En rakastunut mieheeni ikinä, opin rakastamaan häntä. Nyt viiden vuoden jälkeen en enää kestä häntä.

Oma valinta, ei auta valittaa.

En käsitä millään.

-turvallisuudesta

-hyväksynnästä

ja 10 vuoden ja 3 lapsen jälkeen rakastan häntä edelleen suuresti.

Exääni rakastuin joskus silmittömästi ja erosimme pitkän suhteen päätteeksi hirveissä vihoissa, pettymys toiveiden ja haaveiden romahtamisesta oli suuri.



Nykyistäni en oikeastaan missään vaiheessa rakastanut mitenkään "sokeasti". Näin että hän oli hyvä ihminen ja arvostettava monilta ominaisuuksiltaan ja minun oli hyvä olla hänen kanssaan. Ne samat asiat muistutan vielä nytkin itselleni, kun tulee kyllästymisen tunne. Hän ei ole kaikilta ominaisuuksiltaan mikään huippuihailtava tyyppi, mutta kunnollinen, syvällisesti ajattemaan kykenevä ja henkisesti läsnäoleva. Nyt tuntuu päinvastoin, että olen vihdoinkin ymmärtänyt koko rakkauden.



Olisin sietänyt exäänikin paremmin, jos olisin ajoissa hyväksynyt hänet erehtyväisenä ihmisenä, jonka tarkoitusena ei ole olla minun haavekuvani. Ja toisaalta omissakin tekemisissäni on tarpeeksi haastetta ja innostusta, että en ennätä harmitella toisen puutteitaja & vikoja ylen aikaa, hyvä jos jaksan omistani pitää enää lukua...

on sitten pakko vaan kestää, kunhan rahaa piisaa. Minä olisin mielummin leipäjonossa kuin rikkaan miehen kanssa jota en rakasta.

Turvallisuus ja hyväksyntä...?? En ymmärrä, ei kai tämä Suomi niin vaarallinen paikka ole etteikö yksinäinen naisihminen pärjäisi ilman miestä suojelemassa?

Ja kenen hyväksyntää tässä haetaan?

Eikä naimisiin mentäsessä kannatakaan olla "sokeasti" rakastunut, kyllä aikuiset ihmiset rakastavat toisiaan ihan silmät auki, nähden niin omat kuin toisen viat, rakastumisesta huolimatta.

En usko että toista oppii rakastamaan, varmaan oppii pitämään ystävänä ym. mutta rakastaminen on niin vahva tunne, että ei sitä voi pakottaa.

oltuani ensin ollut aivan tulenpalavan rakastunut heti ns. ensisilmäyksellä. Mutta jo mennessäni naimisiin tajusin ettei mieheni ole tosiaan se haavekuva, vaan että meillä on paljon sellaisia ominaisuuksia jotka eivät osu ollenkaan yhteen, ja että meillä tulisi olemaan niiden suhteen haasteita yhteiselämässä. Ajattelin tietäväni että tällaista tämä on, parisuhde on kompromisseja, ja että rakkaudella niiden kanssa sitten onnellisesti kuitenkin eletään.



Nyt kymmenen vuotta myöhemmin en meinaisi oikein sietääkään häntä, ja haaveilen siitä että joko hän jättäisi minut tai lapset kasvaisivat niin isoiksi että itse kehtaisin jättää hänet.



En kyllä tiedä mitä olisin voittanut odottamisellakaan - ei tämän kymmenen vuoden aikana vastaan ole tullut ketään sellaista joka olisi jotenkin täydelliseltä minulle vaikuttanut (on tietysti totta että kun ei ole etsinyt, löytämisenkin mahdollisuus pienenee, mutta en silti keksi mistä sen unelmieni prinssin muka olisin tällä aikaa löytänyt). Niin että jos en olisi silloin mennyt naimisiin miehen puutteista huolimatta, tuskin mulla silti olisi nyt täydellisen ihanaa miestä. Luultavsti olisin jonkun toisen kanssa joka ärsyttäisi mua tässä vaiheessa yhtä lailla.

Bruce Fisher Jälleenrakennus, se on avioeron jälkeen hyvä kirja, mutta sain sen itse terapeutiltani kun me ollaan miehen kanssa korjattu, jälleenrakennettu suhdettamme vuoden ajan (mies oli pettänyt mua vuoden verran). Toivon että olisin tuon kirjan lukenut jo vuosia sitten, siinä kuvataan hienosti eri kehitysvaiheita joiden läpi aikuisena kuljemme.



Tulee heti mieleen että sä taidat olla kapinavaiheessa, ja kirjan mukaan kapina on enemmänkin kapinaa omia vanhempia ja niiden arvoja ja yhteiskuntaa kohtaan kuin omaa puolisoa kohtaan. Sitä vaan näkee/heijastaa kaikki läheiseen rakkaussuhteessa olevaan ihmiseen ja näkee kaikki huonot asiat siinä ihmisessä, eli alkaa ärsyttää ihan hirveesti. Tällainen vaihe on kriisi, ja kriisi on aina mahdollisuus päästä parempaan parisuhteeseen - sen jälkeen kun on saanut oman itsensä ensin kuntoon....Mun mielestä sun paras kommentti on toi: "Luultavasti olisin jonkun toisen kanssa joka ärsyttäisi mua tässä vaiheessa yhtä lailla."



no. lue joka tapauksessa se kirja, luin siitä ite pari kommenttia mun miehelle ja se vaan nyökytteli. Me ollaan onnistuttu käymään kummatkin omia prosesseja vuoden ajan ja sitä kautta on kuin meillä olisi uusi avioliitto. Ja ihan oikeesti, mun kauhea pettäjämies on nyt uudelleen rakastunut muhun ja mä siihen, eikä meillä ole koskaan ollut yhtä kivaa kuin nyt. Me ollaan kasvettu aikuisiksi. Yhdessä...