Miksi samat ihmiset stressaantuu, ahdistuu ja tulee kiusatuiksi läpi elämän?

Onko sinulla itselläsi näppituntumaa kiusatuksi joutumisesta? Ajattelusi on samaa tasoa kuin jos väitettäisiin, että hakatuksi joutuneista puolet ovat itse syyllisiä hakatuksi joutumiseensa. He ovat väärän näköisiä, liian heikkoja tms.

Jos joku on sinun mielestäsi "kauhea määräilijä" eikö olisi oikein kertoa tälle määräilijälle suoraan, että hän määräilee liikaa. Onko oikea toimintatapa se, että aletaan systemaattisesti pahoinpitelemään tätä henkilöä henkisesti ja eristämään joukosta?

Suosittelen kaikissa ikävaiheissa ja elämäntilanteissa suoraa kommunikaatiota ja ratkaisukeskeisyyttä. Ja sinulle, joka tämän kirjoitit, tutustumista siihen mitä kiusaaminen on. Se on toisen ihmisen ihmisoikeuksien loukkaamista.

Itse opetan omille lapsilleni, että kaikki ovat erilaisia. Jos joku käyttäytyy tökerösti, ei se oikeuta kiusaamiseen. Silloin pitää kertoa tökerölle miltä tökeryys tuntuu. Vain silloin tökeröllä on mahdollisuus muutokseen. Jos häntä sen sijaan alettaisiin kiusata, hänelle jäisi aivan epäselväksi mikä hänessä on vialla ja hän voisi tehdä virhetulkinnan ja kuvitella vaikka, että se johtuu hänen isosta nenästään. Ymmärrätkö pointin?

kiusatuista on ihan itse syyllisiä tilanteeseen. Ovat sosiaalisesti tökeröitä, huumorintajuttomia ja moni on kauhea määräilijä ja sitten poraa, kun kiusataan... Se ei tietenkään poista, ettei noitakin lapsia pidä tukea ja auttaa. He tarvivat kiusaajien komentamisen lisäksi itse ohjausta ja itsetuntemusta niihin tilanteisiin.

Koomisia piirteitä kiusauskeskustelu sai, kun eräs tuttuni kertoi lehtihaastattelussa olleensa koulukiusattu... En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kyseinen nainen oli lapsena mahdoton määräilemään toisia ja kun toiset eivät totelleet sitä tauotonta posmitusta, niin se oli kiusaamista ja eristämistä. Aivan mahdoton justiina ja alisti toisia kaikin keinoin. Pienikin vastustus sille pompotukselle tai välttely oli heti kiusaamista. Näköjään jatkaa virttään aikuisena, eikä vieläkään tajua, että häntä ei kukaan koskaan kiusannut vaan hän kiusasi toisia. Se, että toiset eivät totelleet tai välttelivät ajoittain sen nöyryyttämisen takia, ei ole kiusaamista.

mutta eivät traumat välttämättä seuraa hautaan asti. Kiusatun pitäisi automaattisesti saada terapiaa. Toki elämän myötä traumat helpottavat.

T. jokseenkin onnellinen nyt, kiusaamiskokemuksista kulunut 25 vuotta ja vaikeaa ollut

Koulukiusaaminen yleensä tapahtuu iässä, jolloin identiteetti ja minäkuva muodostuu ja on kaikista herkimmillään. Siksi traumat seuraavat hautaan asti, kun sellaisessa vaiheessa on kohdeltu kaltoin ja koettu syrjintää, ulkopuolelle jättämistä, poljentaa maahan henkisesti yms. Se sitten näkyy käytöksessä ja tavoissa suhtautua asioihin.

Muuton jälkeen otettiin silmätikuksi, tytöt olivat kateeellisia uudesta tulokkaasta (10v.). En ole ruma, vaan suht ok, pojat tykkäs.

Lukiossa kiusaaminen oli ulkopuolelle jättämistä ym.

Olin menettänyt itseluottamustani niin paljon kiusaamisen seurauksena, että se seuraa edelleen elämääni.

Olen jo 33v. ja näen edelleen painajaisia näistä ihmisistä.

Lisäksi olen saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia.

Kyllä ihminen, joka tulee herkimpänä kasvukautena, n.10-16-vuotiaana vakavasti kiusatuksi, voi se vaikuttaa loppuelämään. Itse olen menettänyt luottamusta vieraisiin ihmisiin.

