Miksi samat ihmiset stressaantuu, ahdistuu ja tulee kiusatuiksi läpi elämän?

Minun tuttavapiirissäni on paljon ihmisiä, joita on kiusattu jossain elämänsä vaiheessa. Kuitenkaan heitä ei ole kiusattu sen jälkeen. On pelkkä myytti, että kerran kiusattu on aina kiusattu.

ensimmäinen kiusauskokemuskin vaikuttaa, varsinkin jos kiusaaminen on ollut rankkaa.



Se tekee ihmisestä pelokkaan, syrjään vetäytyvän tai tylyn ja ilkeän. Nämä piirteet taas vetävät puoleensa niitä jotka tykkäävät kiusata muita.



Temperamenttikin varmasti vaikuttaa.

Joitakin tyyppejä on helpompi ja hauskempi kiusata kuin muita. Kiusaajat osaavat kyllä ihan läpi elämän tunnistaa nämä parhaat ja viihdyttävimmät kiusaamiskohteet.

mutta omassa tuttavapiirissä en ole huomannut tuollaista, vaan tuntuu että tosi monenlaisilla ihmisiä on erilaisia kausia ahdistumisten ja kiusaamisten suhteen.



Tosin on kyllä sanottava etten niitä kouluajan kiusattuja mitenkään kovin hyvin. Mutta ne joilla oli syrjityksi tulemisen ongelmia koulussa ovat ainakin näin pintapuolisesti sivusta seuraten näyttäneet pärjäävän ihan kivasti - on perhettä, iloisia fb-päivityksiä, hyvää työpaikkaa jne. Vastaavasti sitten tunnen useita ihmisiä, minä itse mukaanlukien, joilla on ollut masennusta ihan ilman mitään ns. hyvää syytä tai menneisyyden traumaa. Samoin työpaikkakiusaamista on osunut ihan yllättävien ihmisten tielle, sellaisten joiden luuli tulevan helposti toimeen kaikenlaisissa tilanteissa ja yhteisöissä.

olla todellisia, mutta en usko, että sellaisella ihmisellä, joka kohtaa niitä useissa toisistaan täysin riippumattomissa tilanteissa, niin on. Jotkut ihmiset vain oman päänsä ongelmien takia tulkitsevat toisten käyttäytymisen kiusaamisena.



Joskus tietysti ihmisen oma toiminta on niin outoa, että se aiheuttaakin kiusaamista, mutta aikuisten ympyröissä se luultavammin ilmenee lähinnä yksin jäämisenä.



Eli jos ihminen on itse aina ensin piikit pystyssä ja inhottava muille, ei pääse porukkaan. Mutta ei se ole kiusaamista.

Minun tuttavapiirissäni on paljon ihmisiä, joita on kiusattu jossain elämänsä vaiheessa. Kuitenkaan heitä ei ole kiusattu sen jälkeen. On pelkkä myytti, että kerran kiusattu on aina kiusattu.

Sinun tuttavapiirisi ei kata koko maailmaa. On toki hienoa että jotkut pääsee siitä kiusatun suosta ylös ja se on mahtavaa, että ko. ihmiset lienee valtaväestöä tässä kiusaamisasiassa, mutta valitettavasti on paljon juuri näitä jotka joutuu kiusatuksi ja syrjityksi läpi elämän. Olen seurannut kahta kohtaloa hyvinkin läheltä, ja jotenkin se liittyy luonteen heikkouteen. Luonteen heikkous onkin sitten niin laaja käsite että sitä on hankala lähtä kovin yksityiskohtaisesti puimaan.

Ex-opettaja Aino Kontulan mukaan on vaiettu tosiasia, että kiusattujenkin olisi joissain tapauksissa kehityttävä ihmisinä.



- Tämä on arka asia, jota ei ole uskallettu lausua ääneen, koulumaailmaa kuvaavia kirjoja kirjoittanut entinen opettaja Aino Kontula sanoo Iltalehdelle.



Kontula kertoo huomanneensa, että kiusatuksi joutuvat helposti ne, jotka ovat hyvin herkkiä tai joilla on vaikeuksia ymmärtää huumoria.



