Vihdoin joku kyseenalaistaa kaikkensa uhrautuvaa äitimyyttiä! Bringing up bébé!

Sillälailla...pitäisi olla tarkempi kirjoittamisen kanssa.



t. edellinen

tuskin kukaan väittääkään, että parina iltana viikossa vain toisen vanhemman kanssa viettäminen olisi vahingollista.

Eikä kukaan varmaan väitä, että pitäisi olla kotiäitinä 10 vuotta.

Juuri tällainen mustavalkoisuus ja ääripäiden mukaan vetäminen vie pohjan koko keskustelulta.

"Nuo perustelut lapsen koulimiselle ovat aina yhtä huvittavia: sitten äiti saa rauhassa siivota, jutella kahvipöydässä jostain verhojen väristä naapurin Liisan kanssa, käydä rauhassa töissä ja vaikka ylitöissä, karvanpoistossa ja selluliittikuorinnassa ja antaa miehelle rauhassa kiimaista seksiä viikon panolomalla kun mummo hoitaa lapsen... miettikää nyt, haluatteko te ihan oikeasti noita asioita???"

Kyllä minä ainakin haluan. Lastani en jätä tuntikausiksi yksin (vaikka kotimainen marttyyriäiti kuvitteleekin, ettei lasta saa koulittua hyvään käytökseen muuten...täällähän ollaan totuttu pikkukeisareihin, joita aikuiset hännystelevät!), en ole välittämättä hänen hädästään enkä työnnä viikon lomille mummolaan kuin maks. kerran viikossa (ja sinäkin aikana tavataan lapsi ainakin kerran). Mutta kyllä minä vaadin että jo alle kouluikäinen antaa aikuisten jutustella rauhassa = osaa olla hetken itsekseenkin, ymmärtää että miksi töissä käydään ja että joskus voi mennä ylitöiksi (kotiäidin rahat usein tulevat "taikaseinästä"...mutta onhan se lasten parhaaksi että äiti on 10 vuotta kotona, mitä siitä jos yhteiskunta vähän kärsii) ja että molemmilla vanhemmilla voi ja saakin olla harrastus, jossa käydään säännöllisesti. Miehelläni se on joukkuepelilaji, minulla kirjapiiri: molemmat olemme yhtenä iltana viikossa poissa kun toinen hoitaa lapsen. En suostu uskomaan että tämä järjestely mitenkään vahingoittaisi ketään.

joten en nyt väittäisi että yltiöonnellisia on liitot sielläkään.



Kuten Hesarin jutussa mainitaan, Jenkeissä on Ranskan ihannointibuumi meneillään. Johan niille koko Eurooppa kulminoituu Pariisiin.

minkäikäisistä lapsista tuo kirja kertoo? Jotkut täällä puhuu vähän alle kouluikäisistä ja jotkut taaperoista. Onhan se vähän eri asia olettaa vaikka 6-vuotiaan leikkivän yksin kun äiti juo kahvia naapurin Liisan kanssa kuin että olettaisi sitä 1-vuotiaalta...