Pelkään, että he ajattelevat minusta pahaa. Joten tutustuminen on todella vaikeaa ja olen vaivaantunut ihmisjoukossa.

Miettikää, kiusaajat!

Tai haluatko kasvattaa omasta lapsestasi kiusaajan, joka voi pilata toisen elämän.

Tai sitten sinun oma lapsesi saattaa olla kiusattu, muttei uskalla kertoa siitä.

Onneksi asiaan puututaan nykyään herkemmin kuin minun aikanani.

että oheinen kertomus nosti mussa vain ärtymystä. Tuli tunne, että tässä on juuri sellainen kiusattu, joka sysää kaiken syyn muihin ja oikeuttaa oman uhristatuksensa vailla pienintäkään ajatusta siitä, että olisi ehkä itse omalla arkuudellaan ja passiivisuudellaan edesauttanut tilannetta. Tekisi niin mieli kysyä, miksi et puolustanut itseäsi.

Ihmisillä on kovin erilaisia käsityksiä kiusaamisesta, sen syistä tai siihen johtavista tekijöistä. Osa sälyttää asian vain kiusaajan pahuudesta johtuvaksi, osa kiusatun henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuvaksi, osa luonnonlaiksi, joka isossa porukassa aina vallitsee. Oman käsitykseni mukaan kaikki edellä mainitut tekijät ovat osasyitä. Kiusaajalla on tietynlaisia ominaisuuksia ja ongelmia esim. ryhmässä toimimisessa, empatiassa, kehittymättömän moraalin takia, kiusatuissa on taas usein jokin ominaisuus, joka kiusaamiselle altistaa (tälle ei tietenkään itse välttämättä voi mitään eikä se tietenkään saisi olla syy kiusaamiselle, näin vain usein on). Kiusaajan ja kiusatun roolit voivat elää ja joskus kiusattuna oleminenkin on osa jonkinlaista valtapeliä, aivan kuin marttyyrirooli esim. perhe- tai parisuhdekuvioissakin voi olla. Oma käsitys kiusatuksi tulemisesta voi olla joskus ihan eri kuin muun yhteisön kuva tilanteesta. Isossa porukassa moraaliltaan ja psyykeltään kehittymättömiä ihmisiä jonkinlainen nokkimisjärjestys ja hierarkia kehittyy aina. Kehittyykö se kiusaamiseen tai jonkun kärsimykseen saakka, on se suuri kysymys.



Mitä asialle voisi teidän mielestänne tehdä? Se kai se kaikkein oleellisin asia on! Esim. te koulu- tai työpaikkakiusatut - mitä teidän tilanteessanne olisi pitänyt tehdä toisin, kuka olisi voinut tilanteeseen vaikuttaa? Miten kiusaajan tai kiusatuksi tulleen käytökseen tms. voi puuttua vai voiko mitenkään? Onko esim. koulukiusaamisen alkaessa jo myöhäistä; onko kiusaajan ja kiusatuksi tulevan roolit jaettu jo geneettisesti ennen syntymää tai varhaisina kehitysvuosina? Mikä on vanhempien rooli, koulun rooli, meidän kaikkien rooli? Mitä minä voisin tehdä, että lapsestani ei tule kiusaaja eikä kiusattu? Tai jos lapseni on jo osallinen tällaiseen, mitä voisin jatkossa tehdä toisin?

tutkimuksin todettu teoriatieto aiheesta kiinnostaa, niin yksi näkökulma tähän aiheeseen on myös KOHERENSSIN TUNNE. Googlatkaa vaikka.



Tämä teoria selittää mm. miksi jotkut ihmiset, jotka ovat kokeneet aivan hirvittäviä tapahtumia, voivat silti elää onnellisina ja tyytyväisinä ja toiset taas katkeroituvat ja syrjäytyvät. Tai, että miksi toiset kokee saman tilanteen hirvittävän stressaavana, ja toiset taas eivät lainkaan.

ja hyvä keskustelun piristys edellä!