- Tiedän lähipiiristäni lapsia, joita on kiusattu. Mielestäni tärkeä syy siihen ollut, että he ovat liian tosikoita. He ottavat heille sanonut asiat liian vakavasti eivätkä osaa vastata takaisin huumorilla.

itse miettinyt samaa lapsiani katsoessani. Tiedän jo nyt, että esikoinen tokaluokkalainen poika tulee olemaan tällainen "herkästi kiusattava" ja kuopuksen yli taas ei kävellä koskaan, hän pitää puolensa ketä tahansa vastaan.



Erona heillä on herkkyys ja varovaisuus, huumorintaju (etenkin itseen kohdistuva), itsetunto. Vanhempi on herkkä omista ja muiden reaktioista, on jatkuvasti hyväksyntää vailla, reagoi hyvin mustavalkoisesti asioihin, ei siedä yhtään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä tai huumoria tai sellaista poikaporukassa tapahtuvaa leikillistä suunsoittoa ja herjailua. Nuorempi taas tekee juuri niin, kuin on itse aikonut tehdä, oli muut mitä mieltä tahansa, vitsailee itsestään samalla tavalla kuin muistakin, ei ota asioita niin vakavasti, kritiikistä joko parantaa suoritustaan tai sanoo suoraan, että ole hiljaa, teen itse, älä neuvo.



Luulen, että ero on pääosin aivan synnynnäisestä temperamentista johtuvaa ja on ollut nähtävissä heti syntymästä saakka. Toki lapsuuden kokemuksillakin on ollut vaikutusta, pikkuveljellä on aina ollut vanhempi veli, johon peilata omaa kehittymistään ja jonka kanssa sparrata jatkuvasti, kisa käynnissä koko ajan. Isoveli oli vauvana hyvinkin haastava ja tämä puolestaan varmasti vaikutti omaan kasvatukseen ja kokemukseen äitiydestä ja isyydestä. Pikkuveljen kanssa kaikki on ollut helppoa ja "tavallista" ja myös suhde poikaan on mutkattomampi.



Vähän pelolla odotan tulevaa esikoisen elämänuralla. Esikoiselle pitäisi jostain saada itseluottamusta, itsetuntoa, jonkinlainen "haarniska", jonka sisällä tietää itse olevansa arvostettu ja rakastettu vaikka ulkopuoliset sanoisivat mitä; luottamus siihen, että kun itse tekee oman juttunsa niinkuin pitää, muiden tekemisillä tai sanomisilla ei ole väliä. Oma minäkuva ei saa mennä rikki muiden mielipiteistä.

jolloin ihmisillä on ollut voimakas hierarkian taju, ja kiusaaminen on ollut paitsi yleistä, myös hyväksyttyä. Se on nähty yhtenä ryhmäkurin muotona, jonka tehtävä on ollut siirtää aikuisten asenteet ja aikuisten hierarkia tehokkaasti seuraavalle sukupolvelle. Orvot, köyhät, isättömät, "tyhmät" ja "laiskat" ovat oppineet paikkansa ja sen elämisen mallin, jota heiltä sitten odotetaan myös muussa yhteiskunnassa (alistumisen).

yks kaveri, jota omien sanojensa mukaan kiusataan ja ahdistellaan kaikkialla. Hän laskee ahdisteluksi sen, jos mies katsoo tai jopa viheltää perään (asuu macho-maassa, so to speak). Hän ei kestä leikkimielistä kisailua tai kevyttä irvailua hermostumatta edes lähimpien ystävien kesken, eikä osaa ottaa vastaan edes aiheellista, rakentavaa kritiikkiä työpaikalla. Jos ylennys menee sivu suun, hän laskee sen kiusaamiseksi. Juuri äsken hän pohti, miksi häntä aina kiusataan ja ahdistellaan. Huom:en missään nimessä sano, ettei kiusaamista tapahtuisi, tai että kiusattujen pitäisi ottaa rennommin. Ei. Kiusaaminen on aito ongelma, MUTTA joissain tapauksissa joku kokee kiusaamiseksi sen, mitä joku toinen ei.

