Te, jotka olette olleet hyviä koulussa

tykkäsin käydä koulua ja oppiminen oli helppoa.

Vanhemmat eivät kauheasti seuranneet lastensa koulumenestystä.

Kotona luettiin paljon, seurattiin maailman tapahtumia, käytiin leffassa ja teatterissa, puhuttiin paljon. Uskon, että se vaikutti.

Olin omalla tavallani tunnollinen eli en halunnut saada huonoja numeroita tai jättää läksyjä tekemättä. Motivaation kanssa oli kuitenkin vähän niin ja näin, joten yleensä tein kaikki todella isotkin hommat viime tipassa todella nopeassa pakkotahdissa yötä myöten jo ala-asteelta lähtien.



Kymppejä ja laudatureja ropisi joka aineesta, mutta omaa syvemmän mielenkiinnon kohdetta en koskaan löytänyt. Tuli tehtyä viime tipan vääntönä myös yo-kirjoituksiin lukeminen ja myöhemmin gradu.



Vanhemmat eivät puuttuneet koulunkäyntiini muuta kuin siinä, että yrittivät sitten estää näitä viime tipan luku- ja kirjoitusspurtteja ja ehdotella, mitä tekosyitä voisin kertoa opettajille, miksen ole tehtäviä tehnyt. Eivät olleet erityisen koulumyönteisiä.



Lahjakkuus näissä viime hetken hutaisuissa on ansani. Jos olisin oikeasti joutunut joskus tekemään töitä arvosanojeni eteen, niin olisi varmaan selvinnyt, missä oikeasti olen hyvä ja mikä minua kiinnostaa.

Aiheet eivät tavallisesti kiinnostaneet paskan vertaa. Olo oli kuin vankilassa. Tylsyys oppitunneilla pakotti kuuntelemaan. Kuunnellessa muistaa väkisinkin kuulemansa ja lukiessa muistaa väkisinkin lukemansa, ainakin kouluikäisenä. En uskaltanut liiemmin pinnata, laistaa läksyistä ym., isomman rangaistuksen pelossa. Kaipa katsoin että helpommalla pääsee kun toistaa paperilla mitä aiemmin tuli lukeneeksi tai kuunnelleeksi. Vittu minkälaista ajanhaaskausta koulu oli lopulta, paria oppiainetta lukuunottamatta. Kaikki arvosanani olivat aina 7-9, lukion loppuun saakka, ainoastaan muistini ja herranpelkoni takia. Ei motivaation, ei kunnianhimon, ei minkään positiivisen kannustimen takia. En paremmastakaan elämästä tiennyt senikäisenä. En suosittele koulua, en ainakaan niitä laitoksia joissa riuduin 15-25v sitten. En tiedä mitä meno on nykyään.



Fuck the police.

Lahjaksi suotu jonkin verran älyä, joten koulu ei koskaan vaatinut hirveästi ponnistelua. Ja hyvät numerot motivoivat hankkimaan niitä jatkossakin. Jonkin verran kilpailuhenkisyyttä myös, että halusi pysyäkin luokan priimuksena.

Olin joissain aineissa lahjakas ja vanhemmat kannustivat ja nuorempana tarkistivat etyä läksyt on tehty ja kyselivät kokeisiin. Sain palkkioita hyvistä numeroista. Lukiossa halusin itse olla hyvä ja tein töitä sen eteen.

mutta tykkään lukea, joten asiat olivat usein muualta tuttuja. Muutenkin olen ilmeisesti sen verran teoreettisesti lahjakas, että asiat jäivät päähän kertakuulemalta, ja ymmärrän asioita helposti. Lukion laaja matematiikka ja fysiikka vaativat hieman töitä, ja sen takia niiden kymppejä arvostin paljon enemmän kuin niiden aineiden kymppejä, jotka sai vain olemalla tunnilla.



En pärjännyt koulussa kenenkään muun ihmisen takia, se vain ole minulle helppoa.

Mulla oli keskiarvo ysin ja ysipuolen välissä. Minä en koskaan ollut motivoitunut pärjäämään tai saamaan hyviä numeroita, en kokenut tarvetta miellyttää ketää (vaikka noilla numeroilla sitä toki on vaikea vältää,e ttä väksinkin moni aikuinen tykkää niistä), eikä kukaan vaatinut multa yhtään mimtään (vaikka toki oppivat aikanaan luottamaan, että hyvin se kuitenkin menee. Jos joskus jostain s,ystä ei mennyt, kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään. Paitsi lukion hissanope, kun sain ainoan seiskan kerran kokeesta, kysyi että kuin tämä kävi?)



Mutta mä tykkäsin tietöö asioita ja lukea, ja sillä yhdistelmällä on melko mahdoton olla saamatta hyviä numeroita. Tietämiseen ja minkä tahansa tesktin lukemiseen mulla oli motivaatio. Sääli, ettei mun sinänsä varmaan yhtä älykkäillä lapsillani ole samaa intoa. Heidän pitää menestyä paljon vaikeammilla keinoilla, eikä se aina suju ollenkaan yhtä hyvin.