PITÄÄ imettää, PITÄÄ kestoilla, PITÄÄ elää ekologisesti, tehdä itse soseet jne. Elämä on lapsen kanssa kamalaa suorittamista ja joissakin asioissa mennään jo naurettavuuksiin. Meillä kävi perhetyöntekijä vajaan 2kk ja hänen "neuvonsa" olivat juuri sellaisia, jotka saavat väsyneet äidit vielä väsyneimmiksi. Esim. vauva oli herännyt melko myöhään niin lounaskin venyi puoli yhteen (12.30). Työntekijä tähän maireasti: "niin, YLEENSÄHÄN vauvat syövät noin tuntia aikaisemmin..." Jos asia olisi jäänyt tähän, en olisi varmaan miettinyt sitä sen enempää. Mutta se ei jäänyt. Kävimme vauvan kanssa puistoissa kerran-kaksi viikossa ja vaikka lapsi ei osannut edes istua, perhetyöntekijä hoputti meitä lähtemään aiemmin aamulla puistoon: "YLEENSÄHÄN puistossa ollaan jo yhdeksältä viimeistään, kello on nyt melkein kymmenen..." Kaikesta löytyi aina sanottavaa ja jos pyysin tarkennusta, vastaukseksi tuli vittumainen, kaikkitietävä hymy ja "kyllä sun pitäisi jo tietää". Okei, olin nuori äiti, mutten mikään kädetön teini tai uusiavuton ihminen...perhetyöntekijä arvosteli tapaani hoitaa lasta ja kirjasi sellaisella tyylillä kaiken ylös, että lastensuojelukin kiinnostui lopulta. Kuten sanottu, lapseni on erityislapsi, mutta eihän sitä vielä vauvana tiedetty- niinpä papereissa lukevat "lasta pidetään tiukasti kapaloituna jatkuvasti" kuulostavat pahemmalta kuin ovatkaan: lapsella on useampi neurologinen häiriö, yksi näistä on aistisäätelyn ongelma joka aiheuttaa sen että tuntoaisti alireagoi = lapsi rauhoittuu edelleenkin vain tiukasta, jopa puristavasta kosketuksesta. No, takaisin aiheeseen: en lähtisi ihailemaan ranskalaisia tapoja vailla kritiikkiä, mutta monissa maissa äidit ottavat tosiaan rennommin. Mielestäni aikuisen tulee säilyttää se aikuisuus ja tietty etäisyys lapsiin: tosi moni suomalainen äiti elää lapsilleen, mies jää sivuun ja sitten jos mies vaatii naista huomioimaan hänetkin, nainen kauhistuu tämän "itsekkyydestä" ja ottaa eron. Mies katkeroituu, nainen pääsee marttyyrin asemaan eläessään yh:na. Not good.

Ikävä että olet saanut kaiken tuon niskaasi jo niin nuorena. Silloin on alttiimpi ottamaan tuommoiset vaatimukset tosissaan, ja toisaalta saa myös helpommin arvostelua osakseen.

Minä tulin äidiksi vähän vanhemmalla iällä, ja yllätyin todella kovasti noista kaikista vaatimuksista joihin sinäkin törmäsit. Elämänkokemusta olin ehtinyt saada siihen mennessä kuitenkin niin paljon että ajattelin niiden 'pakkojen' olevan enemmänkin vaihtoehtoja.

Imetin pitkään (koska se onnistui ja oli helppoa), käytin kestovaippoja koska halusin kokeilla ovatko ne hyviä (tykkäsin niistä ja jatkoin kestoilla). Soseita en tehnyt itse, sillä en pidä kokkaamisesta.

Leikkipuistoon en koskaan mennyt ennen kymmentä, vaikka joku joskus mainitsi minulle huonosta päivärytmistä. Olen kuitenkin aamu-uninen, enkä halunnut lähteä kiusaamaan itseäni varhaisilla herätyksillä kun lapsetkin nukkuivat tyytyväisenä yhdeksään.

Lasten olen antanut nukkua perhepedissä, sillä olen kokenut sen helpommaksi. Eikä se ole parisuhdetta tuhonnut :)

Sen myönnän että omien valintojen mukaan meneminen toisinaan tuo mukanaan arvosteluja ;)

Ne täytyy vain osata jättää omaan arvoonsa.

Eniten minua häiritsee kasvatuskeskuteluissa se, että niissä pyritään löytämään 'se ainoa oikea tapa toimia', ja leimataan kaikki muut jollakin tavalla huonoiksi.

tavannut tätä jotain muuria, joka VAATII tekemään sitä ja tätä :D

On se jännä kun joillain on se ihmeellinen ilmpaiiri vastassa, joka vaatii ja joiden pitää yms.

Minä en ole vielä tämän 20 vuoden äitiyteni aikana nähnyt missään livenä sitä ilmapiiriä, joka VAATII ja kun PITÄÄ.