En tiedä onko tempperamentti vai mikä "syy", mutta näin itse jos syyn sanoisin se on tämä: hänen asenteensa on koko ajan sellainen, että häntä syrjitään. On kyse sitten siitä että joutuu vuorollaan töissä tekemään ikävän jutun, taas HÄN joutuu sen tekemään, vaikka kaikk vuorollaan sen tekevät. Jos taksi tulee myöhässä, se on hänestä selkeää kettuilua. Jos hänen kassajononsa etenee hitaammin kun muut jonot, se johtuu siitä että häntä syrjitään. Vastaavia esimerkkejä satoja. Eli asenne on AINA se, että häntä kohdellaan tahallaan väärin, vaikka noin ei ole.



Kun oma asenne on valmiiksi "uhri" ja naama norsunv*tulla jo valmiiksi, mitä voi odottaa? Ei kukaan jaksa tuollaista ihmistä.

Nauran sellaisillekin jutuille, joille iso osa naisista tuhahtelee. Ja niiden minua kiusanneiden poikien jutuille vasta nauroinkin, koska heillä oli oikeasti hauskat jutut silloin kun eivät kiusanneet. Siinä en kuitenkaan näe mitään hauskaa, että sama henkilö joutuu aina systemaattisesti "huumorin" kohteeksi...ja ne vitsit osuvat ihan eri tavalla sellaiseen, jota ei ole pahemmin kiusattu kuin sellaiseen, joka joutui edellisenäkin päivänä piilottelemaan vessassa.



Luonteen heikkous...hmm, niin. Ehkäpä. Itsetuntoni on ollut aika matala kiusaamisen vuoksi. On kuitenkin vaikea sanoa mikä johtuu mistä: perusluonteeltani olen aina ollut iloinen, positiivinen ja ystävällinen. Siksi kiusaaminen on sattunut hyvin, hyvin paljon...istuin yksin iltapäivät kotona, kun muut leikkivät kavereidensa kanssa. Se otti voimille, mutta opin lopulta viihtymään itseni kanssa hyvin tuon ansiosta ja se onkin yksi voimavaroistani nykyään.



t. ketjun alkupäästä

itse miettinyt samaa lapsiani katsoessani. Tiedän jo nyt, että esikoinen tokaluokkalainen poika tulee olemaan tällainen "herkästi kiusattava" ja kuopuksen yli taas ei kävellä koskaan, hän pitää puolensa ketä tahansa vastaan.

Erona heillä on herkkyys ja varovaisuus, huumorintaju (etenkin itseen kohdistuva), itsetunto. Vanhempi on herkkä omista ja muiden reaktioista, on jatkuvasti hyväksyntää vailla, reagoi hyvin mustavalkoisesti asioihin, ei siedä yhtään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä tai huumoria tai sellaista poikaporukassa tapahtuvaa leikillistä suunsoittoa ja herjailua. Nuorempi taas tekee juuri niin, kuin on itse aikonut tehdä, oli muut mitä mieltä tahansa, vitsailee itsestään samalla tavalla kuin muistakin, ei ota asioita niin vakavasti, kritiikistä joko parantaa suoritustaan tai sanoo suoraan, että ole hiljaa, teen itse, älä neuvo.

Luulen, että ero on pääosin aivan synnynnäisestä temperamentista johtuvaa ja on ollut nähtävissä heti syntymästä saakka. Toki lapsuuden kokemuksillakin on ollut vaikutusta, pikkuveljellä on aina ollut vanhempi veli, johon peilata omaa kehittymistään ja jonka kanssa sparrata jatkuvasti, kisa käynnissä koko ajan. Isoveli oli vauvana hyvinkin haastava ja tämä puolestaan varmasti vaikutti omaan kasvatukseen ja kokemukseen äitiydestä ja isyydestä. Pikkuveljen kanssa kaikki on ollut helppoa ja "tavallista" ja myös suhde poikaan on mutkattomampi.

Vähän pelolla odotan tulevaa esikoisen elämänuralla. Esikoiselle pitäisi jostain saada itseluottamusta, itsetuntoa, jonkinlainen "haarniska", jonka sisällä tietää itse olevansa arvostettu ja rakastettu vaikka ulkopuoliset sanoisivat mitä; luottamus siihen, että kun itse tekee oman juttunsa niinkuin pitää, muiden tekemisillä tai sanomisilla ei ole väliä. Oma minäkuva ei saa mennä rikki muiden mielipiteistä.

itse miettinyt samaa lapsiani katsoessani. Tiedän jo nyt, että esikoinen tokaluokkalainen poika tulee olemaan tällainen "herkästi kiusattava" ja kuopuksen yli taas ei kävellä koskaan, hän pitää puolensa ketä tahansa vastaan.

