Te, jotka olette olleet hyviä koulussa

lisäksi vanhempani eivät ole seuranneet koulunkäyntiäni koskaan.

Olin kolmivuotiaana päättänyt haluta lääkäriksi, tiesin, että sitä varten pitää käydä koulua. Ala-asteella vielä jaksoin tehdä tunnollisesti läksyjä, yläasteella ja varsinkin lukiossa into hiipui, enkä moneen vuoteen tehnyt mitään. Silti keskiarvon piti olla ysin tuntumassa, jos se olisi siitä tippunut, olisin kyllä alkanut ahkeroida enemmän.



Vanhempani eivät vaatineet minulta koskaan mitään, koska ei tarvinnut. Itse asiassa olisin toivonut, että joku olisi joskus ollut kiinnostunut, onko läksyt tehty vai ei.

uhkailiva, kiristivät ja lahjoivat. Vaan eipä sillä mitään merkitystä ollut, olin lukion jälkeen niin poikki etten jaksanut enää lukea pääsykokeisiin ja ajauduin kouluun johon vain pääsin (ja vastaaviin töihin) enkä viihdy siellä lainkaan.



Tärkeämpää olisi ollut miettiä jo yläasteen lopulla mihin työhön haluaa, mutta vanhemmilleni oli vain tärkeintä että sain hyviä numeroita joka aineesta.

Lisäksi vanhempien tuella olisi ollut merkitystä mutta kun he eivät olleet mitenkään mukana asiassa. Kasvatus oli pelkästään latistavaa eikä mistään tullut kiitosta.

Ala-asteella oli monia harrastuksia missä kävin ja leikin kavereiden kanss.

Olin motivoitunut. Sain onnistumisen kokemuksia eli ilmeisesti monen alan lahjakkutta löytyy. Minua kiinnostaa uuden oppiminen, ajatteluni laajentaminen ja itseni haastaminen.



En halunnut miellyttää ketään, vaan motivaatio lähti sisältä päin.



Vanhempani eivät vaatineet mitään koulun suhteen. Esim kaksi veljeäni viis veisasivat koulunkäynnistä eikä heitä ikinä patistettu läksyjä tekemään (vaikka itse kyllä patistaisin vastaavassa tilanteessa).

Tietyissä aineissa olin lahjakas, ja päädyin rakastamaan niitä - kympit ropisivat ihan itsestään. Sitten muissa aineissa kyse oli ihan identiteetistä; en vain osannut ajatellakaan että esim. jättäisin lukematta historian kokeisiin. Sitten oli vielä pari sellaista ainetta (kuten kuvis) joissa olisi pärjätäkseen tarvinnut lahjoja, ja niitä ei ollut. Eli en ollut hyvä kaikessa, mutta yli ysin keskiarvo kuitenkin.

En halunnut olla hyvä vaan halusin osata. Lisäksi tiesin, että mitä paremman pohjan hankkii koulussa, sitä helpompaa on päästä sinne, minne tahtoo.



Vanhemmille riitti, että koulusta ei otettu yhteyttä.

En nero missään mutta hyvä kaikessa.



Omilla lapsillani on kummallakin selkeästi oma suuntaus: Toinen on kielinero, toinen loistaa kuvataiteessa ja kaikessa luovassa.



Minua ei kannustettu, latistettiin ja haukuttiin vain.



Omat lapseni kuskaan vaikka maailmanääriin lahjojensa mukaan ja valvon läksyjentekoa, osallistun vanhempainyhdistyksessä jne.

Kotoa kannustettiin sopivasti. Minulla on melko hyvä muisti ja päättelykykyä.

Olin utelias ja kiinnostunut monista eri asioista, kunnianhimoinen ja halusin myös olla hyvä esim. englannissa, äidinkielessä, ym. Nautin kun sain kokeissa hyviä numeroita. Onnistumisentunne oli palkitsevaa. Olin myös lukutoukka eli rakastin lukemista. Edelleen rakastan lukemista ja kirjoittamista.

Itse asiassa olin jokseenkin laiska, mutta kotitehtävät tein kiltisti.



Mutta luin paljon, eri asiat kiinnostivat. Ja keskikoulusta alkaen oli tärkeää että "matikka menee hyvin".

