Miten sen pettymyksen yli pääsee, kun oma äiti

Miksi ap:n äiti ei miettinyt ennen kuin hankki lapsia, että tämän tytär saattaisi hankkia lapsia, jotka saattaisivat kaivata rakastavaa, heistä kiinnostunutta isovanhempaa? Olipa itsekäs ihminen! Miksi aikuinen ihminen tarjoaisi automaattisesti apua vanhemmalle, joka ei sinusta juurikaan välitä? Aikuinen ihminen ei anna kohdella itseään huonosti, vaikka olisi kuinka omasta äidistä kyse. Se se on juuri aikuistumista, kun lakkaa olemasta pikkulapsi, joka ei itseään osaa puolustaa. Riittää, että antaa omille vanhemmilleen mahdollisuuden olla välittävä isovanhempi ja antaa heille mahdollisuuden luoda kestävät suhteet lapsenlapsiin. Jos ei tähän tarjoukseen tartu, voi odottaa yksinäistä vanhuutta, jossa omat lapset ja lapsenlapset eivät ole apuna silloin kun sitä apua kipeästi tarvitsee. Se on itsekkyyden hinta.

jotka ovat uhranneet elämänsä lapsilleen, hoitaneet lapsenlapset ja joskus jopa näiden lapset. Heillä ei käy koskaan vieraita tai jos käy, on se joku vanhoista naapureista.

Sen sijaan ne, jotka ovat "itsekkäästi eläneet itselleen", elävät vielä vanhoinakin täyttä elämää. Heillä on kaikenikäisiä ystäviä, paljon vierailijoita ja elämää ympärillään. Ei välttämättä lapsia tai lapsenlapsia, jotka käydessään muistavat aina käyttää mummoa pankkiautomaatilla, vaan muita tärkeitä ihmisiä. Juuri niitä, jotka eivät ole aina vaatimassa oikeuksiaan vaan heitä, joiden kanssa on ollut mukava olla.

Siksi suosittelen sitä, että lasten muutettua pois kotoa aloittaa uuden elämän. Siten ei ole vanhana yksin.

Jos et kysynyt, ei äidilläsi ole velvollisuutta niitä hoitaa. Äitisi ei ole itsekäs, sinä olet. Oletat, että voit edelleenkin saada kaiken, mitä haluat. Ainoa keino päästä tuosta yli on kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, että sinä kannat vastun teoistasi, ei äitisi.

Tämä on totta, mutta on inhimillistä toivoa että asiat olisivat toisin ja olisi edes jotain kiinnostusta. Ap sanoi että äiti joskus kuitenkin hoitaa tunnin-pari. Sehän on jo paljon. Enemmän kuin heillä joiden molemmat vanhemmat ovat vaikka kuolleet/sairaita.

Surullista, surullista...

Aikuisen ihmisen oletetaan tarjoaan apua vanhemmilleen, ei vaativan sitä itselleen.

No ei se noin mene. Kyllä sitä apua tarjotaan sille,joka sitä tarvitsee. Jos vanhemmat ovat terveitä ja ovat eläkkeellä ja elämä on sitä että yrittää vaikeuttaa lastensa elämää kun on niin tylsää tai että haluaa olla vapaa ja asua fuengirolassa, ja kiivetä kilimanjarolle, ja oma lapsi on asuntovelkainen pienten lasten vanhempi, niin kyllä on kohtuulliista miettiä, kuka tarvitsee apua enemmän.

Terveet isovanhemmat elävät täysillä, hieno juttu, lapsiperhe on ihan itse ottanut asuntovelkansa ja elää sen päätöksen seurausten kanssa. Lapsi on todennäköisesti päiväkodissa, joten hänestäkään ei ole vanhemmilleen vaivaa.

Tosi kiva, kun lapsestakaan ei ole enää kenellekään "vaivaa"... Ei isovanhemille eikä vanhemmille. Kylmäksi on menneet perhesuhteet Suomessa.

minustakin se on järkyttävän ikävää, että meillä on noin kolmikymppisten sukupolvi, joka ei kykene edes omista lapsistaan huolehtimaan. Eikä edes halua huolehtia.