Mun mielestä kiusaamista ja tuota nokkimista on yhteisössä aina, sille ei mitään voi, ihmiset on eläimiä pohjimmiltaan. Musta on, niin ikävää kuin se onkin, hyvä kasvattaa lapset siihen, että kaikki ei ole aina reilua, kaikki ihmiset eivät ole kivoja eivätkä kaikki noudata yhteisiä sääntöjä. Kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen kohtuullisessa määrin. Itseään saa ja pitää puolustaa eikä tarvitse alistua toisten nokittavaksi, liian kiltti ei tarvitse olla. Jos joku haukkuu tai nälvii, keksitään yhdessä nasevia vastauksia tai jotain järkevämpää sanomista. Fiksumpi lopettaa ja tarvittaessa lähtee tilanteesta pois. Sellaista, joka ei osaa porukan sääntöjä noudattaa, joka kiusaa tai satuttaa muita, ei tarvitse ottaa porukkaan mukaan. Toisia ei haukuta eikä toiseen saa koskea kuin hyvässä tarkoituksessa. Jos leikki menee liian rajuksi, esim. itseen tai toisiin sattuu tai joku on vaarassa loukkaantua tai oikeasti suuttumassa, pitää sanoa heti , että nyt ei ole enää kivaa, en halua jatkaa tätä leikkiä, tehdään jotain muuta. Aikuiselle saa ja pitää kertoa, jos itse ei tilantessa pärjää tai jos jotain muuta kiusataan.

Mitä asialle voisi teidän mielestänne tehdä? Se kai se kaikkein oleellisin asia on! Esim. te koulu- tai työpaikkakiusatut - mitä teidän tilanteessanne olisi pitänyt tehdä toisin, kuka olisi voinut tilanteeseen vaikuttaa? Miten kiusaajan tai kiusatuksi tulleen käytökseen tms. voi puuttua vai voiko mitenkään? Onko esim. koulukiusaamisen alkaessa jo myöhäistä; onko kiusaajan ja kiusatuksi tulevan roolit jaettu jo geneettisesti ennen syntymää tai varhaisina kehitysvuosina? Mikä on vanhempien rooli, koulun rooli, meidän kaikkien rooli? Mitä minä voisin tehdä, että lapsestani ei tule kiusaaja eikä kiusattu? Tai jos lapseni on jo osallinen tällaiseen, mitä voisin jatkossa tehdä toisin?

Asialle voi tehdä sellaista, että kiinnittää asiaan huomiota. Esimerkiksi opettajan ominaisuudessa: havainnoi ryhmän vuorovaikutustilanteita, kertoo mikä on hyväksyttävä tapa käyttäytyä, puuttuu jokaiseen tilanteeseen, missä havaitsee ei sopivaa käytöstä.

Liaan usein ainakin yläkoulun opettajat jäävät pohtimaan "Onkohan tämä nyt kiusaamista" tms. Ei sitä tarvitse pohtia, vaan asiaan pitää puuttua. Ei tarvitse odottaa, että se menee ihan pahemmanlaatuiseksi syrjinnäksi.

Aikuisen ja kasvattajan tehtävä on ohjata lapsia ja nuoria oikeaan suuntaan. Ei sivistyneen yhteiskunnan tarvitse tyytyä katsomaan sivusta, kun asiat vaan menevät "luonnonlakien ohjaamana". Meillä on tietty yhteiskuntajärjestys ja moraalisäännöt. Lapsi ja nuori ei osaa luonnostaan käyttäytyä niiden mukaan, hän tarvitsee ohjausta. Kun joku käyttäytyy väärin, häntä ohjataan oikeaan suuntaan.

Kaikkea väärää käytöstä ei saada koskaan kitkettyä pois. Muutenhan meillä ei olisi esim. rikollisuutta, pahoinpitelyjä ja sotia.

Kouluissa on kaikenlaisia kiusaamiseen puuttumisen menetelmiä kuten Kiva-koulu. Työpaikkakiusaamiseenkin on kehitetty menetelmiä.

Kiusaaminen ei ole ainoastaan kiusatun ja kiusaajan välinen asia. Kaikki reunalla keikkujat ja sivusta seuraajat ovat avainasemassa: katsonko vierestä, kun tämä tapahtuu, hyväksynkö sen vai puutunko siihen.

terveisin entinen koulukiusattu, opettaja sekä kouluikäisten äiti (kokemusta on siis asiasta ihan käytännössä monessa eri roolissa)

Muuton jälkeen otettiin silmätikuksi, tytöt olivat kateeellisia uudesta tulokkaasta (10v.). En ole ruma, vaan suht ok, pojat tykkäs.

Lukiossa kiusaaminen oli ulkopuolelle jättämistä ym.

Olin menettänyt itseluottamustani niin paljon kiusaamisen seurauksena, että se seuraa edelleen elämääni.

