Mitä ajattelette hiljaisista ihmisistä?

Suomalaiset haluavat ajatella, että hiljainen tyyppi on tosi fiksu. No ei todellakaan välttämättä ole. Olin tekemisissä henkilön kanssa, joka oli hiljainen. Ajattelin ensin, että hän on fiksu ja harkitsevainen. Kun hän sitten oli saanut vähän enemmän suutaan auki, jouduin vain toteamaan, että hän todellakaan ei ole fiksu tyyppi vaan paremminkin hänen oli todella vaikea muotoilla ajatuksiaan muille ymmärrettäväksi.

Minusta siis tuossa on osa vain myyttiä, koska suomalaiset ovat sellaisia hiljaisia ja hitailla käyviä mutta haluavat ajatella sen olevan jotenkin erityistä.

täähän riippuu ihan tapauksesta. Eihän kaikki puheliaatkaan ole niin fiksuja, eivät vain välitä siitä tai pitävät itseään fiksumpina kuin ovatkaan. Ja sekin, ketä pitää fiksuna, riippuu ihan ihmisestä..mä olen nykyisin puheliaampi kuin ennen, kun usein vaan kyllästyn olemaan hiljaa, mutta käy mulle usein niin, että kukaan ei oikein tajua mitä sanoin tai sanoin asiani ihan eri tavalla kuin mitä meinasin, ja siitä tulee jotenkin outo vaikutelma, mutta eipä se oikeastaan haittaa, koska kuitenkin jälkeenpäin mua onkin pidetty ihan hauskana tms vaikka itse tilanteessa olisin kokenut saavani osakseni vain hölmistyneitä katseita. Ei siis kannata liikaa ylianalysoidakaan niitä omia puheita.

että puhelias=epäluotettava, pinnallinen, poukkoileva

ja taas hiljainen=harkitseva, luotettava, vakaa.



Nuo siis on mielestäni ne varsinaiset stereotypiat, fiksuja ja vähemmän fiksuja on molemmissa joukoissa. Mutta tarkoitin juuri tuota, että hiljaisten haitta on se, että eivät harjoittele sitä itseilmaisua eivätkä välttämättä saa muotoiltua sitä mitä ajattelevat. Tai yleensä ne ajatukset ei sitten kuulostakaan ihan samalta sanottuna.:)

itse hiljainen ja minulla on hissukan maine. Yllätin ainakin mieheni suhteen alussa, sillä olen hurja seksipeto ;))))

Minusta hiljaiset ihmiset ovat hankalaa seuraa, koska eihän sitä vuorovaikutusta tahdo ilman keskustelua tulla. Miten sitten hiljaisen ihmisen seurassa kuuluu käyttäytyä? Olenko itse myös hiljaa ja odotan, että "keskustelu"kumppani alkaa itse puhua tai on vihdoinkin jotain tärkeää sanottavaa. Vaikea ainakin on tutustua uusiin ihmisiin (tai ehkä se ei heille ole edes tarpeenkaan) ilman jonnin joutavaa jutustelua, koska siinä vasta tunnustellaan toisen ihmisen olemusta, mielipiteitä ja kiinnostuksen kohteita. Pitkäaikaisessa ystävyyssuhteessa vasta pystytään puhumaan tärkeistä asioista, kun luottamus on syntynyt. Itse rupattelen ihan mielelläni tai keskustelen vakavasti, osaan jopa olla hiljaakin, mutta hiljaisten ihmisten kanssa oleminen on täyttä tuskaa.

Ujous ja hiljaisuus on usein merkki suunnattomasta epävarmuudesta. Hiljaiset tyypit ovat niitä, jotka tunnustavat iltaisin miettivänsä mitä tuli sanottua, ja olisiko jotakin pitänyt sanoa toisin...



Epävarmuus, ujous, hiljaisuus eivät ole välttämättä pysyviä ominaisuuksia. Itse en ikinä dissaisi hiljaista tai arkaa ihmistä työhönotossa, jos muita avuja löytyisi. Arka ja hiljainen voi todellakin olla rakentava, älykäs ja ihan paras tyyppi lopulta. Mutta hiljaiset muiden tuomitsijat, "tyhjän puhujien" kammoksujat eivät kyllä kiinnosta. Silloin on jo oikeesti vähän epämiellyttävä tyyppi kenen kanssa en toivoisi olevani tekemisissä.

että mä olen hiljainen ja epäsosiaalinen siksi että mua on kiusattu paljon ja uskon että ihmiset inhoavat mua eivätkä halua olla mun kanssani tekemisissä yhtään enempää kuin on ihan pakko.

Hiljaiset tyypit ovat niitä, jotka tunnustavat iltaisin miettivänsä mitä tuli sanottua, ja olisiko jotakin pitänyt sanoa toisin...