Miksi ap:n äiti ei miettinyt ennen kuin hankki lapsia, että tämän tytär saattaisi hankkia lapsia, jotka saattaisivat kaivata rakastavaa, heistä kiinnostunutta isovanhempaa? Olipa itsekäs ihminen! Miksi aikuinen ihminen tarjoaisi automaattisesti apua vanhemmalle, joka ei sinusta juurikaan välitä? Aikuinen ihminen ei anna kohdella itseään huonosti, vaikka olisi kuinka omasta äidistä kyse. Se se on juuri aikuistumista, kun lakkaa olemasta pikkulapsi, joka ei itseään osaa puolustaa. Riittää, että antaa omille vanhemmilleen mahdollisuuden olla välittävä isovanhempi ja antaa heille mahdollisuuden luoda kestävät suhteet lapsenlapsiin. Jos ei tähän tarjoukseen tartu, voi odottaa yksinäistä vanhuutta, jossa omat lapset ja lapsenlapset eivät ole apuna silloin kun sitä apua kipeästi tarvitsee. Se on itsekkyyden hinta.

jotka ovat uhranneet elämänsä lapsilleen, hoitaneet lapsenlapset ja joskus jopa näiden lapset. Heillä ei käy koskaan vieraita tai jos käy, on se joku vanhoista naapureista. Sen sijaan ne, jotka ovat "itsekkäästi eläneet itselleen", elävät vielä vanhoinakin täyttä elämää. Heillä on kaikenikäisiä ystäviä, paljon vierailijoita ja elämää ympärillään. Ei välttämättä lapsia tai lapsenlapsia, jotka käydessään muistavat aina käyttää mummoa pankkiautomaatilla, vaan muita tärkeitä ihmisiä. Juuri niitä, jotka eivät ole aina vaatimassa oikeuksiaan vaan heitä, joiden kanssa on ollut mukava olla. Siksi suosittelen sitä, että lasten muutettua pois kotoa aloittaa uuden elämän. Siten ei ole vanhana yksin.

Isovanhemmat käyttäytyy kuin teini-ikäiset!

Mun äitini viettää oikein railakasta elämää ja silti sillä on aikaa myös lapsenlapselle. Emme rasita häntä turhilla piiantöillä vaan annamme aikaa lapsenlapsen kanssa silloin tällöin, kun hänelle itselle sopii. Aina on apuna, jos meille tulee hätätilanne tai silloin harvoin, kun tarvitsemme muutaman tunnin itselllemme. Toimii ja kaikki on tyytyväisiä. Varmasti mennään käymään vanhainkotiinkin ja jos siellä ei kunnon hoitoa saa, otan vaikka kotiin hoidettavaksi.

minustakin se on järkyttävän ikävää, että meillä on noin kolmikymppisten sukupolvi, joka ei kykene edes omista lapsistaan huolehtimaan. Eikä edes halua huolehtia.

Vaan siitä pettymyksestä kun ne lapset ja lapsenlapset ei edes kiinnosta.

t: 18

Oman kokemukseni mukaan aika ei auta, vaan tunteiden läpikäyminen rehellisesti. Pettymys, suru, kiukku, viha, hylkääminen jne. Äidin välinpitämättömyys herättää paljon tunteita, mutta niistä on mahdollista selvitä.



Kun äkillisesti jäin pienien lapsieni kanssa yksinhuoltajaksi, olisin tarvinnut paljon apua. Sitä ei tarjottu eikä pyydettäessä annettu. Äitini kyllä vuolain sanoin lupasi hoitaa lapsiani, jotta voin käydä työssä. Ei hoidettu ja minut irtisanottiin lasten sairastelujen vuoksi, kun aina jouduin itse jäädä kotiin. Kun mietin opiskelua, jälleen luvattiin hoitaa lapset. No, he olivat sitten kanssani tenteissä yms. kun mummolle ei sopinutkaan.. Ja jouduin jättämään opiskelut kesken. Näitä ihania mummoja on paljon.

On aivan luonnollista odottaa apua ja tukea äidiltään ja täten on luonnollista tuntea surua kun sitä ei tulekaan. Ilmeisesti äitisi ei tule muuttumaan joten sinun täytyy muuttaa suhtautumistasi häneen. Kirjoita se kirje tunteistasi mutta älä lähetä sitä. Saat purettua pahan olon pois. Toiseksi haet jotain muuta tilalle, katsele avoimesti ympärillesi. Onko muuta sukua, naapurin yksinäinen täti-ihminen tai soita paikalliseen seurakuntaan. Ole rehellinen ja kerro mitä haet.