Erona heillä on herkkyys ja varovaisuus, huumorintaju (etenkin itseen kohdistuva), itsetunto. Vanhempi on herkkä omista ja muiden reaktioista, on jatkuvasti hyväksyntää vailla, reagoi hyvin mustavalkoisesti asioihin, ei siedä yhtään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä tai huumoria tai sellaista poikaporukassa tapahtuvaa leikillistä suunsoittoa ja herjailua. Nuorempi taas tekee juuri niin, kuin on itse aikonut tehdä, oli muut mitä mieltä tahansa, vitsailee itsestään samalla tavalla kuin muistakin, ei ota asioita niin vakavasti, kritiikistä joko parantaa suoritustaan tai sanoo suoraan, että ole hiljaa, teen itse, älä neuvo.

Luulen, että ero on pääosin aivan synnynnäisestä temperamentista johtuvaa ja on ollut nähtävissä heti syntymästä saakka. Toki lapsuuden kokemuksillakin on ollut vaikutusta, pikkuveljellä on aina ollut vanhempi veli, johon peilata omaa kehittymistään ja jonka kanssa sparrata jatkuvasti, kisa käynnissä koko ajan. Isoveli oli vauvana hyvinkin haastava ja tämä puolestaan varmasti vaikutti omaan kasvatukseen ja kokemukseen äitiydestä ja isyydestä. Pikkuveljen kanssa kaikki on ollut helppoa ja "tavallista" ja myös suhde poikaan on mutkattomampi.

Vähän pelolla odotan tulevaa esikoisen elämänuralla. Esikoiselle pitäisi jostain saada itseluottamusta, itsetuntoa, jonkinlainen "haarniska", jonka sisällä tietää itse olevansa arvostettu ja rakastettu vaikka ulkopuoliset sanoisivat mitä; luottamus siihen, että kun itse tekee oman juttunsa niinkuin pitää, muiden tekemisillä tai sanomisilla ei ole väliä. Oma minäkuva ei saa mennä rikki muiden mielipiteistä.

Meillä myös niin, että tiedän esikoisen olevan alttiimpi kiusaamiselle, masennukselle ja muille elämän vaaroille. Hassua miten sitä murehtii jo nyt, tuleeko lapsesta kenties alkoholisti.

Esikoinen on hyvin samanlainen kuin yllä oleva kuvaili omaa lastansa. Hän on herkkä, ottaa tunteella kaikki, erittäin altis muiden mielipiteille ja huomionkipeä, mutta silti jokseenkin syrjäänvetäytyvä. Olen kohtuullisen varma, että keskimmäinen ja kuopus selviäisivät esikoista paremmin juuri koulukiusaamisesta ja muistakin vaikeista elämäntilanteista.

Itse koen todella vaikeana seurata vierestä sellaisen lapsen elämää, joka on niin avoin kaikelle mielipahalle. Haluaisin niin kovasti antaa hänelle hyvän itsetunnon suojaksi maailmaa vastaan, mutta tuntuu ettei kasvatuksella voi ihmeitä tehdä.

Oma minäkuva ei saa mennä rikki muiden mielipiteistä.

keskimääräistä useampi kiusattu on lapsuudenkodissaan kokenut turvattomuutta suhteessa vanhempiinsa, ovat välttelevästi kiintyneitä. Eli siis he eivät ole tulleet hyväksytyksi kaikkine tunteineensa, mikä muovaa vuorovaikutustapoja toisiin ihmisiin laajemminkin ja vaikuttaa minäkuvaan. Kiusaajilla on taas keskimääräistä useammin ristiriitaisesti turvaton kiintymyssuhde.



