Miten voi näin kukaan mies tehdä??!! meidän vauva kuristui napanuoraan rv 39

Vaan olla omassa rauhassa hetken.

Itse olen samantyyppinen surija, että pakko päästä olemaan yksin ja selvittämään päätä ja sen jälkeen vasta voin puhua asiasta ja ottaa tukea vastaan ja olla tukena.

Miten ap, annoitko miehen surulle tilaa ja aikaa vai itkitkö lohduttomasti koko ajan "miksi-miksi" ja vaadit mieheltäsi vahvuutta nyt hädän keskellä? Saattoi käydä liian raskaaksi hänelle.

Mieheltä ihan ymmärrettävä reaktio ja eihän hän eroamassa ole vaan tarvii aikaa selvitellä päätä hetken. Ikävää tietysti ap:lle joka taas kaipaisi tukea, mutta ihan ok mies tuo voi olla erilaisesta suremistavastaan huolimatta...

En ymmärrä näitä jotka sanovat ettei miestä saisi ottaa edes takaisin kun hän palaa päätään selvittelemästä. Aika kylmä meininki.

Lapsen menetys on ihan samalla tavalla miehen, mutta jotenkin isän suru tuntuu kyllä jäävän jonnekin äidin surun taakse.



Omalla tavallaan miehesi teko on rohkea. Me ei silloin aikoinaan paljon keskenämme puhuneet ja mies suru salaa minulta, kävi esim. haudalla kertomaatta siitä minulle.



Miellä kävi neuvolantäti ja psykologi, he keskittyivät minuun, he syrjäyttivät mieheni täysin. Vaikka, hän oli sentin siivuina siitä, että hän ei ollut pystynyt suojelemaan minua ja lastaan.



Ei ole mikään ihmettelyn asia, että isä lähtee omaa suruaan pikemminkin pakoon kuin sitä päin, se on malli, jota jo yhteiskuntakin suosii. Se on asia, jonka sinä tulet huomaan, kun saat tukea omaan suruusi.

että jätetään hädän hetkellä yksin? WHAT?



Ehkä te puolustelijat sitten kaipaatte parisuhteelta eri asioita kuin esim minä mutta en voisi koskaan antaa tuollaista anteeksi enkä luottaa jatkossakaan.



Onko apn rekatio sitten väärin jos on olettanut elävänsä suhteessa missä toista ei jätetä hädän hetkellä? EI TODELLAKAAN OLE VÄÄRIN OLETTAA NÄIN.

tällainen pako-toimintamalli ja ottaa mies takaisin kun mies niin haluaa?



Mielestäni EI! Jos itse jäisin yksin suruineni ja selviäisin siitä ulkopuolisten avulla niin tuskin ikinä enää haluaisin palata yhteen miehen kanssa joka paennut enkä katso etä mun toimintamallini olisi mitenkään väärin.



Minulla on oikeus vaatia parisuhteelta tiettyjä seikkoja ja jos totean ettei se toteudu niin ilman muuta lähden hakemaan onneani myös muualta!

kaipaa aikaa yksin eikä siksi voi olla toisen tukena.



Kun haluaisi tulla takaisin niin minä ainakaan en ottaisi avosylin vastaan. Minäkin odotan parisuhteelta tukea, rakkautta, empatiaa, välittämistä enkä sitä että hädässä jään yksin suruineni.



Miksi muuten joku olettaa ettei mies saisi surra omassa rauhassaan jos haluaisi olla sen toisenkin tukena? Eihän ne sulje toisiaan pois! Tuskin ap olisi ollut koko ajan vaatimassa mieheltä huomiota vaimon suruun! Vain sitä yhdessä oloa. Minulle ainakin tuo oliis suuri loukkaus!



Pelkuruutta ja itsekkyyttä tuo on ei mitään muuta!

