Lue keskustelun säännöt.
Abortti- kokemuksia ja syitä päätökseen
05.03.2014 |
Hei!
Olen 35-vuotias kahden lapsen (6v ja 8v) äiti ja odotan kutsua lääkkeelliseen raskaudenkeskeytykseen. Etsiessäni tietoa raskauden keskeytyksistä huomasin että kokemuksia asiasta on kirjoitettu vähän ja nekin kokemukset joita esim. lääkkeellisestä keskeytyksestä on ovat pitkälti johtuneet alkion kuolemasta, alkion/sikiön vammasta tai odottajan nuoresta iästä. Tilastojen valossa raskaudenkeskeytyksiä tehdään vuosittain maassamme reilu 10000 ja näistä yli 90% sosiaalisin perustein. Siksi halusinkin jakaa oman tarinani tähän asti ja herättää keskustelua aiheesta, joka ainakin itsestäni tuntuu vielä tabulta- onko se sitä?
Oma raskautemme sai alkunsa kolme viikkoa sitten. Olen lopettanut e-pillerit suvussamme ilmenneen tukostaipumuksen vuoksi ja mieheni on jonottanut jo vuoden vasektomiaan, hänellä ikää 42 vuotta. Olimme yhdynnässä jossa ensimmäistä kertaa suhteemme aikana kondomi hajosi kesken yhdynnän. Hain heti jälkiehkäisypillerin apteekista (jossa ei muuten haastateltu tai kerrottu muista ehkäisytavoista, vaikka käypä hoito suositus niin velvoittaa), mutta jälkiehkäisystä huolimatta siis raskauduin. Arvasin tulleeni raskaaksi raskausoireiden alettua ja positiivisen testin jälkeen varasin ajan yksityiseltä lääkäriäsemalta. Yksityinen gynekologi oli selvästi abortin vastainen enkä saanut häneltä sen kummempia neuvoja kuin tulla vastaanotolle uudestaan kolmen viikon päästä kun sikiön sydänäänet saa näkyviin?? Pettyneenä kokemuksesta varasin ajan toiselta gynekologilta joka ilmoitti osaamisalueeksen raskauden keskeytykset (tyhmänä en tätä tajunnut ensimmäisellä kerralla varmistaa). Toisella käynnillä sain asiallista palvelua. Kerroin että olemme mieheni kanssa tehneet päätöksen lapsiluvusta jo vuosi sitten kun hän hakeutui vasektomiajonoon ja että olimme käyttäneet kondomia sekä jälkiehkäisyä. Sain lähetteen lääkkeelliseen raskaudenkeskeytykseen jonka toimitin gynekologian poliklinikalle ja josta nyt siis odotan kutsua itse toimenpiteeseen.
Kun tein positiivisen raskaustestin pohdimme toki mitä teemme tilanteessa. Yritimme ajatella kolmannen lapsen mahdollisuutta, mutta kaikki positiiviset asiat joita kolmannen lapsen saamisessa koin olivat niin pinnallisia, (äitiysloma ja raskaana olevan naisen vartalo isoine rintoineen) että totesin raskaudenkeskeytyksen olevan oikea vaihtoehto. Otin yhteyttä projektiin joka tukee aborttia harkitsevia ihmisiä ja olin erittäin yllättynyt kun saamani vastausviesti olikin lähtökohtaisesti abortinvastainen. Minua kehotettiin harkitsemaan raskauden jatkamista, koska saisin jäädä äitiyslomalle ja se helpottaisi vaikeaa työtilannettani. Hermostuin tästä totaalisesti sillä jos ainoa asia jonka vuoksi haluan lapsen synnyttää on se, että saan olla poissa töistä- eikö se ole syynä todella huono ja kestämätön? Äitiysvapaa loppuu aikanaan, mutta tämä "kortti vapauteen" on vastuullamme 18-vuotta. Jos koen työtilanteen niin ahdistavaksi että haluan jäädä vapaalle, vaihdan työpaikkaa en synnytä lasta.
