Veljeni pyysi apuani

järkyttävä juttu.



En mm ymmärrä miten äidin osuus (=äidittömyys) lapsen elämässä sivuutetaan täysin. Ihan varmasti se ei lapselle tule olemaan noin simppeli juttu kuin ap olettaa.

Holby Cityn sairaalassa!

Siinä sillä naisella tuli ongelmia synnytyksessä jotka johtivat kohdunpoistoon. Veli sanoi miesystävälleen että ei voi viedä siskoltaan ainoaa lasta jonka tämä voi saada. Mies suuttui ja jätti veljen.

Tulevat isät taas ovat malttamattomia ja onnellisia.

onnellisen tietämättömiä, että olet lörpötellyt täällä kaiken?

Niin tosi hyvä provo. Yksikään järjissään oleva nainen ei lähtisi hommaan.

Tulevat isät taas ovat malttamattomia ja onnellisia.

onnellisen tietämättömiä, että olet lörpötellyt täällä kaiken?

En suinkaan ole lörpötellyt täällä kaikkea. :D

Ja kyllä molemmat tietävät tästä ketjusta, miksi minä tämän salaisin?

Nama ovat vaikeita ja mutkikkaita asioita ihan jo pelkastaan juridisestikin (saati sitten muuten), joten asiantuntevan juristin apu on tarkeaa. Hienoa etta teilla on sellaisen tuki taustalla.



Minusta se on iloinen asia, etta uskallat lahtea sijaissynnyttajaksi veljellesi ja hanen miehelleen kaikista "mutkista", niin olevista kuin tulevista, huolimatta. Kaikkiin tunteisiin, ajatuksiin ja mahdollisiin ongelmiin ette varmasti voi varautua, joten olisi tarkeaa pitaa avoimet keskusteluyhteydet auki kaikkien osapuolten kesken.

Tule mieleen, etta pidathan huolta ettei miehellesi tule tassa ulkopuolisen tunnetta, koska han kuitenkin on siina arjen tukena ja sinun puolisonasi raskaudessa mukana. Mielestani on jo paljon, etta han hyvaksyy asian ja aikoo tukea sinua -siihen ei varmasti kaikki pystyisi.



Vanhemmuus ei todellakaan ole niista sukusoluista kiinni, siihen tarvitaan niin paljon muutakin. Mielestani homopari voi lahtokohtaisesti olla yhta hyvia vanhempia kuin heteroparikin, kunhan parisuhde on vahvalla pohjalla.

Lapsella on kuitenkin oikeus seka isaan etta aitiin. Siksi toivoisinkin, etta veljesi ja hanen miehensa pitaisivat erityista huolta siita, etta lapsella on laheiset suhteet sinuun ja mummeihin, jotta niita aidin/ naisen malleja olisi varmasti riittavasti.



Onnea yritykseen ja kaikkea hyvaa teille kaikille!

Yst. terv.

Piia

Tapasimme eilen asianajajamme. Aivan ihana ihminen, alallaan hyvin arvostettu ja itsekin kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman lapsi. Hän tekee osan työstään meille maksutta, toisen osan maksaa veljeni puolisoineen.



Suunnitelma on selvä ja aukoton, hirmuinen paperien pöyrittely tästä kyllä tulee, mutta sitävartenhan tuo ammattilainen on.

Vielä kertaalleen: Lapsi tuskin kokisi minun olevan äitinsä vaikka tietäisi minun toimineen synnyttäjänä. Siinä vaiheessa kun hän jotakin tämmöisestä alkaisi ymmärtää, olisi hän jo kolmisen vuotta elänyt isiensä kanssa pitäen minua tätinään ja lapsiani serkkuinaan. Lapselle asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Lasten maailma on hyvin konkreettinen.Joillakin on äiti ja isi, joillakin vain jompikumpi, joillakin uusperhe jne. Silloin kun asiaan ei liity suurta draamaa niin lapselle mikä vain voi olla ihan mainio perhemalli.