Miettivät kauan jotain asiointitilannetta, esim. "kun se myyjä kohotti kulmakarvaa ja vilkaisi sivulle, mitähän mahtoi tarkoittaa sillä". Tämmöisestä aiheesta saa hyvän puolen tunnin keskustelun! Tai voi vatvoa jopa monta päivää.

Ja sitten se pohjaton itseanalyysi jossain tilanteissa kun olisi pitänyt sanoa niin ja näin..

Mutta kuten tässä ketjussa on jo mainittu niin pelkkä introverttius ei johda tuohon ylianalysointiin vaan siinä on hiljainen tyyppi yhdistettynä liialliseen epävarmuuteen, identiteettiongelmiin ja ylianalysointiin.

siis mitä ihmettä, ei uskalleta olla eri mieltä ja siksi vaietaan?

No jo on hiljaisuudella sitten syy....

itse hiljainen ja minulla on hissukan maine. Yllätin ainakin mieheni suhteen alussa, sillä olen hurja seksipeto ;))))

Mul on ollu monta hiljaista miestä, jotka on ollu hiljaa ja antanu kropan puhua ;)

Itse olen sellainen hissukka, joka tykkää olla isossa laumassa, kuunnella muiden juttuja, vaikken niitä niin kommentoikan. JOku mietti että hiljainen arvostelee muita mielessään, ehkä vähän niinkin, mutta itse arvostelen omia ajatuksiani niin rankasti, etten kehtaa tuoda julki mitään harkitsematonta ajatusta ryhmässä jossa en tunne olevani "täysin turvassa", vaikka se ehkä antaisikin minusta rennomman vaikutelman. Ja kyllä, vihaan itsessäni tätä estoisuutta, ikään kuin ekstovertti ja introvertti minussa riitelisivät keskenään, ja useimmiten se introvertti voittaa kisan. Onnettoman ujo ihminen olen uusien kanssa, tutummaksi kun tullaan, moni on yllätynyt kuinka hillittömiä juttuja latelen ja kuinka kaksimielisesti ajattelen ;)

Eihän se ole oikein reilua, että toiset ihmiset on vain "riistaa" ja materiaalia jota tarkkailla, osallistumatta itse mitenkään yleisen tunnelman ylläpitämiseen? Mä olen ns. entinen hiljainen, ja kyllä sitä ehtii tarkkailla muita ihmisiä omaksi tarpeeksi, vaikka osallistuisi keskusteluunkin.



Mäkin ennen luulin, että jos olen hiljaa porukassa, niin kaikki vaan arvostelee mua koko ajan päässään ja pitää ihan friikkinä, mutta nyt jos olen tilanteessa jossa joku on vain hiljaa koko ajan, niin enemmänkin sitä vain ajattelee, että sillä on ehkä jotain murheita tai se on väsynyt ja ei nyt halua puhua, tms. Helppo nyt sanoa, mutta ei sitä loppujen lopuksi niin paljoa tarvitse miettiä mitä sanoo, koska sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tärkeintä on se, miten asiat sanoo, ja millä eleillä, kun taas itse sanat merkkaa vain 7%.



Musta se on itsetuntokysymys, kokeeko ihmisten parissa, että uskaltaa puhua, ja itsetuntoahan voi aina parantaa, on se multakin onnistunut vaikka olin ennen maailman hiljaisin ja ujoin..siihen ei mielestäni kannata lähteä, että automaattisesti puolustusreaktiona alkaa pitää niitä muita ihmisiä sitten itseä huonompina esim. typeristä keskustelunaiheista johtuen, voihan sitä aina sitten itse aloittaa jonkun mielenkiintoisemman aiheen. Sen sijaan jos viihtyy yleisesti omissa nahoissaan, niin tuo sosiaalinen elämäkin on paljon helpompaa ja huomaa, että ei ne muut sen kummempia ole, vaikka joku olisikin älykkäämpi tai hauskempi tms, itsellä on sitten kuitenkin jotain muita vahvuuksia.

Olen vieläkin hiljainen erityisesti isossa seurassa, mutta nuorena olin vielä hiljaisempi ja siitä kun kiusattiin, niin ei sit oo jäänyt tippaakaan kokemusta, että ihmisiä kiinnostais mun jutut. Siksi puhun vain niille, joille huvittaa tai jotka vaikuttavat vastaanottavilta kuuntelemaan änkytyksiäni.