Miksi oletetaan että miehen täytyy tukea naista? Kummankin pitäisi antaa tilaa toisen surulle. Ulkopuolinen apu olisi nyt parasta ja miehelle oikeus myös surra Anteeksi, jos vaikutan töykeältä, mutta olen nähnyt läheltä mitä tapahtuu jos toisen täytyy pysyä vahvana ja kuunnella toisen surua.

ja toinen toisensa tukeminen?? Ai niin mut eihän nää tunnevammaiset suomalaiset miehet sellaista osaa, pois on paettava ja jätettävä käytännön ongelmat muiden harteille:((( Ei tule äijille mieleen et sillä äidillä on aikamoinen taakka, ihan konreettisesti???

Sitähän tässä haetaan. Miehen pitäisi surra kuten nainen suree, tai se on väärin.

Entä jos mies vaatisi koko ajan naista vaan pitämään suunsa kiinni? Että nyt me vaan murjotetaan eri huoneissa, ja surraan näin?

Miksi ihminen ei saa surra kuten itselle sopii? Miksi se naisen tapa on se ainoa oikea tapa?

Mietippä nyt ajatuksen kanssa tuota kirjoittamaasi tekstiä...lue kerran, lue toisen ja kolmannenkin. Kukaan, korostan vielä KUKAAN ei varmasti vaadi, että mies surisi naisen tapaan (mitä helvettiä tälläkin nyt yrität oikein sanoa?) vaan ettei hitto vie pakene suhteesta heti ensimmäisen koettelemuksen myötä! Onko miehen tapa surra jättää oma vaimonsa? Todellako? Millainen ihminen voi katsoa itseään peiliin tuollaisen jälkeen? Kukakohan tuossa on todella se itsekäs, kypsymätön ja tunnevammainen osapuoli?

Tottakai miehellä on oikeus surra omalla tavallaan, mutta puolisoiden velvollisuuksiin ja ihmisyyteen, aikuisuuteen ylipäätänsä kuuluu myös se, että ollaan tukena yhteisessä surussa! Se tukeminen voi olla ihan sitäkin, ettei lähde vetämään suhteesta! Mitä ihmeen tunnevammaisia robotteja täällä kirjoittelee, missä teidän tunne-elämä on?

Suurella osalla miehistä on ihan oikeasti ongelmana tunnekylmyys ja se, ettei tunteita osata käsitellä. Tämä on ongelma ihan kaikissa elämän osa-alueissa. Ihmisyyteen kuuluu tunteet ja tunteiden käsittely, toivottavasti tulevat sukupolvet kasvatetaan niin, että äidit opettavat myös poikalapsilleen sitä tunteiden hallintaa. Myös mies itse kärsii siitä, ettei osaa käsitellä tunteitaan, joten tämä ei ole pelkästään akkojen haihatuksia.

Jos mies ei pysty käsittelemään tunteitaan vaimonsa kanssa tällaisessa asiassa, niin jumankeuta sitten vaikka psykologille, ystävälle tai jollekin muulle. Se miehen elämä romuttuu tästä tapahtuneesta joka tapauksessa, puhuu sitten tai ei. Kriisi pitkittyy, jos pakenee ja se tulee vaikuttamaan koko loppuelämään.

Miksi miehen on ihan ok vajota 4 vuotiaan lapsen tasolle parisuhteessa ja tunneasioissa? Osa naisista täälläkin on sitä mieltä, että on ihan ookoo käyttäytyä tunnevammaisen lapsen tapaan tässä tilanteessa. Se heijastaa juuri sitä kulttuuria, mihin ollaan kasvettu. Vain naisen pitää olla vahva, käsitellä tunteita, miehen ei tarvitse. Kunhan vain tienaa tarpeeksi ja menestyy urallaan. Sosiaaliset ominaisuudet saavat sitten jäädä ihan lasten kenkiin ja me hyväksymme (miehetkin hyväksytte) tämän suoranaisen epäkohdan ja vääryyden. Sitten ihmetellään perhesurmia ja joukkomurhia...

