Lue keskustelun säännöt.
Te, jotka vastustatte alle vuoden ikäisten päivähoitoa
03.08.2012 |
Hei,
koettakaa pysyä maltillesena, ok? Pyytäisin vastausta seuraaviin kysymyksiin.
1. Jos pienten lasten päivähoito on vahingollista, miten meistä 1970-luvun lapsista tuli normaaleja? Tähän ei mitään "pahoinvointi on lisääntynyt"-mutuilua, vaan ihan selkeästi osoitettuja kausaliteetteja, jos viittaatte johonkin tutkimukseen.
2. Monessa Euroopan maassa lapset menevät hyvinkin nuorena hoitoon. Miten heistä tulee niinkin normaaleja, onnellisia ja hyvinkäyttäytyviä? Nyt ei puhuta siitä, että moni nainen luopuu urastaan ja jää kotirouvaksi, vaan todellakin siitä, että moni lapsi on hoidossa hyvinkin varhaisessa vaiheessa.
Lisäksi pyydän, ettette hyökkää minua vastaan tai etsi huonoa omaatuntoa tms. Siitä ei ole tässä tilanteessa kyse.
Kommentit (88)
tiedotusvälineitä vai mitä sinä pidät normaalina? Milloin masennus oikein räjähti käsiin? Mitä oli sitä ennen kun sitä ei osattu diagnosoida?
70-luvun lapset on nyt vanhempia ja lapsensa kaduilla viinan ja huumeitten kanssa rellestämässä. Kielenkäyttö sairasta ja opet niin stressaantuneita ja syystäkin. Olisko niin vai mitä sanoitkaan pienistä lapsista??????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi sanoa kannattavani alle vuoden ikäisten päivähoitoa, mutta en vastustakaan sitä. Omista lapsistani kukaan ei mielestäni olisi ollut kypsä vieraan hoitoon ennen kuin lähempänä kahta ikävuotta. Ujoin oli valmis vasta lähempänä kolmea vuotta. Pidin omaa ja mieeheni hoitoa sopivampana heille. Myöhemmin kaikki ovat olleet hoidossa, paitsi kuopus, jota vielä hoidetaan kotona.
Lastenhoito on joka tapauksessa epätäydellisä kompromisseja täynnä, lapset ja perheet ovat erilaisia. Jos esimerkiksi olisin olut hyvin sairas tai masentunut tai köyhä tai erittäin motivoitumaton hoitamaan omia lapsiani, olisin voinut laittaa lapseni hoitoon jopa alle vuoden iässä.
Vieras voi tosiaankin olla noissa olosuhteissa paree hoitaja jos siis pitää lapsesta. Minusta hoitajan on pidettävä kaikista hoitamistaan lapsista muuten ei tu hyvä!
Pakko olla kyse itsekkäästä minä, minä vanhemmasta, eli lähtökohta on se, että minä en jaksa ja minä tarvitsen.
Sitten perustellaan se itselle parhainpäin, eli kun käyn töissä olen hyvä äiti ja jaksan paremmin ja lapsellakin on niin kivaa kun on ohjelmaa ja kavereita, lässyn lässyn.
Jos se pieni osaisi edes puhua, se taatusti valitsisi vain sen oman äidin(tai isän) eikä niitä aktiviteetteja.
Ainoa syy minkä ymmärrän olisi se, että toimeentulo on oikeasti kiinni siitä työstä, eli vaihtoehtona olisi asua kadulla ja olla ilman ravintoa, harvalla näin kuitenkaan on.
Ehkä tässä sitten pitkällä tähtäimellä näkyy se nykyisten vanhempien kokema hoivan puute, kun ei osata sitä omalle jälkikasvullekkaan tarjota. Halutaan kyllä äidiksi, mutta mahdollisimman huomaamattomasti ja vähillä vaurioilla.Pitää saada kaikki,nyt ja heti.