Syitä jonka vuoksi en lapsia enää halua ovat: voimavarani - kärsin keskivaikeasta masennuksesta ja tahdon ohjata kaiken voimani olemassa olevien lapsieni hyväksi, terveys- kärsin selkävaivoista joita suuri vatsa pahentaa entisestään, vauva-aika- en kestä enää yhtään vatsakipuista itkuista vauvaa (meillä kuopus itki käytännössä koko ensimmäisen elinvuotensa). Uhmaikä- en jaksa enää yhtään taaperoa ja itkuraivokohtauksia vailla syytä (kyllä tiedän niiden kuuluvan lapsen kasvuun), ikämme- kun lapsi olisi 18 olisimme 53 ja 60-vuotiaita, kumpikaan meistä ei halua enää tuon ikäisenä olla vastuussa nuoren omaa paikkaansa hakevan elämästä. Ehkä olemme itsekkäitä mutta haluamme nauttia elämästä myös kahdestaan ja taata kahdelle lapsellemme kaiken mahdollisen hyvän niin henkisen kuin rahallisenkin jonka pystymme antamaan.
Odotan siis yhä kutsua klinikalle. Olen miettinyt kenelle voimme tästä päätöksestämme kertoa? Loukkaammeko läheisiämme jos kerromme keskeyttäneemme raskauden? Kuuluuko asiasta kertoa kenellekään vai onko asia häpeä josta tulee vaieta kun kyseessä ei ole teiniabortti vaan kahden vakaassa parisuhteessa olevan aikuisen ihmisen päätös?
Jos raskauden keskeytys on mahdollisuus tulisiko silti vakaassa parisuhteessa elävien aikuisten kestää "huolimattomuutensa" seuraukset?
Mitä ajatuksia asia sinussa herättää?
Kommentit (314)
Olin itse myös ei-toivottu lapsi, ja syntymälläni oli vanhempieni kannalta monia katastrofaalisia seurauksia. Jaan paljon samoja ajatuksia ap:n kanssa. Tietenkin musta on nyt hienoa elää tätä elämää, mutta jos äitini olisi päätynyt aikanaan aborttiin, ei mua olisi koskaan ollutkaan. Siksi musta on ihan absurdia kysyä, että "miltä susta tuntuisi, jos sut olisi abortoitu?" No ei miltään, koska mua ei olisi koskaan ollutkaan!
Itse tein abortin 26-vuotiaana, sillä en vain halunnut lasta. En koe olevani vieläkään äitityyppiä, kykenevä kasvattamaan ja rakastamaan lasta. Tuossa vaiheessa olin myös juuri valmistunut, ja urani oli hyvin nousujohteessa, enkä halunnut sille katkosta. Varsinaisesti abortin syyksi kirjattiin "ei vakituista kumppania". Olin tullut raskaaksi eräälle kihloissa tuolloin olleelle tuttavalleni, joten myös siltä osin oli selvää, etten halua jatkaa raskautta ja synnyttää lasta, jolla ei tulisi olemaan isää. Tälle miehelle en tosin koskaan kertonut raskaudesta.
Itse aborttiprosessi oli yllättävän helppo, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tietenkin sitä oli välillä apea, ja mietti raskautta paljon. En kuitenkaan koe mitenkään traumatisoituneeni, tai surreeni asiaa paljoa jälkikäteen, sillä siinä tilanteessa oli niin selkeää, että teen oikein itseni, mut raskaaksi saataneen miehen sekä tämän uuden elämänhalun osalta.
Mulle tehtiin lääkkeellinen keskeytys viikolla 7. Fyysiset oireet oli tosi vähäisiä, lähinnä kotona maatessa ja aborttia saadessa tuntui siltä, kuin olisi ollut hieman tavallista kivuliaammat kuukautiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oksettavaa että oletetaan ettei saisi tuntea kipua. Saisi kyllä tulla kyllä sellaiset tuskat mitä synnytyksessä pahimmillaan voi olla.
[quote author="Vierailija" time="22.03.2014 klo 11:44"]
Oksettavaa että oletetaan ettei saisi tuntea kipua. Saisi kyllä tulla kyllä sellaiset tuskat mitä synnytyksessä pahimmillaan voi olla.
[/quote]
Mitä..? Miksi?