Kertokaa, millaimnen se ilmapiiri on ja kuka se on.

PITÄÄ imettää, PITÄÄ kestoilla, PITÄÄ elää ekologisesti, tehdä itse soseet jne. Elämä on lapsen kanssa kamalaa suorittamista ja joissakin asioissa mennään jo naurettavuuksiin. Meillä kävi perhetyöntekijä vajaan 2kk ja hänen "neuvonsa" olivat juuri sellaisia, jotka saavat väsyneet äidit vielä väsyneimmiksi. Esim. vauva oli herännyt melko myöhään niin lounaskin venyi puoli yhteen (12.30). Työntekijä tähän maireasti: "niin, YLEENSÄHÄN vauvat syövät noin tuntia aikaisemmin..." Jos asia olisi jäänyt tähän, en olisi varmaan miettinyt sitä sen enempää. Mutta se ei jäänyt.

Kävimme vauvan kanssa puistoissa kerran-kaksi viikossa ja vaikka lapsi ei osannut edes istua, perhetyöntekijä hoputti meitä lähtemään aiemmin aamulla puistoon: "YLEENSÄHÄN puistossa ollaan jo yhdeksältä viimeistään, kello on nyt melkein kymmenen..." Kaikesta löytyi aina sanottavaa ja jos pyysin tarkennusta, vastaukseksi tuli vittumainen, kaikkitietävä hymy ja "kyllä sun pitäisi jo tietää". Okei, olin nuori äiti, mutten mikään kädetön teini tai uusiavuton ihminen...perhetyöntekijä arvosteli tapaani hoitaa lasta ja kirjasi sellaisella tyylillä kaiken ylös, että lastensuojelukin kiinnostui lopulta. Kuten sanottu, lapseni on erityislapsi, mutta eihän sitä vielä vauvana tiedetty- niinpä papereissa lukevat "lasta pidetään tiukasti kapaloituna jatkuvasti" kuulostavat pahemmalta kuin ovatkaan: lapsella on useampi neurologinen häiriö, yksi näistä on aistisäätelyn ongelma joka aiheuttaa sen että tuntoaisti alireagoi = lapsi rauhoittuu edelleenkin vain tiukasta, jopa puristavasta kosketuksesta.

No, takaisin aiheeseen: en lähtisi ihailemaan ranskalaisia tapoja vailla kritiikkiä, mutta monissa maissa äidit ottavat tosiaan rennommin. Mielestäni aikuisen tulee säilyttää se aikuisuus ja tietty etäisyys lapsiin: tosi moni suomalainen äiti elää lapsilleen, mies jää sivuun ja sitten jos mies vaatii naista huomioimaan hänetkin, nainen kauhistuu tämän "itsekkyydestä" ja ottaa eron. Mies katkeroituu, nainen pääsee marttyyrin asemaan eläessään yh:na. Not good.

se ilmapiiri joka vaatii, on oma heikko itsetunto, kyvyttömyys elää omaa elämää... eletään sitä ilmapiirin elämää...

vapautusta, synninpäästöä, neuvoja, hoitoapua jne... niitä metsästetään kiivaasti

kolmikuisen oletetaan nukuvan yöt läpeensä jne

minkäikäisistä lapsista tuo kirja kertoo? Jotkut täällä puhuu vähän alle kouluikäisistä ja jotkut taaperoista. Onhan se vähän eri asia olettaa vaikka 6-vuotiaan leikkivän yksin kun äiti juo kahvia naapurin Liisan kanssa kuin että olettaisi sitä 1-vuotiaalta...

ärsyttää, että oletetaan olevan yksi oikea tapa toimia ja kaikki muut ovat huonoutta.



Itse ole imettänyt pitkään ja käyttänyt kestovaippoja, mutta en todellakaan käynyt joka päivä puistoissa saati kello yhdeksän aamulla. Silloin nukutaan tai korkeintaan ryystetään kahvia yöpuvussa!