Jossain ruokalakeskusteluissa usein esim. vaan kuuntelen muita, ja jos yritänkin sanoa jotakin niin en saa suunvuoroa ja mun päälle puhutaan ikään kuin kukaan ei olisi edes huomannut mun sanovan jotakin (ja mulla ei ole mitenkään hiljainen ääni jos joku sitä miettii). Sitä jotenkin oppii "näkymättömäksi tarkkailijaksi". Ja jos tuota näkymättömyyttä filosofoi pidemmälle niin mä en ole saanut oikein näkyvyyttä täysin omana itsenäni kaikkine tunteineni lapsena, olen ollut sellainen äärimmäisen kiltti ja helppo lapsi, joka pelkää auktoriteetteja kuollakseen ja yrittää vaan koko ajan olla suututtamatta ketään. Selviytymisstrategia on ollut muiden miellyttäminen, niidenkin joille pitäisi lyödä luu kurkkuun. Pointtina siis on, että olen oppinut olemaan hajuton, mauton, harmiton. Se näkyy edelleen ryhmätilanteissa, vaikka en mikään patologinen tuppisuu kahdenkesken olekaan. Mutta jotenkin vähänkin isomman porukan huomion keskipisteenä oleminen on ahdistavaa, en ole tottunut olemaan "näkyvä".

Kahdenkesken tai hyvin pienessä porukassa saatan olla tosi puheliaskin kun sille päälle satun. Tylsäksi tai tyhmäksi en tunnustaudu. Enkä ole edes mikään harmaavarpunen noin muuten.

Vaikutat samanlaiselta kuin minä.

t. nainen 26 v.

Itse olen sellainen hissukka, joka tykkää olla isossa laumassa, kuunnella muiden juttuja, vaikken niitä niin kommentoikan. JOku mietti että hiljainen arvostelee muita mielessään, ehkä vähän niinkin, mutta itse arvostelen omia ajatuksiani niin rankasti, etten kehtaa tuoda julki mitään harkitsematonta ajatusta ryhmässä jossa en tunne olevani "täysin turvassa", vaikka se ehkä antaisikin minusta rennomman vaikutelman. Ja kyllä, vihaan itsessäni tätä estoisuutta, ikään kuin ekstovertti ja introvertti minussa riitelisivät keskenään, ja useimmiten se introvertti voittaa kisan. Onnettoman ujo ihminen olen uusien kanssa, tutummaksi kun tullaan, moni on yllätynyt kuinka hillittömiä juttuja latelen ja kuinka kaksimielisesti ajattelen ;)

Etenkin tuo ekstrovertin ja introvertin taistelu. Mä myös jotenkin koen, että mussa on molempia. On tosi paljon mielialasta ja tilanteestakin kiinni kumpi voittaa.

18

Eihän se ole oikein reilua, että toiset ihmiset on vain "riistaa" ja materiaalia jota tarkkailla, osallistumatta itse mitenkään yleisen tunnelman ylläpitämiseen?"

Mun kokemukseni on, että toiset ihmiset ovat lähinnä helpottuneita, kun en puhu mitään ja he saavat itse enemmän huomiota ja kuuntelijoita jutuilleen. Koen, ettei minun asiat ja mielipiteet ketään kiinnosta. Monet ihmiset ovat niin itsekkäitä, pälättävät omia asioitaan kuuntelematta muita, tuskin huomaavat sitä hiljaista seurailijaa.

N26

Olen aina ollut. Ja se vaan käy luonnostaan. Kun olen kahdestaan jonkun kaverin kanssa, juttua piisaa, mutta heti jos mukana on kolme tai enemmän, luonnostani jään, tai minut jätetään, keskustelusta ulos.



Kertokaa te sosiaaliset, miten sen teette! Miten saatte keskeytettyä esim 6 hengen keskustelun aiheesta, josta ette tiedä mitään (esim. v. 89 pesäpallotilastot) ja käännätte porukan huomion itseenne?



Itse jään hiljaisena kuuntelemaan pesiskeskustelua, en osaa sanoa mitään. Siemailen juomaani, katselen välillä kännykkää ja muita pöytäseurueita, toki koko ajan samalla keskustelua seuraten. Tuntuu myös ettei kukaan tuttu tai vieras edes odota tai halua minun osallistuvan. Minuun ei oteta katsekontaktia ja jos yritän sanoa jotakin päälleni puhutaan surutta, tai sanomisiini ei reagoida mitenkään. Näin se on ollut siitä asti kun olin lapsi.



Oletan, että jokin biologinen vaisto kertoo muille, että olen sellainen tyyppi jonka voi vapaasti jättää huomiotta, ehkä vaikutan alistuvalta nössöltä, minusta jotenkin huokuu heikkous ja epävarmuus. Kadulla ihmiset kävelevät minua päin jos en väistä, miehet eivät ole koskaan osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa minua kohtaan, kaverin kaverit ym eivät esim bileissä vaivaudu mitenkään noteeraamaan minua, esim tervehtimään ja mielestäni saan suhteettoman paljon paskaa niskaani. Mm taannoin vanhan kaverin tyttöystävä haukkui minut tylsäksi ja ruumaksi luuseriksi. Kyseessä siis ensimmäiset sanat sen jälkee kun olimme tervehtineet, en ollut kyseistä naista koskaan edes nähnyt. Ja nämä sanat sanottiin äänekkäästi, n. 40cm etäisyydellä kinusta, ja sellaisella volyymilla että kaikki paikalla olleet n 10 hlö kuulivat.

