Minusta lapsilla parempi ikäero on 4v kuin 2v

samoin parhaalla kaverillani. Miehelläni vielä 5 vuotta omaansa. Ja meidän kaikkien kokemuksella olemme päätyneet mieheni kanssa alle 2 vuoden ikäeroon lapsillamme ja paras kaverinikin hiukan reilun 2 vuoden ikäeroon. Perusteluja löytyisi liuta, mutta ne ei taida tässä olla oleellisia, kun jokainen tekee ratkaisunsa omasta näkökulmastaan

Itse ihmettelen aina välillä tuota pienen ikäeron ihannointia. Etenkin jos perheessä on lapsia kolme tai enemmän. Oman kokemukseni perusteella pieni ikäero ei mitenkään automaattisesti johda siihen, että lapset ovat läheisiä toisilleen ja nauttivat toistensa seurasta. Minusta se on enemmänkin personaallisuus kysymys. Toki jos ikäeroa alkaa olla enemmä kuin 4 vuotta, niin erilaiset kehitysvaiheet haittaavat yhdessä tekemistä.



Mutta jos täydellistä ikäeroa pitäisi spekuloida, niin minusta se olisi about 3 vuotta. Silloin vanhempi alkaa olla leikki-ikäinen, päiväkuiva, osaa pukea ja syödä itse. Helpottaa kummasti perheen elämää. Ikäeroa ei kuitenkaan ole niin paljoa, että sisaruksesta ei olisi seuraa toisilleen.

Meillä on lapsilla ikäeroa 1v3kk ja reilut 6v. Molemmat ovat toimineet erittäin hyvin sekä meidän, että lasten kannalta.



Mulle on aivan sama, minkälaisella ikäerolla ihmiset hankkivat lapsensa. Ja toivon, että meidänkin valintoja ymmärretään olla arvostelematta ainakaan meidän kuullen. On aika junttia pitää omia valintojaan ainoina oikeina.

keskenään (esikoinen tosin harvemmin kuopuksen kanssa), mutta on siis ihan toisenlaiset kokemukset siitä, etteikö 4 vuoden ikäerolla syntyneet sisarukset voisi viiihtyä hyvin keskenään.



Oikeaa ikäeroa ei varmaankaan ole, sillä yhdessä leikkiminen on paljolti kiinni lasten luonteesta. Tiedän myös lapsia, jotka ovat syntyneet vuoden ikäerolla ja ovat vasta aikuisena viihtyneet toistensa seurassa.



Oman jaksamiseni vuoksi, en toivonut lapsia yhden tai kahden vuoden ikäerolla, mutta uskon että jollekin toiselle perheelle pieni ikäero on kaikista parhain ratkaisu.

Ovat nyt 9 11 ja 13 ja seuraa löytyy. Vauva-aika on pieni ja sekin meni hyvin.

4v ikäero on liian iso, ei niistä ole pidemmän päälle seuraa toisistaan ennen kuin vasta aikuisina.

Ja hyvin on myös mennyt. Monta vauvaa samaan aikaan, mikäs sen parempaa. Nyt kuopus on 2v. ja lapsista on paljon seuraa toisilleen.

omien voimavarojen ja kykyjen ja ihanteiden mukaan. Lapsien ei pitäisi koskaan saada mitään valtavia sisaruksen velvoitteita iästä riippumatta, koska lapset eivät voi vaikuttaa sisarustensa syntyyn, eikä lukumäärään.

Lapsi oppii paremmin sosiaalisia taitoja, kun se pari vuotta vanhempi sisarus ei ole siinä bestiksenä. Sisaren kanssa leikkiminen ei oikein vastaa niitä sosiaalisia taitoja, mitä elämässä vaaditaan. Sisar on sisar vaikka mitä tapahtuisi, mutta kaverisuhteet vaativat enemmän työtä.



Sitä paitsi lapsuus on lyhyt ja lapsi on suurimman osan elämästään aikuinen. 30- ja 34-vuotiaalla on hyvin paljon yhteistä elämässään ja aikuisiällä sitä yhteistyötä vasta tarvitaankin, esim. vanhenevien vanhempien hoitaminen.

eihän tietenkään ole sellaista asiaa kuin yleispätevästi oikea ikäero...