Luulen, että näitä vaatimuksia kohdataan lähinnä vauvapalstalla. Tosielämässä eri valintoja tehneet kaverini eivät ole ikinä kritisoineet toisiaan (ainakaan ääneen). Fiksut ihmiset käsittävät, että perheitä ja tarpeita on erilaisia.

vauvoista ja taaperoista tuo kirja kertoo. Että heti alusta asti pitöisi osata olla hiljaa ja yksin, että äiti pääsee isin kanssa lomille ja ravintoloihin.

kolmikuisen oletetaan nukuvan yöt läpeensä jne

minkäikäisistä lapsista tuo kirja kertoo? Jotkut täällä puhuu vähän alle kouluikäisistä ja jotkut taaperoista. Onhan se vähän eri asia olettaa vaikka 6-vuotiaan leikkivän yksin kun äiti juo kahvia naapurin Liisan kanssa kuin että olettaisi sitä 1-vuotiaalta...

oikeastiko täällä on mammoja, jotka kannattavat tuollaisia arvoja? Minulle riitti, että aloin saada enemmän omaa aikaa, kun palasin töihin (kun lapsi oli vähän alle 2) Ja lomia kahdestaan miehen kanssa paljon myöhemmin. Viikkoa lapsi ei ole ikinä ollut hoidossa.



Lomaillaan toki perheenä ja lapsi on nyt isomapna ravintoloissa nätisti. Oikeastiko joku olettaa sitä automaattisesti jo taaperolta?



Ihan mielenkiinnosta: kuinka aikaisin niihin kauneushoitoihin pitää alkaa säännöllisesti pääsemään ja kuinka nuoresta lapsen on leikittävä yksin, jotta äiti saa kahvitella?

kun minä en mitään marttyyriäitimyyttiä ole huomannut eikä kukaan ole painostanut oman elämänsä uhraamiseen lapsille. Ihan itse olen puistossa viihtynyt aikani ja sitten töihin mennyt. Seksiäkin on miehen kanssa. Ihan normaalielämää... Ehkä kannattaisi ottaa asiat rennosti eikä kimpaantua ääri-ilmiöistä, joita vain harvat harrastavat.

niin... olen ollut tilaisuudessa nähdä ranskalaisia lapsia lähinnä kodin ulkopuolella ja onhan toki eroja suomalaisiin.



Ranskalaiset lapset ovat vilkkaampia, avoimempia, tunteikkaampia ja nätimmin puettuja kuin suomalaiset. Ranskalainen lapsi osaa kyllä käyttäytyä sievästi ravintolassa (tosin eihän häntä sinne aina mukaan oteta, usein hän on lapsenvahdin kanssa kun vanhemmat käyvät ulkona) mutta toisaalta tönii ja etuilee surutta leikkipuistossa.



Ranskalaista lasta tosiaan läimäistään helposti, tukkapöllyt ja luunapit eivät luultavasti ole siellä laissa kiellettyjä saatika yleisesti paheksuttuja päätellen siitä kuinka laajasti niitä käytetään, jopa isovanhemmat kurittavat näin lapsenlapsiaan, samoin tarhantädit hoitolapsia. En tiedä niiden toimivuudesta kasvatuskeinona kun en ole itse kokeillut, mutta minua on kasvatettu koivuniemenherranuhalla ja kilttihän minä olin, olen edelleen.



Naisellisuus, esteettisyys, hemmottelu ovat tärkeitä asioita ranskalaisille naisille, perheenäiditkin koittavat pitää näistä kiinni, mutta en tiedä ovatko perheet yhtään onnellisempia tai ehjempiä siellä.



