Lue keskustelun säännöt.
Eräässä hautakivessä nähtyä:
26.06.2012 |
Carl Isidor Daniels 12.9.1880-17.12.1880
Anna Daniels 22.2.1885-18.2.1888
Carl Werner Daniels 8.8.1886-12.2.1888
Carl Ernst Daniels 17.2.1888-12.10.1891
Assar Michael Daniels 28.4.1891-22.10.1891
Kommentit (102)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
edellinen vastaaja, sinä kuvaat yksinomaan brittiläisen aatelisen yläluokan elämää.
Siinä mielessä olet oikeassa, että kuolema on koskettanut yhtä lailla rikkaita kuin köyhiäkin lapsia.
Mutta tiedätö vastausta iihen, kuinkapa paljon köhyhät tai keskiluokkaiset vanhemmat pystyivät Suomessa suremaan lastaan esimerkiksi 1830- tai 60-luvun nälkävuosina? Tai kuinka paljon aviottoman äidin tai tilattomien vanhempien on ollut 1800-luvulla mahdollista rakastaa lastaan?
kun kevät oli pahasti myöhässä ja aikainen halla tuhosi viljan ja perunasadon, eli ei onnistunut marja, sieni -eikä viljasato. Meillä on suvussa asiasta omakohtaista tietoa, koska mummoni savolainen ukki eli 100 vuotta vanhaksi ja meillä on hänen omakohtaisesti kirjoittamansa muistelma siitä, mitä oli olla 6-vuotias kerjäläispoika ja lisäksi sekä isä-vainaani että mummoni (nyt 90-v) on kertonut paljon hänestä. Mm. Lieksassa on valtava kivi nälkävuonna kuolleiden joukkohaudalla.
Te ette kuulkaa todella tajua, miten helpolla te nyky-Suomessa elätte sosiaaliturvan ja ilmaisen koulun kanssa. Nälkään ei teidän tarvitse kuolla.
Ap:n hautakiven lapsista 4 lienee kuollut seudulla riehuneeseen kulkutautiin, läheiset kuolinpäivät viittaavat siihen. Lapsia kuoli melko yleisesti mm. rokkoihin, ripuliin, koleraan, kuumeeseen (ilmeisesti keuhkokuumeeseen)...Malariakin oli Suomessa vielä tunnettu tauti 1800-luvullakin. Ne ihanaiset itikat...Lapsuus oli vaarallista aikaa, ja pikkulasten kuolemat hyvin yleisiä, tieto hygieniasta oli vielä aika heikkoa. Valistuksen tie lähti kätilöiden kouluttamisesta, kunnanlääkäreistä ja kouluista pikkuhiljaa, ja saavutti syrjäkylätkin melko myöhään. Mm. mummoni kävi kiertokoulua vielä 30-luvulla ja synnytti isäni saunassa äitinsä avustuksella. Siunaili, että onneksi oli helppo synnytys, ei sinne mitään kätilöä tai lääkäriä saanut..... Antibiootit keksittiin vasta 1940-luvulla.
Lasten nimien kierrättäminen oli yleistä perheissä, niin köyhillä kuin rikkailla, se ilmaisi kuolleen lapsen ikävää. Carl ja Asser olivat elossa yhtä aikaa, niin että kahta samannimistä ei yhtä aikaa voinut perheessä olla.
Pieniä lapsia kuoli noihin aikoihin noin 250 tuhannesta. Nälkävuosina 1860-luvulla luku oli 400 tuhannesta imeväisestä kuoli. Vasta 1940-luvulla lasten kuolleisuus kääntyi selvään laskuun (syy?)
Lasten olot oli noihin aikoihin paljon huonommat kuin kehitysmaissa on koskaan ollut. Ja tämän päivän kehitysmaat tietenkin elää kuin kuninkaat noihin aikoihin verrattuna.
"Maamme asukasluku oli 1880-luvun alkaessa noin 2,1 miljoonaa. Silloin Suomessa asui vain vajaat 10 % asukkaista kaupungeissa, joista useimmat olivat lisäksi varsin pieniä ja maalaismaisia. Maatalouden palveluksessa oli asukkaista tuolloin runsaasti 75 %. Teollistumisen edistyessä taloudellinen tilanne alkoi parantua ja metsänmyynnin seurauksena varallisuus alkoi lisääntyä myös tähän asti köyhällä maaseudulla. 1880-luvulla syntyneisyys oli noin 36 o/oo ja kuolleisuus noin 23 o/oo, molemmat siis noin kolminkertaisia verrattuna aikaan 120 vuotta myöhemmin. Kaikkein suurin muutos on kuitenkin tapahtunut alle 1-vuotiaiden lasten kuolleisuudessa, joka on nykyään noin 0,6 % elävänä syntyneiden määrästä, kun se 1880-luvulla oli vielä noin 16,5 % eli 27,5-kertainen.
