanut vaan ottaa ja lähteä?

Pitäiskö jonkun mennä päätohtorille?

MELKOINEN VÄTYS ON SELLAINEN MIES JOKA EI KYKENE OMAN SURUNSA TAKIA OLEMAAN TOISELLE TUKENA VAAN OTTAA HÄIPYY JA SITTEN PALAA KUN ITSELLE SOPII!

Luuseri sellainen on!

Mutta meitä on aika monta, jotka eivät käperry koloihinsa odottamaan kuolemaa jos vaikka vähän järkyttääkin. Me olemme sitten voittajia jollain muulla elämän osa-alueella.

Jeps, kyllähän se maallina mammona lämmittää mieltä vanhainkodin ylhäisessä yksinäisyydessä, kun läheist ovat kyllästyneet tunnekylmään ameebaan ;)? Ei ole vaimoa, ei lapsia...elämän suurin saavutus - ura!