Mutta se minkä todella haluaisin ranskalaisesta perhe-elämästä tänne napata on tuo koko-suku-kasvattaa. Lapsilla on isovanhemmat, tädit, sedät, kummit, naapurit suuri joukko turvallisia aikuisia, ehkä se juuri tukee lasten iloisuutta, avoimuutta opettaa näyttämään monenlaisia tunteita ja kestämään sitten tätä vähän aikuiskeskeisesti rakentunutta sosiaalista kulttuuria. Aikuisiahan lapsistakin tulee, pikemmin kuin pian.

kyseenalaistaa uhrautuvaa äitimyyttiä... Musta vauvantahtisuus ei ole kyllä kaiken uhraavaa. Aikuisen, joka hankkii lapsia, pitäisi olla jo sen verran kypsä, että kykenee ymmärtämään pienen lapsen tarpeita ja tinkimään myös tarvittaessa omasta mukavuudestaan.

Olen toki sitä mieltä, että lastenkin tulee opetella ottamaan huomioon vanhempansa, mutta vauvaikä ei ole todellakaan oikea aika siihen. Kärsivällisyyttä ja asioiden tarkastelua toisten kannalta opitaan pikkuhiljaa.

mukavuuden halusta ja väsymyksestä samassa lauseessa.Miehen kanssa viedään vauva hoitoon silloin tällöin ehkä n. kerran kuussa,enkä koe tämän vuoksi olevani mitenkään epäkypsempi.Lisäksi minulla on jonkin verran aikaa vieviä harrastuksia,joita myös olen elvyttänyt tässä vauvan kasvaessa.

Ajatus jossa nainen on vain äiti lasten saannin jälkeen on mielestäni hyvin omituinen.

oli täyttä asiaa! Olen puhunut tästä jo pari vuotta, huomattuani ystävä- ja tuttavapiirini lastenkasvatuksessa tämän koko elämä lasten ehdoilla -trendin.



Toki on hyvä asia, että nykyään ajatellaan lasten etua ja henkistä hyvinvointia, mutta homma on mielestäni mennyt aivan liian pitkälle! Olen nähnyt erittäin monta kaatunutta avioliittoa, jossa tuho oltaisiin ehkä voitu välttää olemalla vähän "ranskalaisempia". Näille kaikille liitoille yhteistä on ollut se, että vanhemmat (useimmissa äiti) ovat ryhtyneet vain ja ainoastaan vanhemmiksi.



Suurimmat ongelmakohdat mielestäni ovat olleet imettäminen, omajan ajan puute ja nukkumispelleilyt. Näissä näkemissäni perheissä meininki on ollut se, että imettämistä on vaan jatkettu ja yritetty loputtomiin, vaikka lapsi on ollut itkuinen ja äiti kuolemanväsynyt. Samoin perhepeti on ollut pyhä asia, mies on potkittu pois sängystä näissä näkemissäni tapauksissa jopa yli vuodeksi. Lapsia ei ole aktiivisesti edes yritetty saada nukkumaan vaan ihan suosiolla on kärvistelty univeloissa vuosien ajan. Ja kotona on oltu myös vuosia niissäkin tapauksissa, joissä äiti ei ole ollut onnellinen kotiäitinä ja perheen talous on ollut aivan kuralla ja mies painanut ylitöitä kuin viimeistä päivää laskuista selvitäkseen.



Lasten hoito on ollut äideille sellaista ydinfysiikkaa, että sitä ei isän vastuulle ole uskottu kuin minuutiksi kerrallaan. Myös lasten lyhytkestoinenkin itku on ollut taivaan romahduttava katastrofi, kotona ollessa ei ole päästy vessaan tai suihkuun, kun sen lapsen luokse ei mahdollisen itkun alkaessa pääse pöntöltä tai suihkun alta alle minuutissa. Ja minuutin itku toki vahingoittaa lapsen psyykeä pysyvästi... (ja sitten on valitettu kun ei näe omaa miestä tai pelikuvaa koskaan muuta kuin tukka rasvassa ja naama näppylöillä). Omaa aikaa ole ole otettu vauva-/taaperoaikana minuuttiakaan, eikä vielä kouluikäistenkään vanhempina olla vietetty puolison kanssa kahdestaan edes kokonaista vuorokautta, ettei muksut saa hylkäämistraumoja.