Suomessa oli 1880-luvun alkaessa lääkäreitä noin 160 eli yksi lääkäri keskimäärin 13 300 asukasta kohden. Hammaslääkäreitä maassamme oli tuolloin kymmenkunta. Läänin- ja yleisiä sairaaloita valtakunnassa oli 1880-luvun alkaessa ainoastaan 16. Niiden lisäksi jouduttiin ajoittain perustamaan ylimääräisiä sukupuolitautisten parantoloita. Yksityisiä sairaaloita ja vankilasairaaloitakin oli muutama. Sairaaloissa hoidettiin vuosittain yhteensä noin 13 000 potilasta. Mielisairaiden hoitopaikkoja oli varsin niukasti ja laitoksiin pääsy saattoi kestää vuosia.
Keuhkotauti ja muut tuberkuloosin muodot olivat erittäin yleisiä ja niiden aiheuttama vuotuinen kuolleisuus oli 1880-luvulle tultaessa keskimäärin 2,5 o/oo eli noin 1/10 -osa kokonaiskuolleisuudesta. Kuppatautia sairastavia hoidettiin sairaaloissa vuosittain noin 5000 ja kaikista hoitopäivistä käytettiin sukupuolitautisten hoitoon melko tarkoin puolet. Malariaakin esiintyi monin paikoin endeemisenä. 1870-luvulla kulkutaudit aiheuttivat vielä melkein kolmanneksen kokonaiskuolleisuudesta. Isorokko oli kylläkin väistymässä rokotustoiminnan ansiosta hiljalleen ja punataudin aiheuttamat väestötappiot olivat vähentyneet melkoisesti. Lasten kannalta yhtä tuhoisiksi olivat kohonneet kurkkumätä, hinkuyskä ja tulirokko, joita vastaan ei ollut käytettävissä mitään keinoja. "
Moni noista silloin tappavista taudeista on joko kadonnut tai on rokotuslistalla. Ja 59, syy lapsikuolleisuuden laskemiseen oli nimenomaan kunnanlääkärien yleistyminen, naisten oikeus lääkärikoulutukseen (v. 1902) ja penisilliini sekä parantunut tieto hygieniasta ja tautien leviämisestä ja käsien pesun tarpeesta. Mm. appiukkoni on sairastanut tuberkuloosin 1948 pikkulapsena. Uutta lääkettä alettiin yleisemmin käyttää 1950-luvulla ja mm. sen keksijää hoidettiin omalla lääkkeellään.
58
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samat tunteet ja kyky rakastaa ja surra.
Erona kai on se, että aikoinaan oli pakko "alistua" ja hyväksyä kuolema osaksi elämää -sitä ei päässyt karkuun.
Se ettei aikoinaan ollut mahdollisuutta tai aikaa surra kovissa olosuhteissa, ei tarkoita, etteikö lapsen menettäminen ja hautaaminen olisi tehnyt kipeää. Tähän alkukantaiseen, primitiiviseen tunteeseen ei vaadita brittiläistä yläluokkaa, vaan ihan koto-Suomessa on voinut jopa köyhä äiti tuntea sitä rakkautta ja kaipausta lastansa kohtaan.
Kuvittelisin, että myös psyyke on ollut niin lujilla, että välillä on ollut pakko "ottaa etäisyyttä" ja sen seurauksena kenties kaikkiin lapsiin ei olla uskallettu kiintyä varauksetta -ja tämä ei tarkoita, etteikö suojamekanismien ja ylikuormittuneen psyyken takana olisi ollut lastaan rakastava äiti tai isä. Oli sitten rikas tai köyhä, britti tai suomalainen.
Albert Edelfeltin maalaus lapsen surusaatosta kertoo jo omaa kieltänsä. Toki voidaan puhua taitelijan vapaudesta ja sen myötä totuuden kaunistelusta, mutta kyllä maalauksesta sen verran irti saa, että lapsen kuolema kosketti myös 1800-luvulla -ei pelkästään vanhempia, vaan myös muita läheisiä.
En todellakaan uskaltaisi yleistää, että 1800-luvun nälkävuosina lapsen menetys ei olisi ollut tragedia tai että avioton äiti/tilattomat vanhemmat ei olisi rakkautta lastaan kohtaan tuntenut ja kuoleman kohdatessa surreet.