Tämä on ollut todella mielenkiintoinen keskustelu lukea. Itselläni ei ole lapsia, enkä ole tehnyt aborttia, mutta väkisin näitä asioita on tullut mietittyä. Abortti on aina ollut todella vahva tabu, ja mielestäni siitä pitäisi pystyä puhumaan avoimennin. Abortin tekevät ovat usein yksin sen asian kanssa, ja usein heidän päätöstään kritisoidaan ja tuomitaan. Monet heistä eivät edes tiedä millaista abortin tekeminen on. Toivon että tulevaisuudessa asiasta pystyisi avoimesti puhua, ja abortin läpikäyneet tai aborttia harkitsevat saisivat paremmin tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te jotka huudatte sitä kuinka abortti on väärin... Abortti voi olla sinulle väärin. Sinun ei ole pakko tehdä aborttia. Kukaan ei sitä sinulta vaadi. Mutta sinulla ei ole oikeutta riistää tätä oikeutta muilta, eikä ole oikeutta syyllistää muita abortin tekemisestä.
ajattelin että teen abortin jos raskaus jatkuu valitettavasti rv 7 meni kesken luojalle kiitos että meni luonnostaan kesken
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kaikille :) Kerronpa nyt omaa tarinaani, joka tosin vielä on vähän "vaiheessa". Olen siis nyt n. viikolla 5 raskaana, raskaus ei ollut suunniteltu. Noin puolitoista viikkoa sitten plussasin, ja ensimmäinen reaktio oli itkun ja epäuskon sekainen hepuli, näin kauniisti sanottuna. Viikko sitten kävimme ultrassa varmistamassa, onko kyseessä normaali kohturaskaus ja paljonko on viikkoja. Ultrassa näkyi normaali alkuraskaus, mutta siis todella alussa vielä, koska näkyviin tuli pelkästään ruskuaispussi. Meille annettiin kaksi viikkoa aikaa tehdä päätös; jatkaa, vaiko keskeyttää.
En olisi osannut kuvitella, että päätöksen teko olisi minulle näin vaikeaa. En ole koskaan liiemmin pitänyt itseäni äiti-ihmisenä. En ole kokenut tarvetta perustaa perhettä, enkä ole pitänyt itseäni tarpeeksi kypsänä ihmisenä kasvattaakseni toista ihmistä. Korkeakouluopinnot ovat puolessavälissä, sekä parisuhteeni avomieheni kanssa on vielä melko tuore; olemme olleet reilun vuoden yhdessä. Nämä asiat, kuten tunne siitä, etten vain ole millään tavalla vielä valmis äidiksi, opiskelujen keskeneräisyys sekä vielä (omasta mielestäni) alkuvaiheessa oleva parisuhde, ovat saaneet minut sekä avomieheni päätymään keskeytykseen. MUTTA. Johtuneeko "mammahormoneista" vai mistä, ajatus keskeytyksestä saa minut itkun partaalle, vaikka olen tiukan itsetutkiskelun jälkeenkin varma päätökseni oikeudesta. Mutta silti, tulee vain aivan kauhea olo ajatuksesta... Onkohan täällä kokemuksia tällaisesta hämmentävästä ristiriidasta pään sisällä, mikä oli ratkaisu, minkälaiset ovat ajatukset jälkeenpäin?
Viikko minulla siis olisi vielä tässä mietintäaikaa, mutta tuntuu jotenkin ettei tämä ajattelu tästä selkeämmäksi mene, päätös on periaatteessa tehty ja se on meille hyvä ja oikea päätös tässä vaiheessa, mutta silti tämä "äiti-ääni" huutelee pari-kolme kertaa päivässä ja yrittää muuttaa mieleni. Jos jotain hyvää tästä kokemuksesta haluaa saada irti, niin tämän työlään miettimisen ja itsetutkiskelun aikana olen tajunnut, että haluan vielä joku päivä olla äiti. Ja taas meinaa tulla itku.. On nämä hormonit kyllä vekkuli asia..