Em. ovat käsittääkseni varsin tyypillisiä tapauksia. Mielestäni homma on aivan järjetöntä; suorastaan varma resepti avioliiton romuttamiseen ja oman onnellisuuden karkoittamiseen. Eikä mitenkään todistetusti lasten etu. Huomautan, koska av:llä ollaan, että pitkä imetys, kotiäitiys ja vaikka perhepetikin ovat aivan ok jos ne eivät haittaa tai estä perheen hyvinvointia. Näissä näkemissäni tapauksissa ne (tai lähinnä niiden fanaattinen arvottaminen ohi kaiken muun) ovat kuitenkin olleet tulkintani mukaan merkittäva tekijä perheen romahtamisessa.



Meillä lapset ovat nukkuneet omissa huoneissaan (hälytin käytössä aluksi) alusta asti, ja yöheräilyistä on aktiivisesti pyritty eroon n. 3kk iässä (esim. niin että joka inahdukseen ei reagoida, vaan annetaan lapselle mahdollisuus nukahta uudelleen, ei tietenkään itketetä pieniä eikä isompiakaan). Taaperoiden kanssa yöhillumisia ei olla katseltu, vaan lapset on supernannytekniikkaa mukaillen viety hellästi mutta määrätietoisesti omaan sänkyyn jos ovat sieltä lähteneet vaeltelemaan (tässäkin tietysti kohtuus huomioiden, esim. painajaiset ym. erikseen). Lapsia on myös annettu ja viety hoitoon n. vuoden ikäisestä pitäen n. kerran kuussa. Pulloa on annettu melkein alusta asti osittain. Keskimmäisen kanssa, kuvitelkaa, lopetin imettämisen ihan alkuunsa kun se ei sujunut ja univelkaa alkoi kertyä, lapsi oli itkuinen jne. Minulla on ollut ihan aina omia harrastuksia, joihin olen mennyt heti, kun synnytyksen jälkeen on kunto kestänyt ja tehnyt mieli. Toki varsinkin ensimmäisen kanssa oli vaikea jättää vauvaa hetkeksikään, mutta n. kuukauden jälkeen totesin että jos en jätä nyt (silloin siis kyse parista tunnista), en jätä varmaan koskaan... Ja päivähoitoon on menty 1-2 vuotiaana, koska minä en viihdy kotona ja miehen kotiin jäämiseen ei ollut varaa kuin ensimmäisen kanssa.



Lapsemme ovat ihan tasapainoisia ja onnellisia koulu menee hyvin, kavereita on, lapset kertovat meille vaikeitakin asioita jne. Ja avioliittomme voi hyvin. Mutta olen kai huono äiti jollain tapaa kuitenkin, vai...?