Toki vanhempien kirjavaan joukkoon on täytynyt kuulua ääripäät ja kaikki siltä väliltä -kuten nykyäänkin. Poissulkematta ympäristön ja yhteiskunnan vaikutusta.
En vain uskalla yleistää tällaisessa asiassa. Itse ainakin kääntyisin haudassa, jos joku älykkö jonakin päivänä sanoo, että lastensuojelu- ja perhesurmatilastot kertovat, että 2010-luvun Suomessa ei lapsia rakastettu.
edellinen vastaaja, sinä kuvaat yksinomaan brittiläisen aatelisen yläluokan elämää.
Siinä mielessä olet oikeassa, että kuolema on koskettanut yhtä lailla rikkaita kuin köyhiäkin lapsia.
Mutta tiedätö vastausta iihen, kuinkapa paljon köhyhät tai keskiluokkaiset vanhemmat pystyivät Suomessa suremaan lastaan esimerkiksi 1830- tai 60-luvun nälkävuosina? Tai kuinka paljon aviottoman äidin tai tilattomien vanhempien on ollut 1800-luvulla mahdollista rakastaa lastaan?
Mummoni 3 siskoa ja 2 veljeä kuolivat kaikki alle 5-vuotiaina. Yhden lapsen hautauspaikasta ei ole tietoa, kuoli ihan vauvana. Lisäksi 2 mummoni siskolla oli sama nimi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tiedätö vastausta iihen, kuinkapa paljon köhyhät tai keskiluokkaiset vanhemmat pystyivät Suomessa suremaan lastaan esimerkiksi 1830- tai 60-luvun nälkävuosina? Tai kuinka paljon aviottoman äidin tai tilattomien vanhempien on ollut 1800-luvulla mahdollista rakastaa lastaan?
Lue vaikka vähän tuoreemmista tapahtumista selviytyneiden tarinoita. Ei keskitysleirit ja siellä loputtomat kuolemat vähentäneet tunteita läheisten kuollessa. Sitä vaan oli elettävä.
Miten voi kukaan kuvitellakaan, että äiti ei tuntisi, kun lapsi kuolee? Oma isoäitini menetti lapsen sodan aikana. Sen tapahtuman hän muisti vielä tällä vuosituhannella dementoituneenakin ja puhui siitä yhä tiheämmin. Aikaisemmin ei kestänyt käsitellä tunnetta. Ja kansalaissodan aikoihin isoäiti menetti lapsena läheisiä, eikä se ollut turruttanut.
Vanhassa kirjallisuudessa puhutaan paljon suremisesta. Raamattu taitaa olla helpoin hakea netistä, siellä surtiin, kun Egyptiläiset hävittivät poikalapset, myöhemmin Egyptiäisillä oli hirveä suru, kun heidän esikoiset menetettiin. Vastaavia lapsen suremisia löytyy läpi koko Raamatun.
Irlannissa on paljon runoutta joissa kuvataan lasten kuolemaa, kun 1800-luvun puolivälissä suuren kadon aikaan neljännes väestöstä kuoli nälkään.
kerrotaan erään ihmisen elämänkerta, jossa eletään nälkävuosien aikaa 1900- luvun alussa. Hänen menetyksistään kerrotaan mm. näin:
" Juhalla on vaimo ja lapsia, mutta näiden kärsimykset ja kuolemiset eivät tuo hänelle surua vaan helpotusta. Ainoan poikkeuksen tekee Hiltu-tyttö, joka hukuttautuu palveluspaikassaan. Hiltun kuolema on Juhan, ja koko romaanin, murtumakohta, joka saa Juhan ajautumaan ”temokraatiksi” ja ”profetoinnin” pariin. Hiltun kuolema ei tuo ”surunvoittoista vapautuksen nousua” vaan jättää Juhaan ”kolean jäljen”. (kiiltomato.net)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kohdalle on sattunut samaa. Isoisäni sisaruksista viisi kuoli 1900-luvun alussa kuoli pienen ajan sisällä. Ruttoon kuulemma kuolivat...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
influenssaan kuole. Siihen tulee luonnollinen vastustuskyky, kun sen sairastaa. Rokotukset on huijausta!
Siinä on pikkasen eroa sairastatko influenssan 2020-luvulla lämpimissä sisätiloissa kun lääkäri on tavattavissa koko ajan ja lääkityskin olemassa, saat toipua rauhassa jne.
Vai 1800-1900 luvun alussa, jolloin pellolla piti raataa sairaanakin, ei ollut lääkkeitä ei lääkäreitä, ei hyvää ravintoa ei välttämättä lämmintäkään.