Mistä ne vanhemmat edes tietää miten se pieni siellä hoidossa oikeasti voi, siitäkö mitä täti huutelee perään kun kiiruhdetaan jo puoliksi portista ulkona. Sanotaan, että on se hyväksi, lapsikin kehittynyt niin äkkiä kun aloitti hoidossa, niinpä ja miksihän?
Siksi kun pitää olla iso ja reipas, muilla elkeillä ei ole mitään merkitystä, koska kellään ei ole aikaa,kukaan siellä ei rakasta lasta. Ne tädit on siellä töissä, osa loppuun palaneina.
Miettikää nyt hyvät ihmiset, 3vuotta on lyhyt aika ja sitten niillä lapsilla onkin jo oikeasti kivaa ja voitte jopa keskustella miten on mennyt, kuka täti on lempi täti ja kuka paras kaveri.
Vastaukseni kysymyksiin:
1. Jos pienten lasten päivähoito on vahingollista, miten meistä 1970-luvun lapsista tuli normaaleja?- 1970-luvun vanhemmilla ja lapsilla oli tukenaan ja apunaan 1950-luvun isovanhemmat. Missä suurin osa 70-luvun lapsista vietti kesälomansa? - Mummolassa! (näin ei ole enää nykyisin).
2. Monessa Euroopan maassa lapset menevät hyvinkin nuorena hoitoon. Miten heistä tulee niinkin normaaleja, onnellisia ja hyvinkäyttäytyviä?
- Tähänkin kohtaan tulee vastauksena "Isovanhempien ja perheen tuki", koska muissa Euroopan maissa perhesiteet ja isovanhempien merkitys on paljon voimakkampaa kuin Suomessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
heille paremmin jos jonnekin on pakko kotoa viedä.
On olemassa lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että päiväkotihoito lisää pienten lasten aggressiivisuutta ja stressihormonieritystä ja heikentää siten stressivasteen kehitystä. Puolitoistavuotiaalle lapselle on jopa kiintymyssuhteen kannalta parempi olla kotona masentuneen ädin kanssa (joka saa apua masenukseensa) kuin päiväkodissa.
Nykyisenmuotoisen päivähoitojärjestelmän heikkouksista ja vahvuuksista voi lukea mm. Marjatta Kallialan kirjoista, häneltä ilmestyi uusi kirja keväällä. Suosittelen.
heille paremmin jos jonnekin on pakko kotoa viedä.
On olemassa lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että päiväkotihoito lisää pienten lasten aggressiivisuutta ja stressihormonieritystä ja heikentää siten stressivasteen kehitystä. Puolitoistavuotiaalle lapselle on jopa kiintymyssuhteen kannalta parempi olla kotona masentuneen ädin kanssa (joka saa apua masenukseensa) kuin päiväkodissa.
Nykyisenmuotoisen päivähoitojärjestelmän heikkouksista ja vahvuuksista voi lukea mm. Marjatta Kallialan kirjoista, häneltä ilmestyi uusi kirja keväällä. Suosittelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On olemassa lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että päiväkotihoito lisää pienten lasten aggressiivisuutta ja stressihormonieritystä ja heikentää siten stressivasteen kehitystä.
Luin äskettäin tutkimuksesta, jossa tätä oli tutkittu tarkemmin. Aika pitkälti lasten stressihormonitaso oli sen mukaan kiinni siitä, miten työntekijät päivähoidossa lapsia kohtelivat, miten lapsen tekemiin aloitteisiin vastattiin, kokivatko lapset tulleensa kuulluiksi.
Tässä olisi helppo huutaa pienempiä ryhmiä, mutta ei se ihan niinkään ole. Aika pitkälti on kyse työntekijöiden asenteesta: leipääntynyt, työhönsä kyllästynyt työntekijä ei jaksa vastata lapsen aloitteisiin, vaikka olisi kahden hänen kanssaan.
On olemassa lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että päiväkotihoito lisää pienten lasten aggressiivisuutta ja stressihormonieritystä ja heikentää siten stressivasteen kehitystä.