mutta huomasin, että siinä kärjistettiin aika typerällä tavalla. Kyllä Suomessakin on ihan suositus ollut kaikki nämä vuodet, että äidillä pitää olla omaa aikaa ja lapselle voi sanoa, että ei ehdi nyt leikkiä, äiti lukee lehteä. Lapsille on jopa hyväksi joutua vähän itse itseään viihdyttämään, liika aikuisjohtoisuus johtaa vain mielikuvituksen ohenemiseen! Eli enpä osaa sanoa, onko sellaista UHRAUTUVAA äitiyttä koskaan Suomessa ollutkaan. Lapsentahtinen imetys taas on vain järkevää, jos imettää tahtoo. Aika harvan naisen maito riittää, jos jo parikuisena aletaan pyrkiä 4 h imetysväleihin ja imettämättömiin öihin. Ilmankos imetysluvut Ranskassa ovatkin vielä PALJON surkemammat kuin Suomessa. Kannattaa ottaa selkeästi huomioon, että ranskalainen lastenkasvatusmalli johtuu siitä, että siellä on perhevapaat paljon huonommat kuin Suomessa. Lapset pannaan yleisesti kodin ulkopuoliseen hoitoon jo 4-kuisena. Senkö nyt muka pitäisi olla joku ihanne? Suomessa on onneksi tilanne toinen ja pitkiin perhevapaisiin VOI yhdistää lapsentahtisuuden. Aika hullua se nyt olisikin olla vaikkapa täydet kolme vuotta pois töistä ja käyttää sen ajan pelkästään kynsien viilaamiseen ja naistenlehtien lukemiseen (kärjistän totta kai). Se vapaa on OLEMASSA LAPSEN PARHAAKSI, ja hyvä niin. Perhana, ISOIN ONGELMA ON, ETTÄ NAISET ITSE EIVÄT ARVOSTA ITSEÄÄN JA ÄITIYTTÄÄN. Kun sitä pitää huonona olemisena ja epäitsenäisenä ja loisimisena, niin totta munassa ei kotoan viihdy ja lapsen sitovuus koetaan ahdistavana. Arvostakaa itseänne, arvostakaa äitiyttä. Mikä ei minusta ole koskaan sulkenut pois sitä, että myös äidillä voi olla muitakin rooleja. Aikansa kutakin: sinkkuna se ammattirooli korostuu, mutta lapsen varhaislapsuuden aikana äitiysrooli. Uraa ehti luoda vielä monta kymmentä vuotta äitiyspainotteisen ajan jälkeenkin.

joten väistämättä se ideologiakin kasvatuksen suhteen on erilainen. Jos lapsi pitää viedä hoitoon nelikuisena, ei tietenkään voi olla kamalan lapsilähtöinen.

Kunpa kaikki suomalaiset mammat tajuaisivat, että meillä on tässä asiassa edistynyt ja hyvä järjestelmä, jota ei missään nimessä kannata romuttaa siksi, että joillain on huonommin asiat.

kyseenalaistaa uhrautuvaa äitimyyttiä... Musta vauvantahtisuus ei ole kyllä kaiken uhraavaa. Aikuisen, joka hankkii lapsia, pitäisi olla jo sen verran kypsä, että kykenee ymmärtämään pienen lapsen tarpeita ja tinkimään myös tarvittaessa omasta mukavuudestaan.

Olen toki sitä mieltä, että lastenkin tulee opetella ottamaan huomioon vanhempansa, mutta vauvaikä ei ole todellakaan oikea aika siihen. Kärsivällisyyttä ja asioiden tarkastelua toisten kannalta opitaan pikkuhiljaa.

mukavuuden halusta ja väsymyksestä samassa lauseessa.Miehen kanssa viedään vauva hoitoon silloin tällöin ehkä n. kerran kuussa,enkä koe tämän vuoksi olevani mitenkään epäkypsempi.Lisäksi minulla on jonkin verran aikaa vieviä harrastuksia,joita myös olen elvyttänyt tässä vauvan kasvaessa.

Ajatus jossa nainen on vain äiti lasten saannin jälkeen on mielestäni hyvin omituinen.

lainaamassasi viestissä mielestäsi, että nainen on vain äiti lasten saannin jälkeen? Mielestäsi siinä luki, että VANHEMPIEN pitää ottaa pienen lapsen tarpeet huomioon ja tarvittaessa tinkiä myös omasta mukavuudestaan.

Minä olen imettänyt pitkään ja on nukuttu perhepedissä ja hoitovapaallakin olen ollut ja kukaan lapsista ei ole ollut virikehoidossa.

Silti..en ole pannut 3 kuukauden ikäistä toiseen huoneeseen itkemään ja näin oppimaan nukkumaan läpi yön. En ole jättänyt harrastuksiani vaan meillä on lapsilla ollut isäkin. Hän on voinut hoitaa lapsia. Omaa aikaa on ollut ja olen ehtinyt käydä kampaajalla ja jumpassa ja elää omaa elämää.