Pärjäsin koulussa hyvin, vaikka ei ollut erityistä motivaatiota eikä vanhemmat painostaneet. Asiat vain jäi mieleen helposti, kai minulla vaan oli hyvä muisti. Hirveästi en kirjoista päntännyt, riitti että istuin tunneilla ja kuuntelin.

kympin oppilas ja kirjoitin yo-kirjoituksissa kuusi ällää. Vanhemmat eivät koskaan puuttuneet koulunkäyntiini. Kehuivat kyllä toisinaan, mutta hillitysti silloinkin. Motivaatio nousi itsestäni. Halusin katsoa, miten hyviin suorituksiin pääsen ja yllätin itseni. Tämän jälkeen menin yliopistoon ja suoritin maisterin tutkinnon keskinkertaisesti. Suorittaminen ei enää ollut niin tärkeää, kun itse asia alkoi kiinnostaa.

Ymmärsin kaiken koulussa selitetyn heti ensimmäisellä kerralla. Jos esim. opettaja selitti kerran jonkin asian matematiikasta tai kieliopista, ymmärsin sen heti ja muistin sen jälkeen ilman, että minun piti nähdä mitään vaivaa asian eteen. Muistin vielä täysin varmasti ja selvästi, oliko jokin yksittäinen asia opetettu meille esim. 5 vuotta sitten vai ei.



Olin kyllä luonteeltani sen verran tunnollinen, että tein annetut läksyt. Lähinnä tämä tarkoitti annettuja tehtäviä. En mitenkään erityisesti päntännyt opetettavia asioita kielten sanoja lukuunottamatta. Esimerkiksi pitkän matematiikan ja fysiikan kokeisiin luin vielä lukiossakin korkeintaan 15 minuuttia kuhunkin. Käytännössä "lukeminen" tarkoitti sitä, että silmäilin koealueen kerran läpi ja varmistin, että en ollut unohtanut mitään. Tuloksena oli aina 10, jos en tehnyt jotain huolimattomuusvirheitä. Yo-kirjoituksiin luin sentään enemmän (matetiikkaan päivän, fysiikkaan monta päivää).



Vanhempani eivät koskaan puuttuneet koulunkäyntiini tai läksyjeni tekemisiin millään tavalla. Korkeintaan he saattoivat kysyä alaluokilla jonnekin lähtiessäni, onko läksyt tehty.



En yrittänyt miellyttää ketään.

Peruskoulussa ei tarvinnut tehdä muuta kuin kuunnella tunnilla ja tehdä annetut läksyt, sillä tuli ysejä ja kymppejä. Lukiossa pikkuisen enemmän työtä, mutta kirjoituksiinkin luin vain muutaman viikon ja ällän paprut kirjoitin.

Ei siihen sen kummempaa syytä. Olin kiinnostunut kaikenlaisista asioista - ja olen edelleen.

Olin tunnollinen, oppiminen oli minulle melko helppoa. Ehkä halusin miellyttää opettajia ja vanhempiakin, mutta enemmän se oli sisäistä tarvetta tehdä asiat hyvin. Yläasteella päätin puoli huvin vuoksi kokeilla kuinka hyvin pärjäisin, jos tosissaan yrittäisin ja halusin lukioon, jonne oli korkea sisäänpääsykeskiarvo.



Olin myös sitä mieltä, että jos kerran joudun koulussa viettämään aikaani, voin yhtä hyvin tehdä sillä ajalla jotain hyödyllistä eli oppia. En siis erityisesti tykännyt koulunkäynnistä, mutta kun oli pakko käydä, niin saattoihan sen samalla tehdä hyvinkin.



Ilahduin myös itse saavutuksistani. Vanhemmatkin olivat tyytyväisiä, mutta eivät mitenkään vaatineet tai painostaneet, eivät oikeastaan edes kannustaneet. Koulu oli mun oma juttuni. Veljeni pärjäsi vähän keskiverron alapuolelle, eikä mua sen kummempana pidetty kuin veljeäni, tosin veljeä vähän yritettiin motivoida.



Vaikka kaikella osaamisellani en ehkä tee paljoakaan, siitä on ollut se ilo, että minulla ei ole yleensä pelkoa uusien asioiden edessä ja uskallan luottaa oppivani "mitä vaan". Ihan aina tämä ei elämässä ole toteutunut, mutta tartun uuteen ja vieraaseen asiaan aika helposti.

Olen sitä yhä. Jos teen jotain pyrin parhaimmaksi. Minkä lisäksi oppiminen oli minulle jotenkin helppoa, lukiossa vasta rupesi tulemaan edes vähän haastetta. Sai ruveta oikeasti käyttämään aivojaan.



Eikä mulla muutakaan elämää ollut.

selvisin todella hyvin tekemällä annetut läksyt ja lukemalla kokeisiin. Jotkut aineet olivat helpompia kuin toiset. Ala-asteella olin keskivertoa, en oikein kai tajunnut että esim. kokeisiin voi "päntätä". Vanhemmat eivät koskaan ole olleet kiinnostuneita siitä, oliko meillä kokeita ja koska.