Sinun pitää saada aika pian. Aika menee nopeasti ja sitten ylittyy aika, jolloin ei voida enää keskeyttää ilman erityislupaa. Päätös on teidän kahden. Ymmärrän täysin päätöksenne. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein abortin ollessani 17. Syy oli nuori ikä sekä todella epävakaa suhde lapsen isään... Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä: muutaman päivän sisällä sain tietää toisen pettämisestä, totta kai erosimme ja parin päivän päästä tein raskaustestin. Harkitsin totta kai kaikkia vaihtoehtoja, mutta tulin siihen tulokseen että parempi jatkaa tästä elämän vaiheesta eteenpäin yksin ilman lasta. Olin todella masentunut näihin aikoihin. Ja tein yksin tosiaan päätökset, vaikka lapsen isä puhui haluavansa olla "tukena" ja paikalla, ei hän silti ollut. No joka tapauksessa, omalla kohdallani en joutunut kokemaan abortinvastaisuutta yms vaan kaikki sujui ihan hyvin. Yllätyin todella paljon koko homman kivuliaisuudesta. Jälkeen päin ajateltuna kroppani ei ole ollut abortin jälkeen enää sama ja hormonitoimintani muuttui kai pysyvästi. Yli tästä pääsin vuoden sisään, ei kyllä varmaan mennyt edes puolta vuotta. Olen todella helposti asioita käsittelevää tyyppiä. Elämä jatkuu ja joskus olen katunut mutta enää ei tulisi mieleenkään katua. Varmasti parempi näin. Ja tästä on muutama vuosi aikaa.
Itse otin pillerit (eka suun kautta, loput 3 alateitse) viikoilla 5+5. En erittele syitä tarkemmin, sosiaaliset kuitenkin. Ei poliklinikalle jonoteta, nyt otat yhteyttä polille/julkiselle puolelle, että saat homman eteenpäin. Ei ole mitään tiettyä viikkoa, johon venataan. Abortti on muuten jokaisen oma päätös, siinä on muiden ihan turha jeesustella ja paheksua. Miettikää omalle kohdalle ei-niin-optimaalinen tilanne saada lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos jakamastasi kokemuksesta. Olet oikeassa että jokainen kokemus abortista on yksilöllinen ja tiedän vasta keskeytyksen jälkeen miten asian kanssa oikeasti elän ja ajattelenko sitä akiivisesti päivän, viikon, kuukauden vaiko vuosia. Toivon että keskustelusta on apua myös muille samanlaisesa tilanteessa nyt tai tulevaisuudessa oleville ja että näiden kokemusten ja ajatusten valossa jokainen osaisi punnita omaa päätöstään ja tuntea olevansa niin varma siitä kuin voi olla oli se sitten raskauden jatkaminen, adoptio tai abortti.
ap
62!
En onnistunut lainaamaan viestiäsi, mutta tottakai töissäni hoidan lapset . Olen 7- vuotta ollut tässä työssä ja kyllähän minä hoidan jokaisen lapsen juuri hänen tarpeiden mukaan. Jos joku tykkää kuunnella satuja 2 tuntia, niin sitten luetaan niitä.
Tarkoitukseni ei ollut missään nimessä loukata ketään, fakta on vaan se, että itse en jaksaisi missään muotoa työni lisäksi hoitaa vakavasti sairasta lasta.
En nyt erikseen äskeisessä viestissä eritellyt, mutta minun tuntemani asiakkaiden päivittäisiin asioihin kuuluvat spiirat, gastronapit ja heikon yleiskunnon lisäksi vielä toistuvat epilepsiakohtaukset. Joka kohtauksen aikana saa pelätä, että onko tämä viimeinen.
Kaikki kunnia niille vanhemmille, jotka kaikesta tästä ja vaikeammistakin asioista huolimatta hoitavat lapsensa hyvin ja rakkaudella. Heitä on varmasti hyvin paljon. Meillä töissä vaan sattuu olemaan aika paljon näitä lapsia ketä ei kotona haluta ja sen takia mielikuva vanhemmista saattaa olla huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.03.2014 klo 22:34"]
65/66 jatkaa...