Voi en ole joutunut uhrautumaan mistään ja silti olemme eläneet lasten kanssa tiiviisti symbioosissa perheenä. Mutta meillä on siis isäkin halunnut kuulua perheeseen. Isä ei ole ollut se ulkopuolinen, joka ei hoida lapsia vaan naisen pitää viedä lapsi muualle, että voi hoitaa itseään miestä varten.

Minä olen kelvannut miehelle myös sellaisilla rinnoilla, joilla on imetetty.

kyseenalaistaa uhrautuvaa äitimyyttiä... Musta vauvantahtisuus ei ole kyllä kaiken uhraavaa. Aikuisen, joka hankkii lapsia, pitäisi olla jo sen verran kypsä, että kykenee ymmärtämään pienen lapsen tarpeita ja tinkimään myös tarvittaessa omasta mukavuudestaan.

Olen toki sitä mieltä, että lastenkin tulee opetella ottamaan huomioon vanhempansa, mutta vauvaikä ei ole todellakaan oikea aika siihen. Kärsivällisyyttä ja asioiden tarkastelua toisten kannalta opitaan pikkuhiljaa.

mukavuuden halusta ja väsymyksestä samassa lauseessa.Miehen kanssa viedään vauva hoitoon silloin tällöin ehkä n. kerran kuussa,enkä koe tämän vuoksi olevani mitenkään epäkypsempi.Lisäksi minulla on jonkin verran aikaa vieviä harrastuksia,joita myös olen elvyttänyt tässä vauvan kasvaessa.

Ajatus jossa nainen on vain äiti lasten saannin jälkeen on mielestäni hyvin omituinen.

se ilmapiiri joka vaatii, on oma heikko itsetunto, kyvyttömyys elää omaa elämää... eletään sitä ilmapiirin elämää...

vapautusta, synninpäästöä, neuvoja, hoitoapua jne... niitä metsästetään kiivaasti

Mä aina ihmettelen että kuinka koulutetut ja muuten fiksut suomalaiser ei ikinä näe metsää puilta. Tässä keskustelussa nyt näkyy se kuuluisa huono itsetunto. Kun ei uskalla olla ja antaa muiden olla niin tarvitaan kaikkeen normi ja "oikea tapa". Pitää myös pyrkiä olemaan erityisen hyvä suorittamaan näitä normeja.

Joku neuvolan terveydenhoitaja on jumalsat seuraava jonka pieninkin sanominen otetaan vittuiluna tai koetaan että ei saada tarpeeksi kiitosta. Oikeasti, mitä hiton väliä on koska te menette siine puistoon tai vaikka ette menisi ollenkaan? Miksi ulkopuolisen hyväksynnän saaminen on niin tärkeää ja mitä sitten vaikka ette aina tekisi juuri niinkuin naapurin Marja-Leena tai vaikkapa Jari Sinkkonen sanoo?

Lapsena rakastaminen on kai ainoa asia mikä täytyy "suorittaa" jos haluaa lapselleen hyvän alun elämässä. Se missä se lapsi nukkui, söi tai puistoili on aivan se ja sama jos lapsen kanssa haluaa olla ja sitä rakastaa.

Oppikaa suominaiset arvostamaan itseänne ja kanssasisarianne vaikka ne tekisi ihan "väärin". Kunhan itse teette itsellenne oikein niin se miten muualla tehdään ei pitäisi niin hitosti kaivertaa.

kukaan nyt suostu myöntämään, että omalla kohdalla tuo ranskalainen tapa olisikin toiminut? Tuntuu, että kaikki "uhrautuneetkin" ovat tyytyväisiä valintaansa.



Meillä muuten mies potki itse itsensä toiseen huoneeseen nukkumaan, jotta jaksoi käydä töissä, kun lapsi valvotti poikkeuksellisen vanhaksi. Emme olleet siis ranskalaisia ja antaneet vauvan huutaa toisessa huoneessa yksin allergioitaan. Emme kuitenkaan eronneet, vaikka näin uhrauduimmekin pikkukeisarin takia.