Koitan ottaa tuumaustaukoa tähän asiaan. Hiljentyä ja pyytää apua pohdintoihini. Toivoin seurakunnaltani esirukousta "johdatusta vaikean päätöksen tekemiseen" yritän malttaa antaa sillekin aikaa. Minulla on yksi perheen ulkopuolinenkin jolle puhua, se on iso apu, ensi kuussa mennään biomummin luo, varmaan juttelen hällekin. Palaan kyllä asiaan.

ensin selvittää nuo juridiset kysymykset. Sijaissynnytys kun on laitonta eikä tuo adoptiosuunnitelmanne mene todellakaan nykylain mukaan läpi, vaikka mitä yrittäisitte.

ensin selvittää nuo juridiset kysymykset. Sijaissynnytys kun on laitonta eikä tuo adoptiosuunnitelmanne mene todellakaan nykylain mukaan läpi, vaikka mitä yrittäisitte.

Järjestys on se, että ihan ensin mietin olenko valmis tähän. Ja sitten mietin, että millä edellytyksillä. Eli olenko valmis kiertämään tai rikkomaan lakia, vai laitanko ehdoksi, että lain tulee ensin muuttua.

Jos tahdon tämän tehdä hinnalla millä hyvänsä, niin sitten etsimme keinot. Jos tahdon tämän tehdä laillisesti, niin sitten teen kaikkeni muuttaakseni sen lain. Jos tulen siihen tulokseen, etten tähän pystyisi, niin sitten koitan vain olla veljeni tukena ja etsiä keinot siihen.

Mutta koska eniten asia on kiinni minusta, niin minä mietin nyt ensin.

Kiitos kaikille, myös muutamalle tynnyrissä eläneelle kiintiösekopäälle. :)



Joku puhui tunnistamisestani, en pidä sitä kovin todennäköisenä. Voisinhan olla vaikka oma naapurini jolla on neljä lasta. En nimittäin ole koskaan kysynyt onko ne kaikki tehty juuri heidän soluillaan/ onko tällä veljeä joka sattuisi olemaan homo tai onko hänen vanhemmistaan jompikumpi adoptoitu. Eihän nyt hyvänen aika minun otsassani lue "homon kaksoissisar" tai mieheni poskessa ole leimaa "tuhkamuna" . :D



Joku sukulainen saattaisi meidät tunnistaa, mutta ei koko maailma sentään av:tä lue.



Mieheni on työnantajani, olen perheyrityksessä töissä. Tosin nyt hoitovapaalla vielä nuorimmaisestamme. Olemme sillälailla onnekkaita, sekä minä, että veljeni, että taloudellisesti elämä on hyvin turvattua. Veljeni ymmärsi vielä mennä rikkaisiin naimisiin, heillä on varaa vanhemmuuteen vaikka se vaatisikin säätämistä. Ja siis vaatiihan se.



Tunteet heittelee laidasta laitan. Juuri nyt olen lähinnä vihainen. Vihainen siitä, ettei veljeni selvitellyt näitä lakipykäliä ennenkuin kysyi minulta, vihainen siitä, että tästä on tehty näin vaikeaa.



Olen varsin lainkuuliainen ihminen ja uskon demokratiaan, osallistun sen tekemiseenkin omalta osaltani. Kynnys rikkoa tai edes kiertää lakia on suuri, mielummin pyrkisin muuttamaan sitä jos ja kun se mielestäni on väärä. Toisaalta tässä kohtaa on voimaton olo, tuntuu, että ainoa mitä voin asian eteen tehdä on raivata omalla työlläni tietä. Ääritapauksessa siis vaikka ottaisimme molemmat avioeron, kipaisisin maistraattiin veljeni ex-miehen kanssa, synnyttäisin lapsen, joka olisi sitten avioliiton ansiosta täysin hänen omansa, antaisin erossa lapsen isälle täyden huoltajuuden, palaisimme omien puolisoidemme luokse ja avioituisimme uudelleen tahoillamme. Vihaisena tuntuu, että olisin valmis vaikka tuommoiseen pelleilyyn kun tolkullista vaihtoehtoa ei jätetä.



Mutta oikeasti tuskin kuitenkaan. Kantamansa lapsen luovuttaminen pois on jo iso asia, ehkä suurimpia mitä voi olla. Ei sen taakan lisäksi enää hullua paperisotaa ja byrokratiaa kestä. Tai jos se olisi ainoa tapa saada oma lapsi, niin sitten varmaan kestäisi, mutta veljen puolesta siinä on vaan liikaa. Etenkin kun on nämä omat lapset, jotka menevät kaiken edelle. Voisin hyvin kuvitella, että esikoinen ymmärtäisi miksi minun tarvitsee synnyttää enolle lapi, mutta tuommoista kuviota se ei vaan tajuaisi. Enpä tajua minäkään miksi tämä on tämmöistä.