Luin äskettäin tutkimuksesta, jossa tätä oli tutkittu tarkemmin. Aika pitkälti lasten stressihormonitaso oli sen mukaan kiinni siitä, miten työntekijät päivähoidossa lapsia kohtelivat, miten lapsen tekemiin aloitteisiin vastattiin, kokivatko lapset tulleensa kuulluiksi.
Tässä olisi helppo huutaa pienempiä ryhmiä, mutta ei se ihan niinkään ole. Aika pitkälti on kyse työntekijöiden asenteesta: leipääntynyt, työhönsä kyllästynyt työntekijä ei jaksa vastata lapsen aloitteisiin, vaikka olisi kahden hänen kanssaan.
Ja miksiköhän ne tädit pahiten leipääntyy..? Aivan, koska ryhmät on liian suuria eikä lapsia ehdi hoitaa hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja miksiköhän ne tädit pahiten leipääntyy..? Aivan, koska ryhmät on liian suuria eikä lapsia ehdi hoitaa hyvin.
Siihenhän he vetoavat. Kumma juttu, että toiset tädit eivät samoissa olosuhteissa leipäänny ja vieläpä kerkeävät hoitaa lapset hyvin. Jotkut kun käyttävät työaikansa työntekoon, toiset marisemiseen. Oli meinaan melkoinen yllätys, kun vein kuopuksen samaan ryhmään mutta eri työntekijöille, missä kuopuskin oli ollut. Ilmapiiri oli täysin muuttunut.
Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että jotkut työntekijät nyt vain tekevät työnsä paremmin kuin toiset, tämä pätee niin päiväkodeissa kuin kaikissa muissakin työpaikoissa.
Mua hoiti lastenhoitaja meillä kotona 80-luvun alussa. Äiti meni töihin takaisin kun olin varmaan noin 6kk. Luulin että tällainen olisi ollut yleistä siihen aikaan, että on hoitaja kotona jos äiti työelämässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin tunnen erään, joka halusi sille alalle. Kierreltyään sijaisena useissa päiväkodeissa tunsi suurta mielipahaa lasten puolesta sillä kohtelu oli sitä luokkaa: huutoa, piruilua, välinpitämättömyyttä eikä ainakaan syliä!
Tämä henkilö nappasi pikkuisia syliin ja piti heitä sylissä huomautuksista huolimatta. Lopulta jätti koko alan!
Ilmeisesti päiväkodeissa on liian vähän henkilökuntaa ja mukaan on pujahtanut aivan liian kovia ihmisiä.
kyllä esim. Jenkkilässä mammat jää kotiin hoitamaan muksujaan. Vievät ja hakevat koulusta, leipovat sinne ja ovat joka (usein) esityksissä katsomassa koululaisten esityksiä. Lisäksi keräävät aktiivisesti rahaa kouluille ja avustavat viikottain kouluissa ilman palkkaa.
Mammoilla saattaa myöhemmin olla osa-aikatöitä mutta mutta...ihan ite olin paikanpäällä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli oma äitini oli tuon 3kk äitiyslomalla. 1 kk pidettiin ennen synnytystä, ja 2 kk synnytyksen jälkeen. Sitten piti palata töihin (tai irtisanoutua ja jäädä kotirouvaksi). Äiti palasi töihin ja laittoi minut kokopäivähoitoon. Siis 2kk ikäisenä!!
Ensin olin 4kk tutulla hoitotädillä jolla oli omia lapsia 2. Olin aina jossain nurkassa vailla huomiota ja syliä, en nyt ihan laiminlyöty mutta en mitenkään hoidettu tai huomioitukaan.
6kk iässä menin "seimeen" eli tarhan vauvaosastolle. Siellä käsittäkseni makuutettiin vauvoja sellaisissa rivisängyissä ja siellä saivat huutaa itsekseen.
9kk iässä menin sitten jo oikeaan tarhaan, ja siitä tietenkin eteenpäin koko tarhaura.
