Lue keskustelun säännöt.
Akuutti parisuhdekriisi ja minä hajoan...
01.07.2012 |
Oltiin eilen sukulaisen häissä 500km päässä ja lapsi oli mukana. Kävin pitkän päivän uuvuttamana ja tosi kovista liitoskivuista kärsivänä (raskaana viimeisellä kolmanneksella) pienen lapsen kanssa nukkumaan n. klo 21. Mies jäi vielä valvomaan, mutta oletin hänen tulevan ehkä puolilta öin, koska meillä on ollut todella, todella selkeä sopimus, että lapsen ollessa mukana, ei ryypätä. Muutenkaan alkoholi on minulle ihan punainen vaate , enkä siedä sitä saunakaljaa enempää missään tilanteessa lasten ollessa läsnä.
Kuinka ollakaan heräsin kamalaan metakkaan puolilta öin ja rauhoitettuani lapsen takaisin uneen yritin jatkaa itsekin unia, mutta uni ei tullut. Valvoin sitten valvolmistani, kuunnellen enemmän ja vähemmän kamalaa musiikin huudatusta ja känniläisten ääniä aamu kuuten saakka. Aika monta kertaa mietin, että missähän oma mies mahtaa olla ja laitoin hänelle viestiäkin, johon hän ei reagoinut mitenkään.
Kuuden jälkeen mies sitten suvaitsi saapua huoneeseen, aivan kamalassa kännissä ja täysin välittämättä nukkuvasta lapsesta. Olin aivan järkyttynyt ja shokissa, koska tuo alkoholittomuus lapsen läsnäollessa on minun elämässäni yksi todella perustavaa laatua olevista periaatteista.
Mietin tilannetta hyvin pienen hetken ja kun vaihtoehtoina olisi ollut vieraassa paikassa, valmiiksi huonokuntoisena ja vielä valvotun yön jäljiltä lapsen hoitaminen yksin, kun mies olisi nukkunut ensin humalaansa ja sen jälkeen krapulaansa koko päivän, päätin ottaa ja lähteä lapsen kanssa suorilta tein kotiin. Sinne jääminen ja sukulaisten edessä tilanteen kohtaaminen oli vaan täysin mahdoton vaihtoehto, sen verran isosta shokista oli kyse.
Olen luonnollisesti edelleenkin päivän mietittyäni ihan shokissa ja järkyttynyt mieheni käytöksestä, varsinkin kun hän lähtöpäätökseni kuultuaan alkoi lapsen edessä riehumaan ja tökkimään minua todella voimallisesti ja yritti estää kulkemiseni ja lapsen ottamisen syliin (!!!), mutta mitä tekee mies: Otti ensimmäisen kerran yhteyttä noin puoli tuntia sitten ja ilmoitti vaan, että hakee auton pihasta ja menee muualle majailemaan määrittämättömäksi ajaksi ja lopettaa kesäloman kesken ja palaa viikolla töihin. Ei siis puolikastakaan sanaa omasta käytöksestäkään, saati kysymystä miten minä tai lapsi voidaan tai mitään muutakaan. Ei siis yhtään mitään, mitä normaali ihminen tekisi mokattuaan todella pahasti!
Mitä ihmettä on oikeasti tapahtunut? Mistä tulee näin äärimmäisen raju käytöksen muuttuminen? Onko mies oikeasti halunnut eroa jo pitkään ja onkin nyt helpottunut, kun sai siihen syyn vai mitä ihmettä? Minä en ymmärrä yhtään ja tämä on ihan painajaista!!
Minä olen ihan sekaisin ja vuorotellen rauhoitun ja olen täydellisen analyyttinen ja toisaalla taas itken ihan hysteerisesti ja tajuan, että tähän voi oikeasti päättyä kaikki, ihan kaikki. Olen tietysti sekaisin jo valvomisestakin, mutta olen myös henkisesti ihan lukossa. Hyperventiloin ja minua pyörryttää, en ole pystynyt syömään koko päivänä mitään, kun oksettaa pelkkä ajatuskin, enkä saanut käytyä edes lapsen kanssa iltapesulla, enkä tehtyä iltapalaa. Miten minä selviän edes tulevasta yöstä, saati sitten tulevista päivistä?