En halunnut miellyttää ketään. Halusin kai itse hyviä arvosanoja, mutta tämä enemmän yläasteella, sillä meillä maalla ei kymppejä annettu, kun taas kaupungissa koulua käyvä kaverini niitä jo ala-asteella sai. Kotona luettiin paljon minulle, kun en vielä itse osannut ja sitten luin itse paljon. Kotona arvostettiin koulunkäyntiä, mutta itse vastasin siitä. Kyllä koulunkäynti kiinnosti.

Kuulostaa hullulta, mutta varmaankin suurin syy koulumenetykseeni oli huono itsetunto, luulin olevani tyhmä ja huono ja siksi yritin epätoivoisesti pärjätä ja sitä kautta saada hyväksyntää.



Ala-asteella olin keskiverto-oppilas, meillä oli hyvin ahdistava ja ankara "vanhan kansan" opettaja ja pelkäsin häntä niin, että varmaankin sen takia alisuoritin. En esim. uskaltanut viitata, koska pelkäsin, että vastaan väärin ja saan siitä haukut ja naurut. Olin todellakin melkoinen tärisevä hiiri koko ala-asteen ajan, mutta sellaiseksi minut oli kasvatettu/pakotettu.



Isolle yläasteelle pääsy pieneltä takapajuiselta ala-asteelta oli minulle henkinen helpotus, uskalsin hengittää ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta samalla ajattelin, että koska olen niin huono, pitää minun lukea kovasti, että pärjään. Yllätys oli itsellenikin, kun ensimmäisessä todistuksessa kaikki numerot olivat ysejä ja kymppejä. Se tuntui sen verran hyvältä, että sain motivaation jatkaa, koulu oli yläasteella helppoa ja viihdyin siellä.



Lukioon hakeutuessani olin jo päättänyt, että viimeistään näytän kaikille, että en ole tyhmä. Lukio ei ollut mahdottoman vaikeaa, mutta jouduin kuitenkin lukemaan kokeisiin ja kirjoituksiin ja otin koulunkäynnin tosissani. Kirjoitin kuusi ällää.



Vanhemmat eivät varsinaisesti odottaneet minulta mitään, toisaalta he pitivät koulumenestystäni itsestäänselvyytenä eli en saanut siitä kehujakaan. He eivät mitenkään puuttuneet valintoihini tai kannustaneet esim. menemään lukioon. Koulussa vain "piti" pärjätä, se oli tavallaan normi, jota ei saanut rikkoa.



Lukion jälkeen pääsin yliopistoon ja sielläkin panostin opiskeluun, mutta myös aidosti pidin siitä. Vasta yliopistossa sain aidosti positiivista palautetta, mikä "vapautti" minut suorittamisesta ja tajusin, että minun ei oikeastaan tarvitse päntätä hampaat irvessä, vaan osaan muutenkin.

lähinnä sen vuoksi, että minulla on hyvä muisti.

Mulla oli peruskoulun päättötodistukseen ka 9.5 ja lukusineissa enemmänkin. Liikunnassa olin "huono" lasin oppilas. Kielet ja matem. aineet kymppejä. Lukiossa sama juttu, kielet, pitkä matikka, fys ja kem melkein aina kymppejä.



En koskaan ollut kunnianhimoinen eivätkä vanhemmat mitenkään patistaneet lukemaan. En edes tehnyt "ikinä" läksyjä yläasteella tai lukiossa. Peruskoulussa luokkaretkelle taso oli huono ja häpeilin hyviä numeroitani. Vastasin tahallani väärin. Valehtelin saaneeni 8 vaikka sain 10. Halusin olla "keskiverto", "tavis".



Vasta lukiossa tajusin että arvosanoista voi olla hyötyä. En silti kauheasti panostanut sielläkään.



Mun oli vaikea valita lukion jälkeen oma ala. Lopulta päädyin opiskelemaan DI ksi TKK lla ja oli haastavaa ks mielenkiintoista. Oli ihanaa kun sai oikeasti tehdä töitä eikä pelkoa joutua silmätikuksi vailla pärjäsi hyvin. Paras koulu jota olen käynyt!

ja luin sanomalehtiä sekä paljon kirjoja suomeksi ja englanniksi. Se riitti lukion loppuun asti.



Mutta suoraan sanottuna helpommalla pääsisi pitemmän päälle kun joutuisi koko ajan tekemään jonkin verran töitä koulun eteen, oppisi sen rutiinin jolla töitä tehdään. Se nimittäin oli karu paikka opetella sitten jatko-opinnoissa.

patistettu ollenkaan kotoa, mutta kun vanhemmat olivat opettajia, niin koko ajan läsnä oli sellainen koulumyönteinen ilmapiiri. Koulussa pärjääminen oli jotenkin itsestään selvää - ja kivaa. En kilpaillut muiden kanssa, vaan halusin säilyttää omien arvosanojeni tason. Tämä alkoi hahmottua ehkä joskus 3. luokalla. Toisaalta en halunnut kuluttaa liikaa aikaa läksyihin, vaan yritin jo ala-asteella kehittää keinoja, jotka mahdollistavat nopean oppimisen ja mieleenpainamisen...

Mulla varmaan monia eri syitä.