Meillä on yksi, temperamentiltaan helppo, terve, kaikinpuolin hurmaava pieni poika, jolla ikää on jo kolme vuotta. Kun hän oli puolitoistavuotias, olin jo aika paniikissa ajoittain, että pitääkö tässä oikeasti alkaa jo seuraavaa "tekemään" näin pian, että ikäero pysyy hyvänä. Kaikenlaista elämänmuutosta oli esikoisen syntymän jälkeen tullut muutenkin, talonrakennusta ja opiskeluja jne., eikä uusi vauva ollut lainkaan päällimmäisenä haaveissa.



Minun lapsuudenperheessä minä olin esikoinen, ensimmäinen pikkusisarus syntyi kun olin vähän yli 2,5v ja toinen kun olin 5v. Olimme aina läheisiä ja edelleen tiiviisti tekemisissä keskenämme. En koe tuota isoksi enkä pieneksi ikäeroksi, vaan ajattelin että tuollainen 2-3 vuotta on aika sopiva, ns. normaali ikäero. Vauva-aika hoidetaan rysäyksellä alta pois, on kuitenkin jonkin verran ikäeroa lapsuusaikana ettei ihan kaikki ole vauvoja yhtä aikaa, mutta mitä vanhemmaksi tullaan, sitä merkityksettömämmäksi tuollainen pari vuotta eroa alkaa muuttua eikä ole lainkaan vaikeaa viettää aikaa yhdessä. Koin että kolme vuotta alkaa olla jo aika maksimi, ja pelkäsin tosissani että meillä tulee kiire sen kuopuksen kanssa!



Ja kuitenkin pelkäsin miten sitä sitten oikeasti jaksaa, entä jos ei jaksakaan! Moni jaksaa ja varmasti nauttii joka hetkestä, osa kitkuttelee joten kuten, mutta kaikki ei kertakaikkiaan jaksa. Muistin miten ainakin meidän perheessä äiti alkoi olla aika lopussa siinä vaiheessa kun minä olin noin kuusivuotias, keskimmäisellä oli uhmaikä ja nuorimmainen valitettavasti sairasteli. Se vaikutti meihin kaikkiin voimakkaasti. Ajattelin että onko se vauva-ajan hoitaminen "pois alta" sitten sen arvoista, että pahimmassa tapauksessa ei muista nuorempien ensimmäisistä vuosista mitään. Kaikenlaisia käytännön ongelmiakin, kahden turvaistuimen saaminen autoon on vaikeaa, kolmen mahdotonta... Että seesteisempää ja mahdollisesti kaikille osapuolille mukavampaa olisi, jos ikäeroa olisi enemmän. Mutta edelleen ajattelin, että eihän tällaisessa asiassa voi ajatella omaa mukavuudenhaluaan, vaan totta kai jos se kaksi-kolme vuotta on niin yleinen ikäero, niin se varmasti on sitten aika hyvä lasten kannalta.



Törmäsin sitten kirjaan jossa käsiteltiin sisarusroolien vaikutusta ihmiseen ja puhuttiin myös ikäeroista. Olin todella helpottunut, kun edes siinä yhdessä kirjassa kirjailija piti 4-6 vuoden ikäeroa oikein hyvänä. Hänestä oli tärkeää, että vanhempi lapsi saa rauhassa olla vauva ja aloitella jo tsenäistymistäkin ennen vauvan syntymää, koska nuoremman sisaruksen syntymä on aina jonkinlainen trauma ja syrjäytymiskokemus, joka alkaa jo raskausaikana. En oikein voi edes kuvata miten hyvältä tuntui kuulla jostakin ulkopuolisestakin lähteestä, että ei ole pakko kiirehtiä. Minulle tuli sellainen tunne, että tässäkin asiassa saa kuunnella itseään, eikä ole pakko haalia kaikkia mahdollisia riskejä näihin ruuhkavuosiin.