Minun sukuni on hyvin läheinen enoja, setiä, serkkuja myöten. Ajan myötä turvaverkkoon on "tarttunut" ei-sukulaisia. Mieheni suku on hyvin kylmäkiskoista ja miehelläni on aluksi vaikeuksia sopeutua tilanteeseen. Mieheni vanhemmat ovat tosi tarkkoja että muodolliset syntymä- ja nimipäiväkahvit vietetään protokollan mukaan mutta silloin kun oikein sitä apua tarvitaan niin hiljaisuus. Anoppini sanoikin minulle kerran että kun kukaan ei häntä auttanut aikoinaan niin hän ei muita auta. Elämän ylä- ja alamäkien aikana mieheni on tullut läheisemmäksi sukuni kanssa kuin omansa ja nyt varsinkin anoppi on katkera kuinka hänen lapsensa ei olekaan läheinen hänen kanssaan. Samoin lastenlapset ovat vain kuvarivi kirjahyllyssä ja nyt hän haluaisi että ne olisivat enemmän. Mutta se juna meni jo.



Kerroin tämän siksi että ehkä se suo sinulle lohtua että jonain päivänä äitisi kyllä tajuaa menetyksensä. Mutta sitä päivää odotellessa sinun pitää ensin tehdä omat päätöksesi.

Hän kaipaisi apua ja tukea, ehkä jopa neuvoja, mutta tytär käpertyy perheeseensä ja polkee jalkaa vaatimusksineen. Entä jos äiti on pettynyt siihen, että aikuinen tytär käyttäytyy kuin pahainen kakara eikä edes yritä aikuistua, vaikka hän äiti on vuosia tehnyt kaikkensa, auttanut ja uhrautunut. Kiitokseksi on tullut kiukkua ja ilkeilyä ja ilmoitus, että älä puutu elämääni, minä kyllä osaan elää.



Moni isovanhempi katselee ihmeissään, miten nykyinen äitisukupolvi hylkää lapsensa ja samaan aikaan vaatii isovanhempia apuun. Ehkä silloin ap:n ja muiden vastaavien kannattaisi katsoa peiliin ja kysyä itseltään, mitä on itse tehnyt äitinsä hyväksi, missä on auttanut ja tukenut.



Vastavuoroisuutta täällä osataan vaatia, mutta ei itse antaa.

Hän kaipaisi apua ja tukea, ehkä jopa neuvoja, mutta tytär käpertyy perheeseensä ja polkee jalkaa vaatimusksineen. Entä jos äiti on pettynyt siihen, että aikuinen tytär käyttäytyy kuin pahainen kakara eikä edes yritä aikuistua, vaikka hän äiti on vuosia tehnyt kaikkensa, auttanut ja uhrautunut. Kiitokseksi on tullut kiukkua ja ilkeilyä ja ilmoitus, että älä puutu elämääni, minä kyllä osaan elää.

Moni isovanhempi katselee ihmeissään, miten nykyinen äitisukupolvi hylkää lapsensa ja samaan aikaan vaatii isovanhempia apuun. Ehkä silloin ap:n ja muiden vastaavien kannattaisi katsoa peiliin ja kysyä itseltään, mitä on itse tehnyt äitinsä hyväksi, missä on auttanut ja tukenut.

Vastavuoroisuutta täällä osataan vaatia, mutta ei itse antaa.

...eli minäminäminä-sukupolven isovanhemmat. Menkää pois täältä vauvapalstalta ruikuttamasta. LASTEN tehtävä ei ole pitää omista vanhemmistaan huolta, vaikka moni teistä on itselleen lapsia juurikin siitä syystä JA VAIN SIITÄ syystä tehnyt.

Ymmärtäisin tarpeen saada isovanhemmat avuksi, jos on koko elämänsä siihen asti toiminut vanhempiensa tahdon mukaan. Ei tupakkaa, alkoholia, juhlimista, ei rietasta elämää. Läksyt tehty aina aikanaan, opiskeltu lujasti. Hankittu ensin ammatti, työpaikka, asunto ja sitten vasta lapsi. Ja avioliiton solmimiseen asti asuttu vanhempien kanssa kotona.