Keksitkö itse mitään eroa?
Mun setäni kuoli 2-vuotiaana sokeritautiin. Nykyään sitä tuskin pidetään kuolemantuomiona.
kyllä esikoispoikansa kuoleman 2-vuotiaana olleen elämänsä pahin asia. Tapahtui 1930-luvulla. Muut perheen lapset ovatkin säilyneet hengissä aikuisiksi asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan erään äitienpäivänä kunniamerkillä palkitun äidin haastattelun, jossa hän kertoi olleensa kovasti helpottunut, kun joku hänen pienistä lapsistaan kuoli. Että semmoista oli sureminen siihen aikaan, hyvä kun edes joku selvisi hengissä aikuiseksi. Ja sitten tuli sota... Tietenkin vanhemmista tuntui kamalalta, kun pieni lapsi kuoli, vaikka millainen tilanne muuten olisi ollut.
Huomaamme, että sekä helmikuussa 88 että lokakuussa 91 on kuollut kaksi lasta, eli voisi olettaa olevan jotain sellaista tarttuvaa tautia, johon nykyään on rokote. Omassa suvussani kuolivat kaikki neljä pientä lasta "kuristustautiin", mikä sitten olikin.
Ehkä perheessä oli myös eloonjääneitä lapsia.
On erään perheen lapsia haudattu siihen 7. Ja he ovat kuolleet vasta 1920-1930-luvulla. Perheeseen syntyi yhteensä 16 lasta, mutta 9 kuoli nuorena ennen aikuisikään. Kahden hautaa en tiedä, muut 7 on samassa. Ja perheessä oli pari Anoa, ja pari Kaukoa ainakin. Eräs "selvinneistä" meni naimisiin sukulaiseni kanssa. Eikä perhe ollut kovin köyhä, ihan keskivarakas,maanviljelijöitä. lasten kuoleman syy oli tuberkuloosi,
Pieniä lapsia kuoli noihin aikoihin noin 250 tuhannesta. Nälkävuosina 1860-luvulla luku oli 400 tuhannesta imeväisestä kuoli. Vasta 1940-luvulla lasten kuolleisuus kääntyi selvään laskuun (syy?)
.
Syitä lapsikuolleisuuden laskuun:
- rokotukset
- antibiootit
- äitiyshuolto ja neuvolat
- parantunut ravitsemus ja elintaso
- tieto ja mahdollisuuksia hygieniaan
Kulkutautiepidemiat näkyvät monissa sukukirjoissa "suurina kuolinvuosina", eli useampia lapsia on kuollut samaan aikaan. Omassa suvussani se surunvuosi oli 1864, kun nälkävuonna 1868 syntynyt eli noin 80-vuotiaaksi.
bakteerin aiheuttama kurkunpääntulehdus.
niin uskomatonta kun onkin, niin isoisäni oli syntynyt kolme vuotta suurten nälkävuosien jälkeen, eli 1872:-)
kaikki tutkimukset yms.kuvaa sen ajan rikkaita,aatelisia.En vähättele ketään missään asiassa mut on aika lyhytnäköistä väittää että 1700-1900-luvulla köyhällä olisi ollut samat mahdollisuudet surra.
Suurimmalle osalle köyhistä jokainen uusi raskaus oli jopa pettymys joka johti siihen et naimisissakin olevat köyhät teki hirvittäviä tekoja itselleen aiheuttaakseen keskenmenon.
Helppohan se on romantiikan nälkäisenä lukea kuninkaallisten ja rikkaan papiston elämästä jossa menehtyneen lapsen äidilltä oli etuoikeus surra ja sairastaa.
Rikkaat muutti ja osteli uusia vaatteita ja koruja lohduttaakseen itseään ja köyhät lähti pari tuntia lapsen kuoleman jälkeen töihin tai kerjäämään.
Vanhemmat joutuivat lapsensa hautaamaan yksi toisensa jälkeen ja käymään suruprosessin läpi aikana, jolloin sairaslomia tai terapiaa ei tunnettu. Tai edes surun käsitettä -tiedemaailmaan surun käsite tuli vasta vuonna 1917 Sigmund Freudin myötä, joka psykoanalyysissään esitteli surun olevan reaktio menetykseen ja normaali ilmiö; ja vasta vuonna 1944 Lindemann esitti, että suru on oireyhtymä, jossa on sekä psyykkinen että kehollinen oireisto.