Se syyllisyys jäi todellakin kalvamaan. Ihan ekana abortin jälkeen katosi se "harha", että alkio on vain joku klöntti. Sen tajusi vain kristallin kirkkaasti, että veti vessanpötöstä yhden kokonaisen elämän. Sain tosiaan sen opiskelupaikan, mitä havittelinkin, mutten kyennyt iloitsemaan siitä, eikä elämälläni ollut enää muutenkaan mitään arvoa. Kysyin itseltäni: miksi kaikki tämä muka oli tärkeämpää, kuin sen elämä joka oli tulossa minun kauttani tähän maailmaan? Syyllisyys... Sitä en päässyt pakoon, vaikka asia välillä painuikin taka-alalle. Se vaikutti hyvin paljon elämässäni. Kerroit tuosta pariskunnasta, jossa nainen ei olisi halunnut saada lasta ja masentui. Minä koin ehkä saman, mutta sillä erotuksella, ettei minulla ollut sitä lasta, kun olin vetänyt sen vessanpöntöstä. Yritän vain sanoa, että ainakaan minulle abortti ei ollut mikään helppo ratkaisu. Suhteemme päättyi miehen kanssa eroon ja abortti oli minun puolelta tekijä, joka tuhosi suhteemme. Plaah. Sä olet päättänyt katsoa ton kortin ja mitä mä tässä näitä sulle löpisen. Voi olla, että se on sulle helpompi, mut jos olet vanhoillisesta suvusta niin näen senkin isona riskinä masennukseen... Paha sanoa, itse olen vanhoillisista taustoista... Paha sanoa oikein mitään, kun en sua tunne.
[/quote]olet hyvä ihminen. Ymmärrät tehneesi pahimman teon mitä voi tehdä, en voi käsittää että joillekkin se ei tunnu missään. Onhan lapsetkin vain metrin hukkapätkiä jos kokoa mietitään... Ihmiselämä se kuitenkin on alkiokin, ei siitä mihinkään pääse.
Kokemus: Sain asiallista palvelua, jopa hymyilyä. Ei tietoakaan painostamisesta. Toimenpide oli epämiellyttävä mutta sujui nopeasti. Henkilökunta kertoi koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. En tarvinnut sairauslomaa. Jälkeenpäin tunsin suurta helpotusta. Kuin valtava taakka olisi nostettu hartioilta. Pystyin taas nukkumaan ja hengittämään normaalisti. Toimenpiteestä on nyt kolme vuotta, ja olen edelleen aika ajoin kiitollinen siitä, miten fiksusti osasin toimia suuren stressin ja sokin aikana.
Syy: En halunnut lasta.
Kehitysvammaiset lapset ovat usein paljon suloisempia kuin terveet lapset. Usein he ovat myös onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Olen kouluavustajan työssä paljon tekemisissä molemmanlaisten kanssa. Eivät terveet lapset tule syliin ja halaamaan ja tervehtimään (meidän maassamme) samalla tavalla kuin kehitysvammaiset. Minusta kv-lapset/aikuisetkin ovat rikkaus!
[quote author="Vierailija" time="05.03.2014 klo 22:11"]
"Olisko sulle lapsen antaminen adoptioon ollut oikeasti vaihtoehto?
Olisit kantanut yliopistolla lasta ja selittänyt kaikille, että ei, et pidä lasta, vaan annat sen adoptioon? OIKEASTIKO?"
Miksi ei? Olisiko se jotenkin vähemmän kunniallista kuin masuasukin tappaminen?
[/quote]Ei kai kukaan ihminen ole niin törkeä että häpeää adoptioon antamista ja sillä verukkeella vie toiselta ihmiseltä elämän? Ei saa olla maailmassa niin pahoja ihmisiä!
[quote author="Vierailija" time="05.03.2014 klo 22:38"]Olin vuosi sitten suhteessa varattuun mieheen. Söin e - pillereitä mutta silti tulin raskaaksi. Ei ollut silloin muita vaihtoehtoja kuin abortti. Viimeisellä lääkäri käynnillä viikkoja oli 8, jolloin sain ensimmäisen lääkkeen. Oli maanantai päivä. Lääkäri laittoi minulle papereita kotiin mukaan ja niiden välissä oli ultra kuva, koska en tahtonut näytöltä katsoa kun ultrattiin. Keskiviikko aamuna laitoin 4 tablettia emättimeen. Kului 3 tuntia ja kivut alkoivat...4 tuntia elämäni kovinta kipua. En kestänyt kunnolla tajuissani, oksentelin ja vuodin verta. Sitten synnytin tämän alkion. Se tuntui kuin pieni mandariini olisi tullut ulos. Kipu asettui saman tien. Vuotoa kesti 20 päivää. Kamalaa, järkyttävää, kivuliasta. Sain traumoja ja en uskaltanut harrastaa seksiä yli puoleen vuoteen. Älä tee sitä. Kadun edelleen. Ultrakuva löytyy päiväkirjan välistä.