Oma äitini on poikkeuksellisen tunnekylmä ja -vammainen ollut aina, häntä ei ole ikinä kiinnostanut lastensa hyvinvointi, tunteet, mielipiteet tai elämä ylipäätään. Varhainen hoitoonlaitto ei ainakaan asiaa parantanut. Äidilleni ei koskaan syntynyt mitään "rakkaussymbioosia" vauvoihinsa, kun ne laitettiin jo 2kk iässä täysipäivähoitoon, pois silmistä parkumasta ja huutamasta. SUhtautuminen oli koko ajan se että "kakarat on riesa".
Mutta, äitini oli "pakko" tuolloin tehdä lapset vaikka hän ei ole tippaakaan äidillinen tai edes lapsiaan rakastanut. Agraarikulttuurissa tuo oli kirjoittamaton pakko johon puoliso ja suku painosti, ja niin lapset sitten tehtiin haluttiin tai ei.
Nykyään välit äitini kanssa ovat jäätävät ja välejä hädintuskin edes on. Äiti ei ole elämässäni mukana millään tavalla, ei halua edes nähdä vilaukseltakaan lapsenlapsiaan. Ei kiinnostanut omat lapset aikanaan, miten siis muka lapsenlapsetkaan kiinnostaisivat.
Olen mielestäni vahingoittunut varhaisesta hoitoonlaittamisesta. Totuuden nimissä kyllä on sanottava että olisin VIELÄ ENEMMÄN vahingoittunut siitä, jos äitini olisi hoitanut minua kotona ekat 7v. Äitini on niin piittaamaton, tunnekylmä ja tyly ihminen, että koin kuitenkin hoidossa saavani enemmän jonkinlaista välittämistä kuin kotona.
Itse kannatan kotihoitoa JOS äidillä asiat ok, ja äiti on henkisesti tasapainoinen. Huonon äidin tapauksessa päivähoito voittaa mennen tullen kymän ja kalsean "äidinrakkauden".
Omat lapseni ovat mennet hoitoon 3, 2v ja nuorin 1v10kk iässä, ja alkuun aina osa-aikaisina. Kumpikin on lyhentänyt työaikaansa, toinen työpäivien määrää (4pv vko) ja toinen työpäivien kestoa (6h/pvä) jonka lopputulema on ollut se että lapset ovat olleet 4 pv viikossa päiväkodissa sen 6h kerrallaan. Tämä on mielestäni yläraja sille, että lapsi ei stressaannu liikaa.
Minut on laitettu hoitoon alle vuoden ikäisenä (ja omassa tapauksessani hoitopaikat vielä vaihtuivat aluksi tiuhaan).
Vaikka olen ulkoisesti hyvin menestynyt, väittäisin, että aikainen hoitoon meneminen on yksi syy ahdistumistaipumukseeni (joka ei myöskään näy ulospäin). Eli hyvää kiintymyssuhdetta ei syntynyt oikein kehenkään ja taustalla on yhäkin turvattomuuden tunnetta. Tunnesuhteen luominen omiin lapsiinkin oli vauvavaiheessa haastavaa.
Toisaalta omatkin lapset ovat aloittaneet päiväkodin 2-vuotiaina. Sen verran kodin malli vaikutti: myös äidin ura on tärkeä.
Eli siis "vastustan".
Oma äitini (nyt jo eläkkeellä) oli pph/lastenhoitaja. Eli aika läheltä olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni asiaa katsonut.
Varmasti pienempänäkin hoitoon viedyistä kasvaa ihan normaaleja aikuisia. Tosiasia on vaan, että aika ei hoitajalla riitä kunnolla näille pienimmäisille (ns."laatuaika"), ovat vaan siinä sivussa. Kotona ei ole isoa lapsiryhmää tarkkailun alla, ja huomiota voi osoittaa pienellä paljon enemmän.
Lapsen omasta persoonastakin on paljon kiinni miten selviytyy. Toinen oppii pitämään puoliaan jo pienestä, toinen eristäytyy ja ujoutuu.