EI HERRAJUMALA MINUSTA TUNTUU ETTÄ MINÄ KUOLEN TÄHÄN PAIKKAAN!!!
Kommentit (345)
katri, viesteistäsi vaan tuntui puuttuvan kokonaan tuo anteeksianto ja anteeksipyytäminen ja se mitä se todellisuudessa sitten on ja tarkoittaa. Jostain kumman syystä anteeksianto käsitetään monesti hyvin väärin olipa sitten kyseessä pienemmät tai isommat asiat.
Jos rikkoo lupauksensa on kohtuullista odottaa anteeksipyyntöä, jossa lieventävätkin asianhaarat voidaan mahdollisesti huomioida, mutta sehän ei tarkoita sitä, että asia voidaan sen jälkeen vain unohtaa, vaan ikävä kyllä mahdolliset ikävät seuraamuksetkin on kannettava.
Kyky antaa anteeksi voi kääntyä parisuhteessakin myös rikkovaksi asiaksi, mikäli sitä käytetään automaattina. Valitettavasti olen itse tämän joutunut oppimaan kantapään kautta, kun ex puolisoni oli toistuvasti uskoton. Minulta kyllä löytyi kykyä antaa anteeksi (jopa unohtaa), mutta tätä toinen saattoi käyttää vaan hyväkseen siihen asti kunnes raja tuli vastaan. Ei voi loputtomiin antaa toisen rikkoa luottamusta, vaan silloin todellakin on tervettä todeta, että seuraamukset ovat ikävät. Toistuvassa uskottomuudessa se tarkoittaa eroa, jollei uskoton osapuoli sitten hakeudu terapiaan ja todella ala tehdä työtä sen eteen ettei aina toista samaa kaavaa.
Neurologit vai liekö sitten biologithan selittäisivät uskottomuudenkin helposti siihen tapaan, että eihän se mies ole siitä vastuussa kun "luontohan" sen ajaa levittämään siementään...ym. Siksi minä lähinnä karsastan sitä ajatusta, etteikö ihminen olisi itse vastuussa omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Se ei tietysti sulje pois anteeksiannon mahdollisuutta. Ihmisten väliseen armollisuuteen en silti usko, sillä se vaatisi vähintäänkin sen että toinen osapuoli on täydellinen. (vain täydellinen voi armahtaa..) ja täydellistä ihmistä en vielä ole tavannut. Sen toki ymmärtää ihmisyyden kautta, että jokainen meistä tekee virheitä, joten niistä soisi jokaisen myös oppivan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
katri, viesteistäsi vaan tuntui puuttuvan kokonaan tuo anteeksianto ja anteeksipyytäminen ja se mitä se todellisuudessa sitten on ja tarkoittaa. Jostain kumman syystä anteeksianto käsitetään monesti hyvin väärin olipa sitten kyseessä pienemmät tai isommat asiat.
Jos rikkoo lupauksensa on kohtuullista odottaa anteeksipyyntöä, jossa lieventävätkin asianhaarat voidaan mahdollisesti huomioida, mutta sehän ei tarkoita sitä, että asia voidaan sen jälkeen vain unohtaa, vaan ikävä kyllä mahdolliset ikävät seuraamuksetkin on kannettava.
Kyky antaa anteeksi voi kääntyä parisuhteessakin myös rikkovaksi asiaksi, mikäli sitä käytetään automaattina. Valitettavasti olen itse tämän joutunut oppimaan kantapään kautta, kun ex puolisoni oli toistuvasti uskoton. Minulta kyllä löytyi kykyä antaa anteeksi (jopa unohtaa), mutta tätä toinen saattoi käyttää vaan hyväkseen siihen asti kunnes raja tuli vastaan. Ei voi loputtomiin antaa toisen rikkoa luottamusta, vaan silloin todellakin on tervettä todeta, että seuraamukset ovat ikävät. Toistuvassa uskottomuudessa se tarkoittaa eroa, jollei uskoton osapuoli sitten hakeudu terapiaan ja todella ala tehdä työtä sen eteen ettei aina toista samaa kaavaa.
