Veljeni pyysi apuani

Olen hämilläni. Veljeni pyysi apuani, jotta hän ja miehensä voisivat saada lapsen.



Lapsi siis saisi alkunsa minun ja veljeni miehen soluista, minä kantaisin ja synnyttäisin hänet. Veljeni mies tunnustaisi isyyden ja tahtoisi täyden huoltajuuden, jonka hälle antaisin. Tämän jälkeen veljeni adoptoisi lapsen perheensisäisellä adoptiolla.



Tälläinen järjestely on tietenkin ainoa tapa, jolla veljestäni ja hänen miehestään voi tulla vanhemmat. Suomessa kun samaa sukupuolta olevat eivät voi adoptoida perheen ulkopuolelta. Mikään pakko tietenkään synnyttäjän ei tarvitse olla minä, mutta toisaalta näin toimien lapsella olisi samaa geeniperimää myös veljeni kanssa.



Tiedän, että he olisivat upeat vanhemmat. Ja toki toivoisin omille lapsillenikin serkkua, muualta niitä ei ole tulossa sillä mieheni on perheensä ainoa lapsi ja minullakin on vain tämä pikkuveljeni.



Meillä on lapsettomuustausta, miehestäni johtuva, minun hedelmällisyydessäni ei oletettavasti ole vikaa. Tiedämme molemmat millaista on toivoa lasta, jota ei saa. Meidän lapsemme ovat lahjasoluilla tehtyjä, tiedämme siis senkin, ettei lapsi ole sen enempää tai vähempää oma, olivatpa geenit kenen vain. Minä tahtoisin tehdä tämän, mutta asia on niin iso ja kysymyksiä on niin paljon, etten varmaan edes osaa miettiä niistä jokaista.



Mitä minun pitäisi miettiä?



Mies on luvannut tukea, päätinpä mitä tahansa. Muiden mielipiteellä ei ehkä ole niin väliäkään.