Ei ole ok lähteä suhteesta tällaisen kriisin hetkellä, ei ole ok ajatella vain omaa napaansa ja sitä, että minä nyt en vain siedä näitä vaikeita tunteita. Lapset toimivat niin, lapset eivät jaksa olla pitkäjänteisiä eivätkä tunne vastuuta. Aikuisella on vastuu, puolisolla on vastuu. Enää ei eletä vain sitä omaa sinkkuelämää, siinä suhteessa on se toinenkin osapuoli ja kriisit kohdataan yhdessä, ei lähdetä käpälämäkeen, kun elämä ei ollutkaan yhtä ruusuilla tanssimista.

On ok surra omalla tavallaan, mutta älkää herran isä jättäkö puolisoitanne, se ei ole mikään tapa surra. Ei kukaan puolustele onnettomuuspaikalta paennutta auttajaakaan sillä, että se nyt vaan oli sille vaikea tilanne, ei sen velvollisuus ollut soittaa apua kun se meni ite kriisiin.

osanottoni ap:lle.

En usko, että ap:n mies on mikään itserakas k-pää.

Tietynlaisilla miehillä on taipumus ahdistua erittäin voimakkaasti, jos he eivät pysty "hoitamaan" kaikkia puolisonsa ongelmia. Minun mieheni suhteemme alkuaikoina ahdistui jopa siitä, jos minä sanoin että "harmi, kun sataa". Hän ihan todella koki (järjenvastaisesti), että hänen olisi kuulunut pystyä tekemään asialle jotain!! Onhan hänen velvollisuutensa tehdä minut onnelliseksi.



Isompien asioiden kohdalla ahdistus (häpeä, riittämättömyys) ovat joskus kasvaneet niin suuriksi, että mies ei ole enää kestänyt. Ja kyllä, jollain lailla ymmärrän häntä vaikka joskus on tuntunut katkeralta.



Toivottavasti saat ap miehen kanssasi terapiaan ja vertaistuen piiriin, paljon voimia teille ja valoisampaa tulevaisuutta!!

kun heillä ei ole voimia olla tukena, vaan tarvitsisivat itsekin tukea. Miksi oletetaan että miehen täytyy tukea naista? Kummankin pitäisi antaa tilaa toisen surulle.

Ulkopuolinen apu olisi nyt parasta ja miehelle oikeus myös surra

Anteeksi, jos vaikutan töykeältä, mutta olen nähnyt läheltä mitä tapahtuu jos toisen täytyy pysyä vahvana ja kuunnella toisen surua.

Ei oma suru ja toisen tukeminen sulje toinen toisiaan pois. Molemmat voivat olla siinä tilanteessa aivan yhtä heikkoja, ei toisen tarvitse kannatella pelkästään toista. Kannatellaan yhdessä toinen toisiamme, ei pelkästään toisen tarvitse olla ns. "vahva" ja ottaa tunnekuohut vastaan.



Itsekkyyttä ja tunne-elämän vammaisuutta mitä miehiltä oikein odotetaankin. Toiset miehet ja nähtävästi monet naisetkin, kerta on ihan ookoo...huh huh.



Ap, jos yrittäisit saada aikaa perheterapeutille? Yrittäisit saada miestäsi puhumaan jollekin? Joko yksin tai yhdessä? Ihan sinun itsesikin takia?

Itsehän en kerta kaikkiaan jaksa surra ja katsoa sitä voivottelua, elämä on elämää ja sen kanssa on elettävä eikä itkettävä ja elettävä.



Karkuun lähtö on miehille todellakin pakomekanismi, koska sen menetetyn asian vatvominen ei tuo sitä takaisin. Itse asiassa se vain pahentaa asiaa. Surun hetkellä pyrin keskittymään ihan muihin asioihin, koska kokemuksesta tiedän, että muutaman päivän päästä asiaan on automaattisesti tullut etäisyyttä eikä sen ajatteleminen tuota enää hysteerisiä reaktioita.



Puhutaan paljon surun käsittelemisestä, mutta mitä käsittelemistä on jossakin asiassa, jota ei saa kumminkaan takaisin? Tärkeämpää on miettiä miten se vaikuttaa tulevaisuuteen ja mitä on välittömästi tehtävä.



Naisilla tämä suruasia on sitten ilmeisesti täysin erilainen, kiitos tiedoista joita tästä ketjusta on saanut.