Jos noin on, ymmärrän vastavuoroisen avun, eräänlaisen "palkan" siitä, että on elänyt vanhempien ohjeiden ja toiveiden mukaisesti. Mutta jos on kapinoinut vanhempiaan vastaan, paiskonut ovia, bilettänyt ja ravannut festareilla vastoin vanhempien tahtoa, niin miksi ihmeessä heidän pitäisi rientää apuun, kun ne neuvot eivät ole siihenkään asti kelvanneet?

Taitaa näillä linjoilla oikeasti päivystää kommentoimassa harmaapanttereita, jotka eivät ymmärrä ihmisen psykologisesta kehityksestä hölkäsen pöläystä :D

Minua oikeasti noiden suurten ikäluokkien hassut jutut huvittavat. He tuntuvat oikeasti kuvittelevan olevansa aina täydellisen oikeassa ja viisaampia kuin lapsensa, vaikka tieto-taitopohja olisi mitä tahansa tasoa kansakoulun kolmannesta alaspäin.

Noh mikäs siinä, kukin tulkoon uskossaan autuaaksi.

HOITAA LAPSENLAPSET VAAN AUTTAA SITÄ IHAN OMAA LASTAAN!!!!!!!!!!!

HOITAA LAPSENLAPSET VAAN AUTTAA SITÄ IHAN OMAA LASTAAN!!!!!!!!!!!

Ymmärtäisin tarpeen saada isovanhemmat avuksi, jos on koko elämänsä siihen asti toiminut vanhempiensa tahdon mukaan. Ei tupakkaa, alkoholia, juhlimista, ei rietasta elämää. Läksyt tehty aina aikanaan, opiskeltu lujasti. Hankittu ensin ammatti, työpaikka, asunto ja sitten vasta lapsi. Ja avioliiton solmimiseen asti asuttu vanhempien kanssa kotona. Jos noin on, ymmärrän vastavuoroisen avun, eräänlaisen "palkan" siitä, että on elänyt vanhempien ohjeiden ja toiveiden mukaisesti. Mutta jos on kapinoinut vanhempiaan vastaan, paiskonut ovia, bilettänyt ja ravannut festareilla vastoin vanhempien tahtoa, niin miksi ihmeessä heidän pitäisi rientää apuun, kun ne neuvot eivät ole siihenkään asti kelvanneet?

Taitaa näillä linjoilla oikeasti päivystää kommentoimassa harmaapanttereita, jotka eivät ymmärrä ihmisen psykologisesta kehityksestä hölkäsen pöläystä :D Minua oikeasti noiden suurten ikäluokkien hassut jutut huvittavat. He tuntuvat oikeasti kuvittelevan olevansa aina täydellisen oikeassa ja viisaampia kuin lapsensa, vaikka tieto-taitopohja olisi mitä tahansa tasoa kansakoulun kolmannesta alaspäin. Noh mikäs siinä, kukin tulkoon uskossaan autuaaksi.

Mikä antaa aikuiselle lapselle oikeuden vaatia omia vanhempiaan hoitoavuksi silloin, kun ihan itse on oman elämänsä säpäleiksi vetänyt? Minua huvittavat 80-lukuisten nuorten aikuisten kuvitelmat siitä, että kaiken voi saada. Ei se niin mene.

Meillä anoppi soitti kaupungille ja saimme perhetyöntekijän, joka teki yhteistyötä lastensuojelun kanssa. Apua saamme todella paljon, mutta sen mukana tiukan kontrollin.

En käsitä mikä tämä velvollisuus sitä ja tätä-jäkätys on. Kysymys on rakkaudesta ja välittämisestä. Jo toisilla sitä ei ole. Ja se on suuri menetys.

Eipä tähän tarvitse enempää lisätä.

Ymmärtäisin tarpeen saada isovanhemmat avuksi, jos on koko elämänsä siihen asti toiminut vanhempiensa tahdon mukaan. Ei tupakkaa, alkoholia, juhlimista, ei rietasta elämää. Läksyt tehty aina aikanaan, opiskeltu lujasti. Hankittu ensin ammatti, työpaikka, asunto ja sitten vasta lapsi. Ja avioliiton solmimiseen asti asuttu vanhempien kanssa kotona. Jos noin on, ymmärrän vastavuoroisen avun, eräänlaisen "palkan" siitä, että on elänyt vanhempien ohjeiden ja toiveiden mukaisesti. Mutta jos on kapinoinut vanhempiaan vastaan, paiskonut ovia, bilettänyt ja ravannut festareilla vastoin vanhempien tahtoa, niin miksi ihmeessä heidän pitäisi rientää apuun, kun ne neuvot eivät ole siihenkään asti kelvanneet?