Olen jo 33v. ja näen edelleen painajaisia näistä ihmisistä.

Lisäksi olen saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia.

Kyllä ihminen, joka tulee herkimpänä kasvukautena, n.10-16-vuotiaana vakavasti kiusatuksi, voi se vaikuttaa loppuelämään. Itse olen menettänyt luottamusta vieraisiin ihmisiin.

Pelkään, että he ajattelevat minusta pahaa. Joten tutustuminen on todella vaikeaa ja olen vaivaantunut ihmisjoukossa.

Miettikää, kiusaajat!

Tai haluatko kasvattaa omasta lapsestasi kiusaajan, joka voi pilata toisen elämän.

Tai sitten sinun oma lapsesi saattaa olla kiusattu, muttei uskalla kertoa siitä.

Onneksi asiaan puututaan nykyään herkemmin kuin minun aikanani.

että oheinen kertomus nosti mussa vain ärtymystä. Tuli tunne, että tässä on juuri sellainen kiusattu, joka sysää kaiken syyn muihin ja oikeuttaa oman uhristatuksensa vailla pienintäkään ajatusta siitä, että olisi ehkä itse omalla arkuudellaan ja passiivisuudellaan edesauttanut tilannetta. Tekisi niin mieli kysyä, miksi et puolustanut itseäsi.

Olet empatiakyvytön. Onko arka ja passiivinen ihminen vapaata riistaa? Toista ihmistä pitää kunnioittaa. Se, että sinä kykenet joka tilanteessa (ja kaikkina kehityksesi vaiheina) puolustamaan itseäsi, ei tarkoita, että me kaikki muut pystyisimme. Toivon sinulle lisää elämänkokemusta, myös syrjityn rooliin joutumista. Se kehittäisi empatiakykyäsi.

[/i



Olet empatiakyvytön. Onko arka ja passiivinen ihminen vapaata riistaa? Toista ihmistä pitää kunnioittaa. Se, että sinä kykenet joka tilanteessa (ja kaikkina kehityksesi vaiheina) puolustamaan itseäsi, ei tarkoita, että me kaikki muut pystyisimme. Toivon sinulle lisää elämänkokemusta, myös syrjityn rooliin joutumista. Se kehittäisi empatiakykyäsi.

[/quote]

Sen sijaan olen kuten muutkin: joissakin tilanteissa uhri, joissakin "kiusaaja", joissakin neutraali tarkkailija, joissakin sovittelija, joissakin riidankylväjä jne. jen. jne.



On oireellista, että periaatteessa neutraali kysymys, miksi et puolustanut itseäsi ei saa sinua miettimään, että tosiaan, miksi en muuten puolustanut, eikö minua opetettu puolustamaan itseäni, enkö kokenut vanhempiani turvalliseksi joten en uskaltanut hakea heiltä tukea jne.



SEN SIJAAN alat syyttämään vastapuolta ja ulkoistat ongelman itsestäsi siihen pahaan maailmaan, jolla on kaikki valta ja voima. Just. Onnea valitsemallasi tiellä.

Koska hämmästyttävän suuri osa opettajista on sitä mieltä, että lasten kuuluu sietää kiusaamista. Sitten jos lapset itse pyytävät nollatoleranssia, ja nykyään moni nollatoleranssikotikasvatuksen saanut pyytää, niin sitten opet on sitä mieltä että nää on lellipentuja ja kantelupukkeja. Kyllä lasten pitää sietää muilta käytöstä, jota esim. opettajanhuoneessa ei katsottaisi hetkeäkään muita opettajia kohtaan.



Ja tämä päätelmä on siis syntynyt tällä palstalla, jossa olen seurannut opettajien asennetta kiusaamiseen.

Ei se auta kiusattua että kiusaaja saa apua kun niitä kiusaajia tulee aina uusia. Kaikkia ihmisiä ei pysty kiusaamaan ja näiden kiusattujen tulisi vahvistaa itseään, muuten käy huonosti joka paikassa.



Meidän luokallamme kiusattiin juuri tosikoita ja niitä jotka olivat tylyn hiljaisia. Minusta heillä oli ongelmia sosiaalisuudessa ja altisti kiusaamiselle.