No, kiintymyssuhdetyyli ei varmaan selitä kaikkia kiusaamistapauksia, mutta sillä on kuitenkin liittymäkohtia kiusaamiseen, samoin turvaton kiintymyssuhde altistaa masennukselle, ahdistushäiriöille ja uupumukselle, niiden välillä on nähtävissä merkittävä korrelaatio. Lapsuuden ihmissuhteilla ja kasvatuksella on monenlaisia seuruksia ihmisen hyvinvointiin.

myös ihmisen stressivasteeseen eli kykyyn kestää stressiä, siihen toki vaikuttaa myös ihmisen synnynnäinen temperamentti. Mutta ympäristötekijät ovat myös merkityksellisiä.

yks kaveri, jota omien sanojensa mukaan kiusataan ja ahdistellaan kaikkialla. Hän laskee ahdisteluksi sen, jos mies katsoo tai jopa viheltää perään (asuu macho-maassa, so to speak). Hän ei kestä leikkimielistä kisailua tai kevyttä irvailua hermostumatta edes lähimpien ystävien kesken, eikä osaa ottaa vastaan edes aiheellista, rakentavaa kritiikkiä työpaikalla. Jos ylennys menee sivu suun, hän laskee sen kiusaamiseksi. Juuri äsken hän pohti, miksi häntä aina kiusataan ja ahdistellaan. Huom:en missään nimessä sano, ettei kiusaamista tapahtuisi, tai että kiusattujen pitäisi ottaa rennommin. Ei. Kiusaaminen on aito ongelma, MUTTA joissain tapauksissa joku kokee kiusaamiseksi sen, mitä joku toinen ei.

totta, olin jonkun aikaa erään naisen kanssa samassa työpaikassa ,hän sanoi että häntä kiusataan siellä. En kyllä huomannut mitään sellaista. luki liikaa "rivien välistä"

kiintymyssuhteen syntymiseenkin on syynsä, esim. juuri tuo edellä mainittu synnynnäinen temperamentti. Haastavan, epäjohdonmukaisen, voimakkaasti reagoivan lapsen kanssa on vaikea löytää aina kannustavaa, rakastavaa ja johdonmukaista kasvatustyyliä, vaikka kuinka haluaisi ja vaikka se muiden lasten kanssa onnistuisikin.

myös ihmisen stressivasteeseen eli kykyyn kestää stressiä, siihen toki vaikuttaa myös ihmisen synnynnäinen temperamentti. Mutta ympäristötekijät ovat myös merkityksellisiä.

kirjoista opeteltu kasvatustiede-/terapeuttilässytys kiinnostaa?

Lähtökohtaisesti on tavattoman antoisaa lukea noita viestejä, joissa omakohtaisten/omien lasten tilanteita seuraamalla tulee todellista faktaa.

jos sulla ei ole muuta heittää peliin kuin tuota järkyttävää "ammatti"jargonia, niin etkö häipyisi. Tai vastaavasti heitäpä sitten niitä tutkimustietoja kehiin.

Ehkä hän on vähän erilainen. Mutta ei varsinaista sellaista vikaa, mikä selittäisi kiusaamisen saati oikeuttaisi siihen. Suurempi vika on niissä, jotka ryhtyvät kiusaamaan. Heitä pitäisi tutkia ja pohtia miten tuollainen toisten ihmisten dissaaminen saataisiin kuriin. Ei ole terveen ihmisen merkki, että jos havaitsee jonkun kanssaeläjän haavoittuvuuden, rupeaa sitä tarkoituksella nokkimaan. Ihmisten ei kuulu toimia noin.

Mielestäni ensinnäkin vasta aikuinen ihminen, jolla on jo itsetuntemusta, kykenee nauramaan itselleen tai yleensä olemaan sillä asenteella, ettei ota itseään niin vakavasti. Tämäkin tapahtuu yleensä henkilön omilla ehdoilla: henkilö siis voi asettaa itse itsensä tilanteeseen, jossa tietää, että joku voi hänelle nauraa eikä pahastu, jos näin tapahtuu. Kuka tahansa pahastuu tilanteesta, jossa joutuu tilanteeseen, jossa muut nauravat, eikä itse kykene hallitsemaan tilannetta ja tuntee olonsa noloksi.



Kukaan ei oikeasti ole niin paksunahkainen, että päivästä toiseen pitäisi hyväksyttävänä sitä, että kuulisi nälvimistä itsestään, vaikka se olisikin puettu huumorimuotoon. Mielestäni tosi kiero ajatus.