Nämä siis MINUN omia kokemuksiani/mielipiteitäni. Lähde: oma elämäni.
kun ei yksinkertaisesti ole vara jäädä kotiin ja alueella ei ole perhepäivähoitoa? Olen viemässä vähän reilu 1-vuotiaan lapseni päiväkotiin, kamalaa syyllistämistä tämäkin ketju asiasta on, kun kaikilla vain ei ole muita vaihtoehtoja. Onko se niin outoa ymmärtää? Mielelläni en todellakaan veisi noin pientä hoitoon, mutta kun ei ole vaihtoehtoja. Mummot ja papat yhä työelämässä ja mies ei niin superpalkkainen, että elelisimme minun 400€:lla koko 5-henkinen perhe. Kaikki lapseni ovat hoitoon menneet alle 2-vuotiaina :-(
Tunnen 7-henkisen perheen, jossa äiti oli kotona lähes 20 vuotta. Mies naisvaltaisella (huonopalkkaisella) alalla töissä. Pärjäsivät kyllä - ja omistusrivari pk-seudulta (ok-alue, ei mikään Korso tai Espoon keskus).
Ymmärrän, että kolme vuotta on pitkä aika, jos rahasta on tiukkaa. Mutta rahaa tulee mukavasti noin vuosi lapsen syntymästä. Siihen kuukausi tai kuusi-seitsemän-kahdeksan kuukautta päälle ei horjuta ketään, JOS niin haluaa.
Elämä on valintoja.
ITsekin olen kerran väärin valinnut. Toisella kerralla korjasin.
Kotona pystyvät parhaiten olemaan ne, jotka elävät muutenkin tukien varassa, mutta pienipalkkaisilla se on melkoinen mahdottomuus.
Esim. 7 lapsen yh saa lapsilisiä yli 1000 euroa, päälle elarit miniminäkin yli 1000 euroa, asumistuki, jos asuu vuokralla sekä mahdollinen kotihoidontuki yh-korotuksineen, joten sitä rahaa saattaa tulla yli 3400 euroa. JOs asuu pääkaupunkiseudulla 1000 euron vuokraneliössä (äiti nukkuu olkkarissa), niin rahaa on käytettävissä 2000 euroa lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen yms. Uskotteko, että sillä rahalla ruokkii 7 lasta ja elää itse asiasa ihan kivasti? Tottakai. Jokaiselle lapselle ei tarvitse ostaa uutta, kun vanhemmalta sisarukselta periytyy ainakin jotain vaatetta pienemmälle. Ruokaan toki menee varmasti lähes 1000 euroa, sitä en kyllä kiistä, mutta on taloudellisempaa tehdä isoja määriä, joten tuskin menee kauheasti enempää. Loput rahat sitten menee niihin vaatteisiin, laskuihin(sähkö, puhelin, vakuutus) ja ehkä lasten harrastuksiin tai urheiluvälineisiin.
Sama homma pienipalkkaisen miehen käydessä töissä. Lapsilisiä tulee tietysti ilman yh-korotusta sen 40 euroa/lapsi vähemmän, kotihoidontukea tulee se normi alle 300 euroa ja päälle kuntalisä. Miehen palkka nettona ehkä 1500 euroa niin kuin omallani oli. Ei asumistukea eli tulot yhteensä noin 2500 euroa, josta siis asunnon vuokra pois eli jäljelle jää 1500 euroa. Toisaalta molemmat vanhemmat ja nuorin lapsi olohuoneessa alkaa olla ahdastakin eri tavalla kuin yh:lla, mutta pidetään asunto saman kokoisena, vaikka asukkaita yksi enemmän. Syöjiä on yksi enemmän, joka selvästi myös syö enemmän ja tarvitsee ruokaa myös lounaaksikin (koululaiset eivät tarvitse).