Kun hoidetaan vaan kiusaajia kiusatun elämä jatkuu samanlaisena, joka paikassa joutuu kiusatuksi.

tää nollatoleranssi -käsityskin on kyllä vähän ongelmallinen. Mikä on se nolla, jonka ylitystä ei sallita? Onko se, että esim. haluaa leikkiä oman parhaan kaverinsa kanssa välillä ilman muita kavereita, kiusaamista? Onko se, että poikaporukassa herjaillaan, tönitään, viedään toiselta lippis tms. aina itsestään selvästi kiusaamista? Onko jalkapallopelissä pallon vieminen tai toisen tönäisy aina kiusaamista? Onko kiusaamista, jos työkaveri menee toiseen pöytään omien tuttujensa kanssa syömään vaikka minunkin vieressä olisi tyhjä paikka? Onko kiusaamista, jos pomo kehuu Inkerin esityksen eikä sano yhtä monta sanaa minun esityksestäni? Onko kiusaamista, jos Pekka saa pitää syysloman mutta minä en? Onko kaikki kiusaamista, josta jollekin voi tulla paha mieli tai josta joku voi pettyä? Onpa kauhea kukkahattutätiyhdyskunta, jossa kaikkien pitäisi istua tyynykasassa meditoimassa käsi kädessä ja olla autuaasti hymyillen ja syvästi henkäillen kaikesta samaa mieltä.



Kyllä elämään kuuluu myös erimielisyydet, väärinkäsitykset, riidat, rajojen hakeminen, pettyminen, suru, se, että kaikki eivät ole kaikkien kavereita, ei koulussa eikä työelämässä. Lapset opettelevat elämisen sääntöjä ja on älytöntä odottaa, että kypsymättömät pikkuihmiset osaisivat ottaa kaikki ja kaikkien mielipiteet ja mieltymykset jatkuvasti huomioon, etenkin jos tämä tarkoittaa omista mielipiteistä tai toiveista luopumista toisen takia. Opetellaan toki kuulemaan muidenkin mielipiteitä ja toiveita mutta kyllä lapsen omat toiveet, tarpeet ja mieltymyksetkin pitää hyväksyä - marttyrien kasvatus ei saa olla koulun tavoitteena.

Ei se auta kiusattua että kiusaaja saa apua kun niitä kiusaajia tulee aina uusia. Kaikkia ihmisiä ei pysty kiusaamaan ja näiden kiusattujen tulisi vahvistaa itseään, muuten käy huonosti joka paikassa.

Meidän luokallamme kiusattiin juuri tosikoita ja niitä jotka olivat tylyn hiljaisia. Minusta heillä oli ongelmia sosiaalisuudessa ja altisti kiusaamiselle.

Kun hoidetaan vaan kiusaajia kiusatun elämä jatkuu samanlaisena, joka paikassa joutuu kiusatuksi.

paradoksaalisesti kiusaaja saa apua omaan käytöshäiriöönsä, kiusattu sen sijaan jätetään oman ongelmansa kanssa vaille mahdollisuuttakaan oppia puolustamaan itseään. Onpa reilua

ja lapsuudesta niin ei mulla ollut mitään vaikeuksia tunnistaa kiusaamista esim. porukoiden sisäisistä riidoista. Ehkä olin sitten jotenkin outo, kun joka puolella ei koko ajan ollut epäselviä tilateita joissa ei muka tiedetty oliko toiminta kiusaamista vai ei.

Ei se auta kiusattua että kiusaaja saa apua kun niitä kiusaajia tulee aina uusia. Kaikkia ihmisiä ei pysty kiusaamaan ja näiden kiusattujen tulisi vahvistaa itseään, muuten käy huonosti joka paikassa.

Meidän luokallamme kiusattiin juuri tosikoita ja niitä jotka olivat tylyn hiljaisia. Minusta heillä oli ongelmia sosiaalisuudessa ja altisti kiusaamiselle.

Kun hoidetaan vaan kiusaajia kiusatun elämä jatkuu samanlaisena, joka paikassa joutuu kiusatuksi.

Olen tosikko ja "tylyn" hiljainen ihminen ja olin lapsena kiusattu. Minusta minulla ei kuitenkaan ole ONGELMIA SOSIAALISUUDESSA vaan olen vaan vähemmän ulospäinsuuntautuva kuin monet muut. Tämä luonteenpiirre on minusta täysin ok eikä mikään ongelma. Aikuiselämässäni ja ammatissani (yksinäinen luova suunnittelutyö) siitä on ollut myös valtavasti hyötyä, sosiaalisuudella en tekisi yhtään mitään.