Neurologit vai liekö sitten biologithan selittäisivät uskottomuudenkin helposti siihen tapaan, että eihän se mies ole siitä vastuussa kun "luontohan" sen ajaa levittämään siementään...ym. Siksi minä lähinnä karsastan sitä ajatusta, etteikö ihminen olisi itse vastuussa omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Se ei tietysti sulje pois anteeksiannon mahdollisuutta. Ihmisten väliseen armollisuuteen en silti usko, sillä se vaatisi vähintäänkin sen että toinen osapuoli on täydellinen. (vain täydellinen voi armahtaa..) ja täydellistä ihmistä en vielä ole tavannut. Sen toki ymmärtää ihmisyyden kautta, että jokainen meistä tekee virheitä, joten niistä soisi jokaisen myös oppivan.
minut olisi jätetty 500km päähän miehen sukulaisten luo sen takia että ryyppäsin häissä kun mies ja lapsi nukkuivat huoneessa, suuttuisin kyllä ihan helvetisti.
Tämä osui silmänä kun tulin sulkemaan konetta enkä malta olla vastaamatta.
katri, viesteistäsi vaan tuntui puuttuvan kokonaan tuo anteeksianto ja anteeksipyytäminen ja se mitä se todellisuudessa sitten on ja tarkoittaa. Jostain kumman syystä anteeksianto käsitetään monesti hyvin väärin olipa sitten kyseessä pienemmät tai isommat asiat.
Kun ap ja hänen miehensä ajattelevat kirkkaasti, he näkevät suuren kokonaisuuden ja näkevät miten kumpikin ovat toimineet typerästi. Tällöin heidän on helpompi pyytää ja antaa anteeksi. En nähnyt tarpeelliseksi painottaa tätä kohtaa, koska olennaisinta on nyt keskittyä vain kiinnittämään huomiota siihen toimiiko omat aivot vai eivät.
Jos rikkoo lupauksensa on kohtuullista odottaa anteeksipyyntöä, jossa lieventävätkin asianhaarat voidaan mahdollisesti huomioida, mutta sehän ei tarkoita sitä, että asia voidaan sen jälkeen vain unohtaa, vaan ikävä kyllä mahdolliset ikävät seuraamuksetkin on kannettava.
Tässä tapauksessa ainoa "ikävä seuraus" jonka voisin kuvitella olisi se, että jatkossa mies ei juo ollenkaan vastaavanlaisissa tilanteissa ja ap ei lähde ajelemaan kiukuspäissään satoja kilometrejä. Uskon että kirkkaassa mielentilassa kumpikin näkee tämän hyvänä ratkaisuna.
Tapahtuneen voi unohtaa, kun siitä ottaa opikseen.
[i[Kyky antaa anteeksi voi kääntyä parisuhteessakin myös rikkovaksi asiaksi, mikäli sitä käytetään automaattina. Valitettavasti olen itse tämän joutunut oppimaan kantapään kautta, kun ex puolisoni oli toistuvasti uskoton. Minulta kyllä löytyi kykyä antaa anteeksi (jopa unohtaa), mutta tätä toinen saattoi käyttää vaan hyväkseen siihen asti kunnes raja tuli vastaan. Ei voi loputtomiin antaa toisen rikkoa luottamusta, vaan silloin todellakin on tervettä todeta, että seuraamukset ovat ikävät. Toistuvassa uskottomuudessa se tarkoittaa eroa, jollei uskoton osapuoli sitten hakeudu terapiaan ja todella ala tehdä työtä sen eteen ettei aina toista samaa kaavaa.
OK, ymmärrän nyt näkökulmasi. Anteeksianto ja luottamus ovat kaksi eri asiaa.
Anteeksianto on sen hyväksymistä, että ikävä asia on tapahtunut ja se ei enää millään muuksi muutu -- mutta että tilanteesta voi ja pitää ottaa opikseen.
Sinä -- ja exäsi -- ette kumpikaan ottaneet opiksenne ensimmäisestä pettämiskerrasta. Ettekä ilmeisesti seuraavastakaan.
Neurologit vai liekö sitten biologithan selittäisivät uskottomuudenkin helposti siihen tapaan, että eihän se mies ole siitä vastuussa kun "luontohan" sen ajaa levittämään siementään...ym. Siksi minä lähinnä karsastan sitä ajatusta, etteikö ihminen olisi itse vastuussa omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.