Ja sitten se lapsi, hänen ajattelemisensa. Miksi ihmeessä lapsesta tuntuisi, että olen äitinä hänet hyljännyt? Miksi hän pitäisi minua äitinään jos en häntä kasvata, ole oikeasti hänen vanhempansa? Ei meidänkään äiti ole ikinä puhunut biomummista äitinään, vain ja ainoastaan synnyttäjänä. Hän kokee tuleensa hylätyksi toki, mutta niinhän hänelle on tehty. Minä taas en veljeni lasta hylkäisi, sillä eihän hän koskaan olisi minun ollutkaan.



Jo veljeni ja miehensä voisivat adoptoida en miettisi tätä, eivätkä he varmasti olisi edes kysyneet. On väärin ettei sitä mahdollisuutta ole.



Niin ja jollakulla on oli olevinan opettavainen tarina tummahiuksisesta ja ruskeasilmäisestä miehestä ja hänen punahiuksisesta vihräesilmäisestä vaimostaan, joiden lapsi tehtiin miehen siittiöillä ja vaimo siskon sukusoluilla. Tarinan lapsi näytti sitten ihan vaimon sinsisilmäiseltä ja blondilta siskolta... Ihan pikkuisen kannattaa ehkä tutustua silmien ja hiusten värien periytyvyyteen ennenkuin lähtee runoilemaan. ;)

Kiitos kaikille, myös muutamalle tynnyrissä eläneelle kiintiösekopäälle. :)



Joku puhui tunnistamisestani, en pidä sitä kovin todennäköisenä. Voisinhan olla vaikka oma naapurini jolla on neljä lasta. En nimittäin ole koskaan kysynyt onko ne kaikki tehty juuri heidän soluillaan/ onko tällä veljeä joka sattuisi olemaan homo tai onko hänen vanhemmistaan jompikumpi adoptoitu. Eihän nyt hyvänen aika minun otsassani lue "homon kaksoissisar" tai mieheni poskessa ole leimaa "tuhkamuna" . :D



Joku sukulainen saattaisi meidät tunnistaa, mutta ei koko maailma sentään av:tä lue.



Mieheni on työnantajani, olen perheyrityksessä töissä. Tosin nyt hoitovapaalla vielä nuorimmaisestamme. Olemme sillälailla onnekkaita, sekä minä, että veljeni, että taloudellisesti elämä on hyvin turvattua. Veljeni ymmärsi vielä mennä rikkaisiin naimisiin, heillä on varaa vanhemmuuteen vaikka se vaatisikin säätämistä. Ja siis vaatiihan se.



Tunteet heittelee laidasta laitan. Juuri nyt olen lähinnä vihainen. Vihainen siitä, ettei veljeni selvitellyt näitä lakipykäliä ennenkuin kysyi minulta, vihainen siitä, että tästä on tehty näin vaikeaa.



Olen varsin lainkuuliainen ihminen ja uskon demokratiaan, osallistun sen tekemiseenkin omalta osaltani. Kynnys rikkoa tai edes kiertää lakia on suuri, mielummin pyrkisin muuttamaan sitä jos ja kun se mielestäni on väärä. Toisaalta tässä kohtaa on voimaton olo, tuntuu, että ainoa mitä voin asian eteen tehdä on raivata omalla työlläni tietä. Ääritapauksessa siis vaikka ottaisimme molemmat avioeron, kipaisisin maistraattiin veljeni ex-miehen kanssa, synnyttäisin lapsen, joka olisi sitten avioliiton ansiosta täysin hänen omansa, antaisin erossa lapsen isälle täyden huoltajuuden, palaisimme omien puolisoidemme luokse ja avioituisimme uudelleen tahoillamme. Vihaisena tuntuu, että olisin valmis vaikka tuommoiseen pelleilyyn kun tolkullista vaihtoehtoa ei jätetä.



Mutta oikeasti tuskin kuitenkaan. Kantamansa lapsen luovuttaminen pois on jo iso asia, ehkä suurimpia mitä voi olla. Ei sen taakan lisäksi enää hullua paperisotaa ja byrokratiaa kestä. Tai jos se olisi ainoa tapa saada oma lapsi, niin sitten varmaan kestäisi, mutta veljen puolesta siinä on vaan liikaa. Etenkin kun on nämä omat lapset, jotka menevät kaiken edelle. Voisin hyvin kuvitella, että esikoinen ymmärtäisi miksi minun tarvitsee synnyttää enolle lapi, mutta tuommoista kuviota se ei vaan tajuaisi. Enpä tajua minäkään miksi tämä on tämmöistä.