Niin, eikö olekin jo aika surkuhupaisaa, että moni yh kirjoittaa tänne, miten kaikki pystyvät jäämään kotiin, kun hänkin jäi, mutta ei ota huomioon tätä palkakuoppa-asiaa.
Meillä lapsia oli vain kaksi. Miehen nettopalkka oli 1450 euroa ja kotihoidontuki ja kuntalisä sekä lapsilisät niin rahaa saimme noin 2100 euroa, josta vuokran ja peruslaskujen jälkeen jäi rahaa käytettäväksi 800 euroa. Mies tarvitsi autoa työmatkaansa (ei aina samassa toimipisteessä), joten autokulujen jälkeen kuukaudessa jäi rahaa ruokaan, vaatteisiin ja ylipäätään elämiseen noin 500 euroa. Kyllähän me sillä elimme reilu 9 kk, mutta loputtomiin ei voi kiristää vyötä. Vuokra-asuntomme oli karmealla seudulla, joten kun lapsi kasvoi, halusimme vähän turvallisemman leikkiympäristön. Pesukoneen hajoaminen oli katastrofi. Auton huolto ja katsastus ihan järkkyä.
Menin sitten töihin ansaitsemaan omaa pientä palkkaani. Kun tulot tuplaantuivat, vaihdoimme auton uudempaan (ei kalliita huoltokuluja, pienempi kulutus) ja muutimme omistusasuntoon paremmalle seudulle. Pankille maksoimme lainanlyhennystä 800 euroa ja 200 meni yhtiövastikkeeseen.
Toista lasta pystyimme harkitsemaan vasta, kun mies oli saanut parempipalkkaisen työn ja olimme muuttaneet kivalle omakotialueelle, josta olimme jo katsastaneet lasten tulevan koulunkin. Esikoisella oli harrastuksensa ja kaverinsa, joista emme olleet valmiita luopumaan. MIeheni sairastui vanhempainvapaani lopuksi ja jäi hoitamaan lasta, kun minä menin töihin. Minun palkallani ei todellakaan elätetty perhettä, joten kun mies kuntoutui, sai onneksi töitä (taas pienellä palkalla) ja kuopus joutui päiväkotiin 1v6kk:n ikäisenä.
Valintojahan kaikki on elämässä. Voidaan arvostella, miksi ylipäätään hankimme lapsia tai miksi emme muuttaneet erillemme ja leikkineet yksinhuoltajaa. MIksi emme hankkineet parempipalkkaista työtä? Miksi emme kouluttautuneet lisää? Kaikesta voi meitä arvostella. Reaalielämässä opiskelu ei tuosta vaan onnistukaan ja rahakkaat työpaikat eivät tipu syliin. Elämä ei ole onnea ja autuutta Jakomäen vuokrakämpässä eikä mitä tahansa voi eikä edes tarvitse sietää, jotta lapsi saa olla mahdollisimman pitkään kotona.
Hyvänä puolena voin sanoa, että lapset eivät ole koskaan olleet päiväkodissa 8 tuntia kauempaa, esikoinen oli ensimmäisenä vuotena 5-6 tuntia, kuopus ekan puolen vuotensa neljä päivää viikossa 7 tuntia.
tämä on aika naurettava keskustelu, joka sisältää paljon väärää "faktaa". Millä perusteella täällä sanotaan, että muualla Euroopassa ei muka laiteta lapsia niin pienenä hoitoon? Tunnen aika hyvin Keski-Euroopan systeemit siellä asuneena ja voin kertoa, että esim. Belgiassa ja Hollannissa lapset laitetaan hyvin pieninä muutaman kuukauden ikäisinä hoitoon päiväkotiin. Monet äidit palaavat siis hyvin pian töihin synnytyksen jälkeen (kotiäitikulttuuri on todella paljon heikentynyt), mutta tekevät kyllä osa-aikaista työtä, yleisesti 3 päivää viikossa. Työpäivät ovat sitten vastavuoroisesti pidempiä kuin Suomessa. Pohjoismaissa on selkeästi pisimmät äitiyslomat/hoitovapaat kuin missään muualla Euroopassa. Keski-Euroopassa nainen menettää työnsä jos ei palaa äitiysloma loputtua töihin ja aika harva haluaa enää jäädä tyhjän päälle. Isät eivät jää kotiin senkään vertaa kuin Suomessa.