Kyllä, olen samaa mieltä siitä, että olemme vastuussa tekemisistämme -- mutta on myös tärkeää ymmärtää sitä, miten teemme virheitä eli esimerkiksi millainen tapahtumaketju johtaa lupauksen pettämiseen. On asioita, joihin emme voi vaikuttaa juuri lainkaan ja asioita, joihin voimme vaikuttaa paljonkin.
Emme voi vaikuttaa siihen, että kännissä, huippuväsyneenä, ahdistuneena, vihaisena jne. aivomme eivät toimi ja ajattelumme on sumeaa. Ts. vaikka kuinka yrittäisimme olla järkeviä siinä tilassa, emme pysty ajattelemaan yhtä selkeästi kuin pirteänä, rauhallisena ja selvin päin.
Sen sijaan voimme ymmärtää sen hetkisen tilan asettamat rajoitukset ja toimia niiden sisällä -- ja esim. yrittää välttää ko. tilanteeseen joutumisen.
Pettämisessä ei ole kyse mistään tarpeesta levittää siementä. Pettäminen on huomattavasti monimutkaisemman prosessin tulos kuin se, että joku päätyy yhden kerran häissä vetämään perskännit ja käyttäytymään typerästi.
Jos kumppanisi pettää sinua ja jää siitä ensimmäisen kerran kiinni, silloin on tärkeää lähteä tarkastelemaan ketjua ja osatekijöitä, jotka johtivat pettämiseen. Missä kohtaa ketjua kumppanisi olisi vielä voinut ehkäistä tapahtuneen?
Kuvitellaan esimerkiksi että kumppanisi on pettänyt sinua firman kevätristeilyllä, juotuaan liikaa ja häneen ihastuneen sinkun sihteerikön flirtattua hänen kanssaan (kyllä, naiset voivat ihan oikeasti yrittää pokata varattuja miehiä).
Siinä vaiheessa kun kumppanisi oli kielaroimassa sihteerin kanssa tämän hytissä, hänen oli ehkä vaikeaa -- joskaan ei silloinkaan mahdotonta -- estää tapahtunutta tapahtumasta, mutta sitä ennen oli lukemattomia tilanteita, jolloin hän olisi voinut pistää asialle stopin. Hän olisi esimerkiksi voinut jättää menemättä risteilylle, olla juomatta, juoda vain yhden oluen ja pysyä miesporukassa, mennä aikaisin nukkumaan ja jakaa hyttinsä "kunnollisen" miehen kanssa, ottaa sinut mukaan risteilylle jne.
Jos suhteenne on avoin, läheinen ja rakkaudellinen, silloin hänen halukkuutensa toimia niin on suurempaa kuin jos hän kokee että olet vihainen, epäluuloinen, kaunainen tai katkera.
Se ei tietysti sulje pois anteeksiannon mahdollisuutta. Ihmisten väliseen armollisuuteen en silti usko, sillä se vaatisi vähintäänkin sen että toinen osapuoli on täydellinen. (vain täydellinen voi armahtaa..) ja täydellistä ihmistä en vielä ole tavannut. Sen toki ymmärtää ihmisyyden kautta, että jokainen meistä tekee virheitä, joten niistä soisi jokaisen myös oppivan.
Tätä en ymmärrä. Miten niin vain täydellinen voi armahtaa? Miten määrittelet armollisuuden? Minun mielestäni armollisuus on juuri sitä, ettei vaadi keneltäkään täydellisyyttä, kun ei ole itsekään täydellinen. Ei edes itseltään.
--
NO, nyt oikeasti hyvää yötä.
T. Katri M
Ps. tässä vielä linkki tarjoukseeni, jos joku tarvitsee apua: http://kutri.net/blog/2012/07/01/etsitaan-eron-partaalla-olevia-parisku…
Ole hyvä ja kiitos itsellesi että "kuuntelit". :-) Jos homma ei tunnu itsestään korjautuvan, niin voit myös meilata mulle kutri@kutri.net ja ihmetellään miten voin auttaa.
Ja nyt te muutkin mammat voisitte mennä nukkumaan, niin pystytte tekin suhtautumaan tähän asiaan huomenna neutraalimmin. :-)
Hyvää yötä kaikille! Kauniita unia ja aamulla sitten taas parempia ajatuksi!
rakkaudella
Katri M