Kun lapsi kuolee tai joku muu läheinen, ei se asia kuittaannu sillä, etten nyt vaan jaksa vatvoa ja surra, kun ei se tuo elämää takaisin. Sureminen on inhimillistä. Katsoin ohjelman miehestä, jonka vaimo kuoli synnytyksessä, mies oli juuri kaltainen että minähän en jää vatvomaan vaan elämä jatkuu. Yllättäen ihmiselle se onkin inhimillistä, että suru pitää surra, sillä jos koteloi tunteensa, vedoten minkälaiseen järkeen tahansa, ne asiat putkahtavat pinnalle jossain vaiheessa. Silläkin miehellä kävi niin, yllättäen tajusi, ettei suremisessa ole mitään häpeällistä eikä surua kannata käsitellä järjen kautta.



Vanhainkodit ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat aikoinaan koteloineen tunteitaan, järkeistäneet. Heillä on todella piinaava loppuelämä tiedossa, kun pakoon ei pääse enää millään. Nähty on, osa on loppuelämänsä psykoosissa. Vanhuus pehmittää nuoruuden ehdottomuutta ja kylmyyttä, kun fyysisesti heikentyy. Näin kävi myös isälleni, joka ajatteli, että itkeminen on heikkojen hommaa, eteenpäin vaan vaikka kaikki sortuisi ympäriltä.



Koteloitu suru, järkeistetty suru tulee pintaan AINA, ennemmin tai myöhemmin. Pakoon ei niitä ole viekä ketkään muut päässy, kuin psykopaatit, jotka eivät kykene tuntemaan mitään. Tämäkin johtuu heillä aivovauriosta, mikä kertookin kaiken olennaisen...

Vaan antaa niiden tulla sitten vähän laimeampana kun ensijärkytyksestä on selvitty JA jokainen vastaantulija ei ole muistuttamassa siitä.

Vaan antaa niiden tulla sitten vähän laimeampana kun ensijärkytyksestä on selvitty JA jokainen vastaantulija ei ole muistuttamassa siitä.

Surun pitäisi olla laimeampaa? Miksi pelkäät voimakkaita tunteita? Voimakkaasta surustakin valtaosa ihmisistä ponnistaa ylös, ajan kanssa. Suru, suurikin, on äärimmäisen inhimillinen tunne. Luojan kiitos tunteista, muuten olisimme robotteja!

Pakko myöntää, itse kaihdan ihmisiä, jotka eivät kykene näyttämään tunteitaan, tai haluaa tuntea tunteet "laimeampina". Tämä varovaisuus heijastuu kaikkeen muuhunkin, empaattisuuteen, toisten ihmisten kohtelemiseen ynnä muihin asioihin sekä myös siihen, miten hyvin läsnä toinen voi olla huonoina aikoina. En tietenkään tarkoita, että kaikki pienet kiukustumisetkin pitäisi tuntea suurina tunteina, tottakai tunteita pitää oppia myös hillitsemään, mutta että hillitsee tunteitaan joka tilanteessa? Silloinkin kuin sen surun kohtaaminen sellaisenaan olisi äärimmäisen tervehdyttävää ja suotavaa?

Suojeletko sinä itseäsi myös suurilta positiivisilta tunteilta, kuten rakkaudelta?

mutta sikiöt eivät kuristu napanuoraan. Napanuora kuristuu, ja on ihan sama kiertyykö se kaulan vai vaikka käden tai jalan ympärille.

Ensin, olen pahoillani puolestanne!



Omallanikin, vaikka suru oli pienempi eli keskenmeno paljon aikaisemmassa vaiheessa. Miehen kommentti oli tyyliin "mitäs tosta, tehdään uusi". Olin hänelle vihainen tosi pitkään.



Noin 6 kk kuluttua ies vasta avautui ja kertoi että hântä pelotti kovasti lapsen mahdollinen vammaisuus, se ettei uutta raskautta koskaan tulisikaan jne.