Minusta on myös aika yksioikoista ja naivia väittää, että mielenterveysongelmat johtuvat päiväkodista. Ihmisen psyykeen vaikuttaa KAIKKI ympäristötekijät, kulttuuri, media, perhesuhteet yms. Päiväkoti on vain pieni osa sitä. Olen vahvasti sitä mieltä, että päiväkoti sinänsä ei ole pienelle lapselle niin paha paikka kuin täällä annetaan ymmärtää. Eniten kiinnittäisin huomiota hoitopäivien ja lomien pituuteen. Vanhemmille pitäisi antaa paljon enemmän mahdollisuuksia osa-aikatyöhön sekä pidennettyihin lomiin. Ja heidän tulisi myös käyttää tätä mahdollisuutta enemmän. Alle 3-vuotiaiden ryhmäkokoja tulisi myös pienentää tai ainakin tarkemmin valvoa hoitaja-lapsisuhdetta tarkemmin ja estää turhat kikkailut mitä päiväkodeissa harrastetaan.
Ja vielä: paljon on kiinni lapsen luonteesta ja kehityksestä. Jos lapsi on kovin arka ja hitaasti kehittynyt niin 1-vuotiaana hoitoon vieminen on taatusti huonompi juttu kuin aikaisin kehittyneen ja sosiaalisen lapsen.
Miksi alle vuoden ikäinen kannattaisi viedä hoitoon?
Minä en halua viedä lapsiani hoitoon sen takia kun haluan olla niiden kanssa, varsinkin kun ovat pieniä ja tarvitsevat paljon apua ja hoivaa.
En missään nimessä puolusta alle 1-vuotiaan lapsen hoitoonviemistä mutta toisaalta koen, että perheissä on erilaiset tarpeet ja niiden mukaan on mentävä.
Olin itse 1-vuotias mennessäni päiväkotiin, samoin olivat nuoremmat sisarukseni. Äitini äitiysloma oli 6 kk ja sen jälkeen mummo hoiti minua 6 kk. Sitten sainkin paikan Seimestä eli pienten tarhasta. Muistan sieltä asioita aika paljon, vaikka olen siis ollut alle 3-vuotias. Muistot eivät ole mitenkään positiivisia enkä muista esim. hoitajaa, johon olin äitini mukaan todella kiintynyt. Toisaalta ei ole mitään pahojakaan muistoja, vain sellaisia vähän epämiellyttäviä esim. yksi lapsi sairastui ja häneltä mitattiin kuume pyllystä ja olin aivan paniikissa, kun luulin, että se mitattaisiin kaikilta lapsilta. Hoitaja taisi vähän tiuskiakin, kun viurasin asiasta.
Silti ihan aina tiesin, että vanhempani rakastivat minua. Siitä ei ollut epäilystäkään. Olen aina tiennyt, että olin päiväkodissa, jotta he voisivat ansaita meille rahaa. He viettivät kaiken vapaa-ajan meidän lasten kanssa, joten se oli aivan loogistakin.
Minusta on tullut aivan täyspäinen ihminen niin kuin sisaruksistanikin. Kaikilla yliopistokoulutus, työpaikat ja elämä mallillaan. Suhteet vanhempiin ovat kunnossa.
Olen oman kokemukseni takia vakuuttunut, että ei se yhdessä vietetyn ajan paljous mitään takaa vaan nimenomaan se laatu. Kun lasten kanssa todella haluaa olla ja viettää aikaansa heidän kanssa mielellään, niin lapsetkin tajuavat, että he ovat tärkeitä ja rakkaita vanhemmilleen, vaikka nämä olisivatkin paljon töissä.