Jos nyt tulisin raskaaksi, lapsilla olisi meidän perheessä neljä vuotta ikäeroa, mutta emme ole vielä yrittämässäkään raskautumista. Tietenkään en olisi raskautta keskeyttänyt, vaikka se olisi alkanutkin aiemmin. Mutta nyt en enää pode huonoa omaatuntoa siitä, että en ole vielä halunnut uutta vauvaa. Vielä ei ole kiirettäkään, kyllä se vauvakuume varmasti sieltä vielä tulee. Eri asia sitten miten lopulta raskautuminen onnistuu, mutta haluan ennen yrittämisen alkamista jo rakentaa paikkaa mieleeni neljännelle perheenjäsenelle, ja haluan että meidän elämämme kolmihenkisenä perheenä on siinä vaiheessa jo rauhoittunut, jotta uuteen vauvaan ehtii keskittymään. Eihän sitä ikinä tiedä, minkälainen pakkaus se toinen lapsi sitten onkaan, tai tuleeko edes yksi, voihan sieltä tulla kaksi tai kolmekin!

2 v. ei ole vauva ja saa silti äidinkin huomiota, vaikka olis vauva. Lapset kasvavat yhdessä, ei sitä esikoista eristetä äidistä. vauvat nukkuvat paljon ja ihan kahdenkeskistäkin aikaa on. Lapset tykkäävät lapsista. Esikoiselle aika ankeeta yksin kasvaa. Kun lapset ovat pieniä, ei kavereita vielä ole, kavereita saa nähdä ehkä vain harvoin (kuten mun 4v. nyt, kun kaverin äiti ei halua lasten tapaavan kuin harvoin, vaikka lähekkäin asutaan, en siis itse voi säädellä asiaa), kaverien kanssa ei osata vielä niin leikkiä. Tästä syystä sisarukset yhdessä ja heidän leikit yhdessä ovat tosi tärkeitä. Upea leikkimaailma kahdella lähekkäin syntyneellä sisaruksella, kiinnostuneet samoista asioista, kotona voi yhdessä puuhata, kun molemmat pystyy samaan, eikä niin että toinen on vielä liian pieni. Ihana oli myös ulkoilla kahden pienen kanssa, ei koskaan tylsää ulkona.



Olen itse kolmas, enkä voinut edes kuvitella kasvattavani vain yhtä lasta, siksi halusin toista pian, vajaa 2v ikäero. Sen verran rankkaa se äidille oli, että isommat ikäerot myöhemmin (yli ja alle 4v.), mutta kyllä näissä surettaa se, että tiettyä kaveruutta saa odottaa. Toisilla ehkä on jo 3-vuotiailla kavereita, meillä ei ole sellaista. Tulleet isommille vasta esikoulu ja kouluiässä. Toisaalta ei niin suurta tarvetakaan, kun kotona on seuraa. meillä sisaruus ei ole auttamista ja huolenpitoa vaan yhdessä oloa ja puuhailua. Lasten pitää saada olla lapsia eikä pikkuaikuisia.



Mun mielestä kukin tehköön tavallaan ja myötätuntoa niille, joilla on pieni ikäero. Siinä on tekemistä.



Olet ihan oikeassa, että isompi lapsi ymmärtää enemmän, mutta minusta on hyvä että maailmassa on erilaisia perheitä, eikä niin, että kaikissa on tietyt ikäerot.



Minkä ikäisiä lapsia sinulla ap. on?

nyt luin noita vastauksiakin niin mieleeni tuli, että kun on sisaruksia, niin vaikka ne ovat pieniä, niistä on sekä seuraa että iloa vauvalle ja esimerkkiä myös. Se mielestäni on rikkautta ja korvaa sitä, ettei äiti voi olla mitenkään 100 % vain vauvan tarpeita tyydyttämässtä (tottakai alussa on tärkeä tyydyttää nälät ja muut, mutta ne voi tehdä yhdessä sen esikoisen kanssakin). Omasta mielestäni on paljon kivempaa vauvalle, kun kotona on sisarus, kuin että äiti omistautuisi sille vauvalle. Neljäs lapsi on solahtanut perheseen ja puuhailee kaikenlaista vaikka minä en ehdi tekemään kaikkea tai niin paljon mitä on muitten kanssa tehty, silti on iloinen ja normalisti kehittynyt taapero. Ei siis lapset tartte mitään 100% omistautumista kuin korkeintaan ensi viikkoina ja jos vaan isi auttaa tai joku muu sen pystyy antaamaan.