Ja sitten se lapsi, hänen ajattelemisensa. Miksi ihmeessä lapsesta tuntuisi, että olen äitinä hänet hyljännyt? Miksi hän pitäisi minua äitinään jos en häntä kasvata, ole oikeasti hänen vanhempansa? Ei meidänkään äiti ole ikinä puhunut biomummista äitinään, vain ja ainoastaan synnyttäjänä. Hän kokee tuleensa hylätyksi toki, mutta niinhän hänelle on tehty. Minä taas en veljeni lasta hylkäisi, sillä eihän hän koskaan olisi minun ollutkaan.



Jo veljeni ja miehensä voisivat adoptoida en miettisi tätä, eivätkä he varmasti olisi edes kysyneet. On väärin ettei sitä mahdollisuutta ole.



Niin ja jollakulla on oli olevinan opettavainen tarina tummahiuksisesta ja ruskeasilmäisestä miehestä ja hänen punahiuksisesta vihräesilmäisestä vaimostaan, joiden lapsi tehtiin miehen siittiöillä ja vaimo siskon sukusoluilla. Tarinan lapsi näytti sitten ihan vaimon sinsisilmäiseltä ja blondilta siskolta... Ihan pikkuisen kannattaa ehkä tutustua silmien ja hiusten värien periytyvyyteen ennenkuin lähtee runoilemaan. ;)

Kiitos kaikille, myös muutamalle tynnyrissä eläneelle kiintiösekopäälle. :)

Joku puhui tunnistamisestani, en pidä sitä kovin todennäköisenä. Voisinhan olla vaikka oma naapurini jolla on neljä lasta. En nimittäin ole koskaan kysynyt onko ne kaikki tehty juuri heidän soluillaan/ onko tällä veljeä joka sattuisi olemaan homo tai onko hänen vanhemmistaan jompikumpi adoptoitu. Eihän nyt hyvänen aika minun otsassani lue "homon kaksoissisar" tai mieheni poskessa ole leimaa "tuhkamuna" . :D

Joku sukulainen saattaisi meidät tunnistaa, mutta ei koko maailma sentään av:tä lue.

Mieheni on työnantajani, olen perheyrityksessä töissä. Tosin nyt hoitovapaalla vielä nuorimmaisestamme. Olemme sillälailla onnekkaita, sekä minä, että veljeni, että taloudellisesti elämä on hyvin turvattua. Veljeni ymmärsi vielä mennä rikkaisiin naimisiin, heillä on varaa vanhemmuuteen vaikka se vaatisikin säätämistä. Ja siis vaatiihan se.

Tunteet heittelee laidasta laitan. Juuri nyt olen lähinnä vihainen. Vihainen siitä, ettei veljeni selvitellyt näitä lakipykäliä ennenkuin kysyi minulta, vihainen siitä, että tästä on tehty näin vaikeaa.

Olen varsin lainkuuliainen ihminen ja uskon demokratiaan, osallistun sen tekemiseenkin omalta osaltani. Kynnys rikkoa tai edes kiertää lakia on suuri, mielummin pyrkisin muuttamaan sitä jos ja kun se mielestäni on väärä. Toisaalta tässä kohtaa on voimaton olo, tuntuu, että ainoa mitä voin asian eteen tehdä on raivata omalla työlläni tietä. Ääritapauksessa siis vaikka ottaisimme molemmat avioeron, kipaisisin maistraattiin veljeni ex-miehen kanssa, synnyttäisin lapsen, joka olisi sitten avioliiton ansiosta täysin hänen omansa, antaisin erossa lapsen isälle täyden huoltajuuden, palaisimme omien puolisoidemme luokse ja avioituisimme uudelleen tahoillamme. Vihaisena tuntuu, että olisin valmis vaikka tuommoiseen pelleilyyn kun tolkullista vaihtoehtoa ei jätetä.