Kouluaikana minullekin opetettiin, että lapsikuolleisuus oli suurta ja kuolleita lapsia ei niin surtu -olipahan vain vähemmän leivän syöjiä pöydässä tms. Tuntuihan se tylyltä ja rakkaudettomalta suhtautumiselta, mutta selitys tyydytti niin opettaa kuin oppilaitakin ja niin vain liu'uttiin seuraavaan aiheeseen. Vasta aikuisena olen alkanut kyseenalaistamaan tätä ja väitän, että kyse on enemmän meidän nykyihmisten mukavuudenhalusta, kuin todellisesta syväluotaavasta analyysistä, mitä lapsensa menettäneet oikeasti kokivat ja tunsivat. Meidän kannalta on helpompi todeta, ettei lapsen kuolema ollut aikoinaan niin suuri asia. Me kun emme voi suurta pelkoa ja tuskaa tuntematta ajatella menettävämme yhtä ja edesmenneet esi-isämme menettivät useita lapsia. Ja jos esi-isämme olisivat yhtä lailla surreet pikkuisiaan, kuin me tänä aikana, surun määrää ja syvyyttä olisi liian tuskallista edes yrittää ymmärtää. Niinpä nykyihminen mukavuudenhalussaan kuittaa suuret lapsikuolleisuustilastot käden heilautuksella takaisin historian hämärään. Ei ollut iso juttu. Elämä jatkui. Seuraava aihe.
Bridgewaterin kreivitär Elizabeth kertoi alle 2-vuotiaan tyttärensä Katen kuolemasta: "Ei missään ole koskaan ollut äitiinsä niin kiintynyttä lasta, mutta nyt hän ei ole tässä
maailmassa, mikä särkee sydäntäni, jopa sieluani. Mutta minun täytyy myöntyä ja kiittää Jumalaa, että hän kerran salli suoda minulle sellaisen siunauksen kuin tuo suloinen lapsi oli."
Kun Jane Josselin menetti tyttärensä Maryn, hän oli yli kaksi kuukautta hyvin heikko ja sairas surusta. Sekä isä että äiti surivat lasta tavattomasti. Hänen isänsä Ralph Josselin puhui tyttärestään: "Hän oli yksi kymmenestätuhannesta, täynnä viisautta, aikuisen naisen vakavuutta, tietoa, Jumalan suloisia sanoja. Hän oli nopea oppimaan, helläsydäminen, rakastava ja tottelevainen lapsi." Ralph ei kummeksunut vaimonsa heikkoutta Maryn kuoleman jälkeen, vaan piti sitä ymmärrettävänä -Maryn kuolema oli heille valtava menetys.
1600-luvulla elänyt lady Ann Fannshawe toivoi, että lapsen peittävä multa peittäisi hänetkin. Tyttö kuoli 8-vuotiaana isorokkoon. Menetys oli niin tuskallinen, että hautajaisten jälkeen perhe muutti toiselle paikkakunnalle, sillä "paikka tuntui nyt niin kohtalokkaalta." Ja kun Ann menetti ainoan poikansa, hän sai sen myötä keskenmenon ja sairastui kolmeksi viikoksi.
Henri de Campion kertoi tyttärensä kuoleman lähes murskanneen hänet.
(Nämä lainaukset muistaakseni Marjo Kaartisen tutkielmasta. Joka tapauksessa Turun yliopiston kulttuurihistorian aineistoa).
1800-luvulla valokuvauksen yleistyessä nousi ilmiö nimeltä "momento mori". Kun aiemmin perheenjäsen laskettiin hautaan, sanottiin hyvästit ja kenties yritettiin mieleen tallettaa tutut kasvonpiirteet. Nyt valokuvauksen myötä rakkaasta vainajasta pystyttiin ottaa kuva. En laita linkkejä, mutta netistä löytyy 1800-luvulla otettuja kuvia pienistä lapsista silmät suljettuina, lempilelu kainalossa, ruusujen kehystämällä sängyllä kuin nukkumassa. Ihania, kauniita lapsia. Ja jos kuvat ovat säilyneet tähän päivään asti, niistä on aikoinaan pidetty hyvää huolta. Joissakin kuvissa siskot ja veljet seisovat kuolleen sisaruksena vieressä. Ja joissakin kuvissa on mukana koko perhe. Eräässä kuvassa oli äiti vauva sylissään. Nainen oli puettu ja tuettu istumaan kuin elävä konsanaan, vauva nukkui sylissä ikiunta. Kenties synnytys vei molemmat. Jäljelle jäi aviomies. Ja kallisarvoinen kuva kahdesta.
Kuinka joku kehtaa vähätellä heidän suruaan. Minä en pysty.