Ainakin nämä:



- halusin aina itse tehdä läksyni, tykkäsin koulunkäynnistä ja luin kokeisiin



- osassa aineissa olin yksinkertaisesti lahjakas - matematiikka, fysiikka, kemia eivät siis vaatineet minulta kovin paljon



- osassa aineissa taas osaamiseni oli työvoitto, kuten kielet, historia



- vanhempani tukivat ja kannustivat, äiti osti esim. matematiikan rinnakkaiskirjoja / ylemmän tason matikankirjoja, jotta minulla olisi ollut motivoivia tehtäviä



- opettajat saattoivat motivoida, mutta saattoivat myös viedä motivaatioa, kavereilla ei ollut minulle merkitystä eli hengasin niin hyvien kuin heikkojenkin oppilaiden kasnsa

Pärjäsin koulussa hyvin, vaikka ei ollut erityistä motivaatiota eikä vanhemmat painostaneet. Asiat vain jäi mieleen helposti, kai minulla vaan oli hyvä muisti. Hirveästi en kirjoista päntännyt, riitti että istuin tunneilla ja kuuntelin.

Tunnollinen luonne (siis että tein läksyt ja annetut tehtävät), mutta pääasiassa se, että opin ja ymmärsin asiat helposti. Ei tarvinnut erikseen päntätä, edes yo-kirjoituksiin en juuri lukenut. No, sain toki vain E:n paperit.



Vanhemmat eivät erityisesti kannustaneet, vaikka siis hyvät vanhemmat olivatkin, joskus kehuivat jostain koemenestyksestä tai hyvästä numerosta. En edes ajatellut miellyttäväni heitä koulumenestykselläni, tai ketään muutakaan sen puoleen.

olin itse motivoitunut, en ole koskaan halunnut miellyttää ketään vaan tehnyt juuri niin kuin haluan (kysy vaikka äidiltäni :-) ). Vanhemmat ei vaatineet mitään koulun suhteen, ekalla saattoivat kysyä onko läksyt tehty, mutta alusta asti annettiin ymmärtää, että tää on sun homma ja sä olet siitä vastuussa. (näin olen toiminut myös omien lasteni kanssa). Tiesin, että tarvittaessa apua saan pyytää, muistan kerran pyytäneeni ala-asteella maantiedossa.



Musta on ollut aina kiva oppia asioita, olen aina tykännyt lukea paljon (ja siten opin parhaiten), luen nopeasti ja koulunkäynti ei vienyt paljon aikaa. Se, mikä harmittaa on, etten oppinut koskaan oikeasti tekemään työtä, sain ne hyvät numerot (liian) helpolla. Mulla melkein innostus vaan kasvoi iän myötä, toki joitain aineita, joista en niin välittänyt. Menin suoraan yliopistoon, suoritin opinnot nopeasti ja siitä lähtien olen lähes aina tehnyt huvikseni opintoja avoimessa yliopistossa ym. Tykkään opiskella.



Ja siis mäkin olen aina tykännyt tehdä kaikkea luovaa, enkä koe, että opiskelukaan olis ollut mitenkään aikuisen ohjaamaa, ihan omat systeemit aina olen kehittänyt oppimiseen.

lukemaan nelivuotiaana ja tein isoveljien koulutehtäviä enemmän ja ahkerammin kuin veljet itse. Lukeminen ja tiedon imeminen kaikesta mahdollisesta ollut aina tärkeää. Lasten ja nuorten osasto kirjastossa oli luettu läpeensä monta kertaa viimeistään tokaluokalla.



Koulumenestyksessä taustalla oli tunnollisuus, ahkeruus, perfektionismi, voimakas kilpailuvietti, varhainen älyllinen kypsyminen, lievä sosiaalinen eristäytyminen; aina ollut vain yksi hyvä kaveri ja varsin niukalti tekemisissä koulun ulkopuolella tämänkään kanssa, ei koskaan mitään isoa kaverilaumaa eikä paineita sekoilla ryhmän mukana. Viinaa, tupakkaa, bileitä, miehiä ei kuulunut elämään ennen opiskeluaikaa, sittenkin vain nuo kaksi viimeistä kohtuullisessa määrin.



Tiesin jo yläasteella, että haluan eläinlääkäriksi tai lääkäriksi ja ainevalinnat ja menestys koulussa pitää olla tähän sopivat. Vanhemmat olivat ylpeitä menestyksestä, ei koskaan mitään suoranaista painostusta (ei tarvinnut, koska otin paineita ilmankin) mutta tottakai lapsi huomaa, että menestyminen on vanhemmillekin tärkeää.



Äidinkieli, muut kielet, reaaliaineet sujui helposti, lähes itsesään. Lukiossa pitkä matikka ja fysiikka vaati paljon työntekoa mutta tuloksetkin oli sitten ihan hyvät, kuusi laudaturia, lukion päästötodistuksen ka 9,9 (liikunta ainoa 9). Heti kirjoitusten jälkeen valmistautuminen lääkikseen, valmennuskurssi, pääsykokeet ja pääsin eka yrittämällä sisään, nyt olen erikoislääkäri sairaalatyössä.