Eihän se ole oikein reilua, että toiset ihmiset on vain "riistaa" ja materiaalia jota tarkkailla, osallistumatta itse mitenkään yleisen tunnelman ylläpitämiseen?"

Mun kokemukseni on, että toiset ihmiset ovat lähinnä helpottuneita, kun en puhu mitään ja he saavat itse enemmän huomiota ja kuuntelijoita jutuilleen. Koen, ettei minun asiat ja mielipiteet ketään kiinnosta. Monet ihmiset ovat niin itsekkäitä, pälättävät omia asioitaan kuuntelematta muita, tuskin huomaavat sitä hiljaista seurailijaa.

N26

todellakaan tarkoittanut tuota kaikille hiljaisille, vaan sille, joka totesi valitsevansa toisten ihmisten tarkkailun, sen sijaan että sanoisi itse jotain.

Mun mielestä se on monesti siitäkin kiinni, missä porukassa on- jos on samanhenkisten tyyppien kanssa, niin kaikkia suurinpiirtein kiinnostaa, mitä sanot, tai siihen ainakin reagoidaan jotenkin (ainakin joku, ei tietenkään kaikki), kun taas mullakin on monesti kokemusta esim. nuorempien ihmisten kanssa siitä, että omat jutut on ihan erilaisia ja ei ne sitten sitä porukkaa juuri kiinnostakaan, eikä heidänkään jutut minua. Jos itseni on pakko kuitenkin jostain syystä olla tällaisessa porukassa niin kyllä mäkin suosiolla olen sitten hiljaa, enkä tunne siitä mitään alemmuutta tai tunnontuskia, kun ei niitä toisia oikeasti kiinnosta.

Joku kirjoitti aiemmin sisäisen introvertin ja ekstrovertin taistelusta. Mulla sama ilmiö esiintyy aika äärimmäisessä muodossaan.



Uskon olevani pohjimmiltani erittäinkin ekstrovertti, ja lisäksi tunnemaailmani ja sen ilmaisukin on luonnostaan hyvin intensiivistä. Mutta jouduin lapsuudessa koko kouluiän kestävän kiusaamisen uhriksi, joka sai aikaan sen että ehdollistuin uskomaan että ihmiset vihaavat minua ja näkyväksi tuleminen tarkoittaa kiusatuksi tulemista. Opin yrittämään olla näkymätön ja olla "möläyttelemättä" mitään noloa ettei kukaan vaan saa aihetta kiusaamiesen lisää.



Aikuisena olen yrittänyt aktiivisesti eroon kiusaamisen myötä tulleesta estoisuudesta ja suoranaisesta ihmispelosta. Nyt kohta nelikymppisenä lopputulos on (ainakin muiden mielestä) outo: saatan olla välillä peloissani vapiseva hissukka ja taas toisisa tilanteissa äärimmäisen äänekäs ja jopa päällekäyvä räpättäjä. Enkä itsekään koskaan tiedä milloin kumpi moodi iskee päälle. Useimmiten kuitenkin töissä olen räpättäjä, samoin läheisissä ihmissuhteissa, mutta edelleen pelkään esim. naapurien kohtaamista rapussa niin että menen pakenemismoodiin tai säikähdän tuppisuuksi jos se vaikka tervehtii.



Luulen että minua pidetään hyvin ylpeänä kiukuttelijana käytökseni takia, koska kukaan ei todellakaa usko minua ujoksi kun useimmiten vaikutan ujon vastakohdalta. Ja sitten kun yhtäkkiä heittää ihmispelkomoodi päälle ajatellaan että oikkuilen, olen suuttunut tai vain niin ylpeä että en viitsi ko. ihmiselle edes puhua.

se että puhetta tulee kuin apinalta paskaa, ei kuuntele eikä pysy asiassa. Hyppii aasin siltoja pitkin ties minne.... tälläisen "sosiaalisenko" pestaat...

kyllä siirtämään sivuun nämä hakijat, koska meillä ei työyhteisössä pärjää liian hiljainen. (Työskentelemme siis pareittain ja haastavissa tilanteissa; keskinäinen vuorovaikutus on erittäin tärkeää)

vapaamatkustaja, odottaa, että muut hoitavat yleisen viihtymisen.