Mutta oikeasti tuskin kuitenkaan. Kantamansa lapsen luovuttaminen pois on jo iso asia, ehkä suurimpia mitä voi olla. Ei sen taakan lisäksi enää hullua paperisotaa ja byrokratiaa kestä. Tai jos se olisi ainoa tapa saada oma lapsi, niin sitten varmaan kestäisi, mutta veljen puolesta siinä on vaan liikaa. Etenkin kun on nämä omat lapset, jotka menevät kaiken edelle. Voisin hyvin kuvitella, että esikoinen ymmärtäisi miksi minun tarvitsee synnyttää enolle lapi, mutta tuommoista kuviota se ei vaan tajuaisi. Enpä tajua minäkään miksi tämä on tämmöistä.

Ja sitten se lapsi, hänen ajattelemisensa. Miksi ihmeessä lapsesta tuntuisi, että olen äitinä hänet hyljännyt? Miksi hän pitäisi minua äitinään jos en häntä kasvata, ole oikeasti hänen vanhempansa? Ei meidänkään äiti ole ikinä puhunut biomummista äitinään, vain ja ainoastaan synnyttäjänä. Hän kokee tuleensa hylätyksi toki, mutta niinhän hänelle on tehty. Minä taas en veljeni lasta hylkäisi, sillä eihän hän koskaan olisi minun ollutkaan.

Jo veljeni ja miehensä voisivat adoptoida en miettisi tätä, eivätkä he varmasti olisi edes kysyneet. On väärin ettei sitä mahdollisuutta ole.

Niin ja jollakulla on oli olevinan opettavainen tarina tummahiuksisesta ja ruskeasilmäisestä miehestä ja hänen punahiuksisesta vihräesilmäisestä vaimostaan, joiden lapsi tehtiin miehen siittiöillä ja vaimo siskon sukusoluilla. Tarinan lapsi näytti sitten ihan vaimon sinsisilmäiseltä ja blondilta siskolta... Ihan pikkuisen kannattaa ehkä tutustua silmien ja hiusten värien periytyvyyteen ennenkuin lähtee runoilemaan. ;)

Lapsella on taipumus etsiä äitiä. Jos ymmärsin oikein sellaista ei ole tarjolla, ainoastaan isiä.

Niin, kaikki adoptiolapset ovatkin päästään sekaisin ja väärin kasvaneita, kun eivät saaneet kokea bioäitinsä läheisyyttä. :D Totta kai lasta ajatellaan, sen takia hänellä olisi kaksi rakastavaa ja hyvää vanhempaa!

Ei pitäisi olla enää mikään salaisuus tai yllätys kenellekään, että adoptiolapsilla on huomattavasti enemmän lapsuuteen liittyviä traumoja ja niistä johtuvia ongelmia.

Ja nimenomaan lasta tässä ei mietitä. Toki lapsi jää henkiin ja tuskin hänestä mitään psykopaattia tulee, ei kukaan niin väittänytkään! Mutta edellisessä viestissäni kirjoittamani asiat ovat ihan täyttä faktaa, sen voi tarkistaa keneltä tahansa ihmisen (lapsen) mielen toimintaan perehtyneeltä. Äidistä erottaminen on aina suuri trauma lapselle, sitä ei mikään hyvä tarkoitus tai tulevaisuuden hyvät vanhemmat korvaa!

Adoptiolasten ongelmat johtuvat lähinnä siitä, ettei varhaislapsuudessa muodostu sitä symbioottista suhdetta yhteen hoitajaan joka olisi aina läsnä. Ulkomailla lastenkodeissa hoitajat vaihtuvat ja kotimaankin adoptiossa on ensin 8 viikkoa sijoituspaikka ja sitten taas ero siellä tutuksi tulleesta hoitajasta.

Kun lapsi jo synnytyssalissa asetetaan syliin, joka häntä siitä eteenpäin hoivaa, ruokkii, kylvettää ja lohduttaa, niin näiltä varhaisen kiintymyssuhteen ongelmilta vältytään.

Se sitten kuinka paljon lapsi isompana antaa adoptiolle painoarvoa omakuvansa muodostumisen suhteen riippunee lähinnä hänen vanhemmistaan. Millainen on perheen näkemys siitä mikä tekee vanhemmista vanhemmat, sama geneettinen perimä vai arjessa osoitettu rakkaus?