[/quote]
Mulla kesti vuoto 2kk, muuta saman verran se on kestänyt keskenmenojenkin kanssa. Minäkin oksentelin ja pyörryinkin. Pyörryin vielä viikko abortin jälkeenkin kun hemoglobiini oli laskenut niin alas.
Mutta tosiaan tuo seksuaalinen haluttomuus tuli minullekin ja itse asiassa vuosia elin jatkuvassa raskauden pelossa, vaikkei siihen olisi ollut edes aihetta. Täysin irrationaalista pelkoa. Seksi piti opetella tavallaan uudelleen. Seksi, kun oli vain muistutus abortista.
Sulla on vain vuosi abortista ja joudut asian työstämään. Pystyt siihen jos haluat, mutta se vie varmasti aikaa vielä tovin.
Olen tänne listannut erinäisiä seuraamuksia, enkä ole puhunut siitä itse toipumisesta... Siksi erityisesti esim. sun tilanne aiheuttaa mulle pientä syyllisyyttä, että kääntäisin nyt veistä sunkin haavassa. Ap:n haava kun vasta on viiltoa vaille valmis ;-). Mutta siis: kyllä siitä toipuakin voi. Olen toipunut, mutta se oli pitkä prosessi.
Yksinkertaisesti elämäni paras päätös. Vieläkin kun näen nuoria äitejä pienten lasten kanssa, huokaan syvään ja mietin: onneksi minulla ei ole lapsia.
Päädyin aborttiin, kun tajusin olevani raskaana. Odotin aikaa vielä sterilisaatioon, koska tulen niin herkästi raskaaksi. Enkä kokenut tuolloin enää kykeneväni uuteen raskauteen ja vauva-aikaan. En ollut kokenut sitä sitten viimeisen raskauden.
Abortti tehtiin sosiaalisin syin. Ehkäisyneuvolassa oli todella tyly henkilökunta, onhan tuo aina ollut ja lopulta tiuskaisi, että ajan voin saada kahden viikon päähän. Joten käännyin terveyskeskuksen puoleen, sain ajan samalla päivälle ja muutamassa päivässä pääsin sairaalalle. Sillä oli minulle itselleni eroa, että odotanko sen pari viikkoa ja raskaus etenee viikolle 7-8 vai pääsenkö heti sisään raskauden ollessa vielä viikolla 5.
Abortti tehtiin sosiaalisin syin. Sosiaaliset syyt nyt vain sisälsivät monia asioita. Olin masentunut ja kärsin kroonisesta unettomuudesta, johon käytin erilaisia lääkkeitä. Kärsin pakko-oireista, kamppailin itsetuhoisuuden kanssa,kärsin PSTD:stä ja painin pakkoajatusten kanssa. Opiskelut oli kesken jo masennuksen vuoksi ja lykkääntyneet liikaa. En vain pystynyt antamaan lapsen syntyä tähän enää. En niihin ajatuksiin, en kun alku on saatu lääkecocktaileilla. Koko 9 kuukautta aikaa miettiä, miten olen onnistunut vammauttamaan lapsen. En siihen tilanteeseen, missä olin yrittänyt itsemurhaa. en siihen tilanteeseen missä mahdollisuudet romahdukseen oli suuremmat lapsen kanssa kuin ilman lasta.
Kyllä minä surin. Surin paljonkin, mutta lähinnä sitä että olen kykenemätön kunnolliseen äitiyteen ja kamppailin ollakseni äiti jo olemassaoleville sekä parantuakseni. Surin, koska se on normaali reaktio. Ja olen antanut itselleni monta asiaa anteeksi, parantunut masennuksesta, pyrkinyt olemaan parempi vanhempi olemassaoleville lapsille. Koska he ansaitsevat sen. He ansaitsevat äidin. Paremmassa paikassa ja vähemmillä traumoilla ehkä olisi ollut ihanakin uutinen. Mutta ei kyllä siihen mielenraunioon enää uutta lasta olisi tuotu. Korjattavaa ja tärkeää ylläpitotyötä on jo olemassaolevissa suhteissa.