Anna miehellesi aikaa ja etsikää ammattiapua tai ainakin vertaisryhmästä tukea.

mutta sikiöt eivät kuristu napanuoraan. Napanuora kuristuu, ja on ihan sama kiertyykö se kaulan vai vaikka käden tai jalan ympärille.

Tunnevammaisia ihmisiä on näköjään paljon liikenteessä. Tämän viisastelun tarkoitus oli niin mikä? Osoittaa suunnaton älykkyytesi ja tietämyksesi asiasta? Olet oikeassa, ot:si meni ja pahasti.

että häivytään heikolla hetkellä ja jätetään toinen yksin suremaan "kun MINä en nyt vaan jaksa"...millaisa mallia te puolustelijst opetatte lapsillenne?



Opetatteko että on ihan ok ajatella vain omaa napaa ja häipyä kun siltä tuntuu? Opetatteko että jokainen saa ajatella vain itseään ja omia tunteitaan viis muista etenkään siitä parisuhteen toisesta osapuolesta joka suree? Opetatteko että juuri mies saa toimia näin sillä en jaksa hetkeäkään kuvitella että äiti-ihmisen olisi sopivaa toimia näin? Opetatteko että naisen täytyy sitten jaksaa ottaa se paennut mies takaisin kun mies on surunsa surrut ja suvaitsee taas astua kuvioon vaatimaan vaimoltaan huomiota ja anteeksiantoa?TÄMÄ JOS MIKÄ ON ITSEKESKESTÄ AJATTELUA JA TÄLLÄ TAVALLA ASENNOITUVAN IHMISEN ON SYYTÄ ELÄÄ LOPPUELÄMÄNSÄ SITTEN YKSIN TAI AINAKAAN VAATIMATTA SITTEN VAIMOAAN MUKAUTUMAAN TILANTEESEEN JA HYVÄKSYMÄÄN.



Ihmeellinen todella on parisuhdekäsitys jos jonkun mielestä tällainen olisi normaalia ja ok.

Emme siis kokeneet sitä käytännössä, vaan keskustelimme tuon tyyppisistä tilanteista ja hänen puheistaan tuli selväksi, ettei hänestä olisi surun jakajaksi elämän kriiseissä.



En ole ollut mistään elämässäni niin helpottunut kuin siitä, etten päätynyt tämän olennon kanssa yhteen. Lisäksi olen kyllä pohjimmiltani sitä mieltä, että tällaisten henkilöiden ei pitäisi edes tarjota itseään parisuhteisiin, vaan jäädä kalliokoloonsa tarkkailemaan elämää turvallisesti etäältä, kun muut elävät sitä.



Ap:lle voimia.

ja jättää sinut selviytymään yksin niin sinulla ei ole mitään velvollisuutta sitten ottaa ukkoa takaisin kun taas ruikuttaa siellä oven takana.



Itse en voisi kuvitellakaan enää palaavani tuollaiseen suhteeseen. Miksi muka sillä miehellä olisi oikeus surra omalla tavallaan (häipymällä) ja vaimo avosylin ottaisin takaisin kun MIES saanut surunsa surtua. Entä vaimon tunteet ja yksin jääminen surun keskelle?



Eikö parisuhteen yksi tarkoitus ole nimenomaan tukea toinen toistaan iloissa ja ja suruissa?



MELKOINEN VÄTYS ON SELLAINEN MIES JOKA EI KYKENE OMAN SURUNSA TAKIA OLEMAAN TOISELLE TUKENA VAAN OTTAA HÄIPYY JA SITTEN PALAA KUN ITSELLE SOPII!



Luuseri sellainen on!

Viisastelijoille heti alkuun korjaukseksi: Todellakin siis napanuora kuristui, jos tarkkoja ollaan, ei lapsi. lopputulos sama kuitenkin, eli kuollut lapsi.



Mulle on kulunut kuukausi ollut yhtä helvettiä. luojalle kiitos sukulaisista ja ystävistä. Nyt on viikon sisällä mies ottanut yhteytä, kova on hinku takaisin. En vaan enää tiedä mitä tunnen häntä kohtaan vai tunnenko mitään :(



ap