Minusta ratkaisu ei voi olla, että koska lapsilla on luontainen taipumus kiusata kaikkia erilaisia -joihin kuuluu myös ja erityisesti hiljaiset, rauhalliset lapset- niin näiden ketään häiritsemättömien erilaisten täytyisi muuttua toisenlaisiksi pärjätäkseen. Kyse on heidän temperamentistaan, heidän persoonallisuudestaan, heidän koko olemuksestaan, jota vaadit muutettavaksi! MInusta ihmiset tulee hyväksyä olemukseltaan sellaisena kuin he ovat, niin hiljaiset ja rauhalliset kuin aktiiviset ja sosiaalisetkin. Ja lapsia täytyy aktiivisesti kasvattaa tämän erilaisuuden hyväksymiseen ja laumapaikoissa kuten kouluissa valvoa ettei osa lapsista joudu kiusatuiksi.

Nämä ovat kiusaamiskohteet.

ja arat ei yrittäisi muuttaa itseään, tottakai moni yrittää. Minäkin yritin. Mutta kun se ei tule luonnostaan se rohkeus ja puolensapitäminen!!!! Ja muut lapset ei ole tyhmiä, kyllä ne haistaa feikin ja sitten vaan kiusataan entistä enemmän. Kerrankin yritin sanoa kiusaajalle vastaan ja se ei kerta kaikkiaan ollut luontevaa, ja siitä vasta riemu repesi, josta sain kuulla viikkotolkulla :(.

Ensinnäkin on itsestäänselvää, että huonot perustukset vaikuttavat elämässä, ellei huonoa pohjaa korjata tai ellei se korjaudu. Aikuisena asiat harvemmin enää korjautuvat, vaan ne täytyy itse korjata ts. hankkia apua. Totta kai huonoista lähtökohdista tavalla tai toisella ponnistavat ajautuvat _keskimäärin_ useammin ongelmiin myöhemminkin elämässään kuin hyvän perustan saaneet. Olisi aika erikoista jos ihmiset yleisesti ottaen aivan satunnaisesti masentuisivat, ahdistuisivat ja ajautuisivat ongelmiin.





Edellä sanottu pätee väestötasolla. Yksittäisissä ryhmätilanteissa dynamiikan selvittely, vaikuttiminen etsiminen, moraalisesta väärinteosta syyttäminen jne on eri asia. Nämä kaikki ovat omia monimutkaisia aiheitaan, eikä niistä voi vetää mutkia suoriksi millään kiusatut tekevät itse itsensä kiusatuiksi - kiusaajat ovat pelkkiä pahantahtoisia paholaisia -tyyppisellä tyhjällä kärjistämisellä.

ymmärtää. Usein taustalla ahdistuneisuushäiriö tms. Synnynnäisiä eroja ei ei tohdita sanoa ääneen, koska se helposti apatisoi: mitä väliä edes yrittää, kun kaikki on määrätty jo geeneissä?



On helpompi puuttua kiusaamiseen (ja se on toki myös oikein), koska siinä muutetaan pahista, ei hyvistä eli uhria.



Valitettavasti uhrin pitäisi myös tehdä itselleen jotain. Mutta tätä ei saa sanoa, koska se on melkein yhtä pahaa kuin kiusaaminen, joskus pahempaakin.

Lihavuudesta kiusattiin ala-asteella, mutta kyllä siinä oli muutakin. Pojat leikkivät pitävänsä minusta ja nauroivat makeasti, kun sinisilmäisenä kuvittelin että olivat tosissaan. Tytöt jättivät ulkopuolelle leikeistä. Luokkakuvissa istun metrin päässä muista, muistan kun muut luokkalaiset ahtautuivat toistensa viereen koska minä olin "ällöttävä". Lihavuuteni katosi, vaan jokin minussa ärsytti heitä myöhemminkin. Eräässä luokkakuvassa naamani on punainen, koska luokan kovistyttö tiuskaisi minulle juuri ennen kuvaamista "koitakin katsoa, että näytät siedettävältä tänä vuonna kuvassa". Hänellä itsellään on saparot ja hurmaava hymy.



Olen aikuisiällä käynyt psykologilla pohtimassa tätä kiusaamista ja syitä siihen. Minulle on tehty testejä aspergerin ym. poissulkemiseksi eikä mistään ole löytynyt mitään, joka selittäisi edes osittain muiden käytöstä.