Minusta olisi hienoa, jos haluat auttaa veljeäsi. Mutta vain sinä voit sanoa, pystytkö luopumaan lapsesta, kun hetki koittaa? En sitä paitsi usko, että voit kuitenkaan luovuttaa lasta kovin pienenä - ehdottamassasi mallissa lapsi olisi kanssasi siihen asti, kun isänsä voi ottaa hänet suoraan asumaan kanssaan. Sinun on myös otettava huomioon se, että aikuisena lapsi voi tuomita päätöksesi antaa hänet pois. Kaikesta huolimatta, itse varmaankin auttaisin omaa veljeäni (edellyttäen, että terveyden puolesta ei ole ongelmia luvassa).

Ei lapsen tarvitsisi etsiä äitiä. Jos hän sellaista alkaisi syystä tai toisesta kaivata, niin tietäisihän tuo, että minä olen hänet synnyttänyt. Joten siinä mielessä voisi minua ajatella äitinään, jos sille kokisi tarvetta.



Tietysti äitinä olisin semmoinen joka ei asu samassa talossa, eikä ole naimisissa (kummankaan) isin kanssa, mutta tuskinpa lapsi vaikkapa koululuokallaan ainoa olisi, jonka vanhemmat eivät toteuta ydinperheen ihannetta.



Tästä tuleekin mieleeni yksi ystävä, jonka kanssa tuli reilun vuoden tuntemisen jälkeen puhetta, että hänellä on kaksi äitiä. Kysyin että "Kiusattiinko sinua koulussa?" Vastasi, että "Kiusattiin kyllä, mie puhuin murretta ja miul oli silimälasit." Että ei äitien takia ei. :)

Isä ei voi olla äiti, ei, vaikka isiä olisi kaksin kappalein. Äidilläsi kaiketi oli äiti. Veljesi lapsella ei tulisi olemaan muuta äitiä kuin se biologinen.

Miksi ihmeessä lapsesta tuntuisi, että olen äitinä hänet hyljännyt? Miksi hän pitäisi minua äitinään jos en häntä kasvata, ole oikeasti hänen vanhempansa? Ei meidänkään äiti ole ikinä puhunut biomummista äitinään, vain ja ainoastaan synnyttäjänä. Hän kokee tuleensa hylätyksi toki, mutta niinhän hänelle on tehty. Minä taas en veljeni lasta hylkäisi, sillä eihän hän koskaan olisi minun ollutkaan.

Veljeni haluaisi miehensä kanssa lapsen, ja ovat miettineet asiaa paljon.

Molemmilla miehillä on sisaria, ja me kaikki olemme saaneet lapsia. Veljeni on lääkäri ja hän tutki ja mietti paljon asiaa, ja päättivät, että lasta ei voi tehdä näin lähellä. Olisi vaikeaa selittää, miksi äiti on antanut yhden lapsistaan toiseen perheeseen ja muut sisarukset jääneet äidin luo. Varsinkin kun äiti on niin paljon tekemisissä perheen kanssa kuitenkin.

Niinpä he ovat erään tuttava lesbo-parin kanssa miettineet sukusolujen vaihtoa. Niin, että myös naispari saisi lapsen. Minusta tulisi siis täti.

Lisäksi en usko, että voisin antaa lastani muualle asumaan.

Kyllä tummahiuksinen ja ruskeasilmäinen + vaaleatukkainen ja sinisilmäinen voivat saada väreiltään jälkimmäisen kaltaisen lapsen.

t. geenitutkija

Niin ja jollakulla on oli olevinan opettavainen tarina tummahiuksisesta ja ruskeasilmäisestä miehestä ja hänen punahiuksisesta vihräesilmäisestä vaimostaan, joiden lapsi tehtiin miehen siittiöillä ja vaimo siskon sukusoluilla. Tarinan lapsi näytti sitten ihan vaimon sinsisilmäiseltä ja blondilta siskolta... Ihan pikkuisen kannattaa ehkä tutustua silmien ja hiusten värien periytyvyyteen ennenkuin lähtee runoilemaan. ;)

-äitinne on adoptoitu lapsena

-sinä ja veljesi olette kaksosia

-veljesi on homo ja ollut pitkään miehensä kanssa

-sinulla ja miehelläsi on 4 lasta jotka tehty luovutetuilla siittiöillä

Joten sinuna olisin varovainen mitä kaikkea kertoisin suunnitelmistanne palstalla jolla paljon lukijoita

ja ei kenenkää nperhe ole noin lisäänytmiskyvytöntä : ))))))

eli täyttä kuvitteellista potaskaa.....