Taitaa näillä linjoilla oikeasti päivystää kommentoimassa harmaapanttereita, jotka eivät ymmärrä ihmisen psykologisesta kehityksestä hölkäsen pöläystä :D Minua oikeasti noiden suurten ikäluokkien hassut jutut huvittavat. He tuntuvat oikeasti kuvittelevan olevansa aina täydellisen oikeassa ja viisaampia kuin lapsensa, vaikka tieto-taitopohja olisi mitä tahansa tasoa kansakoulun kolmannesta alaspäin. Noh mikäs siinä, kukin tulkoon uskossaan autuaaksi.

Mikä antaa aikuiselle lapselle oikeuden vaatia omia vanhempiaan hoitoavuksi silloin, kun ihan itse on oman elämänsä säpäleiksi vetänyt? Minua huvittavat 80-lukuisten nuorten aikuisten kuvitelmat siitä, että kaiken voi saada. Ei se niin mene.

Kyse on RAKKAUDESTA. Siitä tunteesta omaa lastaan kohtaan, oli se lapsi sitten vauva tai aikuinen. Minusta on järkyttävää, että jotkut ihmiset joko ilmeisesti lopettavat rakastamisen tai sitten eivät koskaan ole edes lastaan rakastaneet, jos hylkäävät hänet hädän hetkellä. Sairasta.

Yksikään vastaaja tässä ketjussa ei ole hoidattamassa lapsiaan isovanhemmilla jatkuvasti. He vain surevat rakkaudettomuutta sukupolvien välillä. Suomessa on paljon henkisesti kylmiä ja sairaita ihmisiä ja se näkyy myös täällä.

P.S. Suuret ikäluokat usein hoidattivat lapsensa isovanhemmilla, kuten tässä ketjussakin on tullut ilmi. Kyse ei siis ole mistään "80 -luvun aikuisista, jotka eivät viitsi hoitaa omia lapsiaan". Luetun ymmärtämistä voisi monikin täällä harjoitella ennen vastaamista.

Hän kaipaisi apua ja tukea, ehkä jopa neuvoja, mutta tytär käpertyy perheeseensä ja polkee jalkaa vaatimusksineen. Entä jos äiti on pettynyt siihen, että aikuinen tytär käyttäytyy kuin pahainen kakara eikä edes yritä aikuistua, vaikka hän äiti on vuosia tehnyt kaikkensa, auttanut ja uhrautunut. Kiitokseksi on tullut kiukkua ja ilkeilyä ja ilmoitus, että älä puutu elämääni, minä kyllä osaan elää. Moni isovanhempi katselee ihmeissään, miten nykyinen äitisukupolvi hylkää lapsensa ja samaan aikaan vaatii isovanhempia apuun. Ehkä silloin ap:n ja muiden vastaavien kannattaisi katsoa peiliin ja kysyä itseltään, mitä on itse tehnyt äitinsä hyväksi, missä on auttanut ja tukenut. Vastavuoroisuutta täällä osataan vaatia, mutta ei itse antaa.

...eli minäminäminä-sukupolven isovanhemmat. Menkää pois täältä vauvapalstalta ruikuttamasta. LASTEN tehtävä ei ole pitää omista vanhemmistaan huolta, vaikka moni teistä on itselleen lapsia juurikin siitä syystä JA VAIN SIITÄ syystä tehnyt.

Ihan turha ruikuttaa vastavuoroisuutta, jos ei itse suostu tekemään mitään. Nykyvanhemmilla oli ilmainen peruskoulu, ilmainen terveydenhuolto, hyvät opintososiaaliset edut, kaikilla mahdollisuus korkeakoulututkintoon jne. Silti mikään ei riitä, vaan oman äidin täytyy tulla hoitamaan lapset ja koti, kun itse ei viitsitä.

En tiedä mitään itsekkäämpää kuin 30v tradenomi, kahden lapsen äiti (isompi päiväkodissa virikehoidossa) velkaisessa omakotitalossa valittamassa sitä, että oma äiti ei auta, ei maksa, ei tee elämästä helppoa vaan kehtaa ruoja 45 työvuoden jälkeen väittää, että ei jaksa.

Hän kaipaisi apua ja tukea, ehkä jopa neuvoja, mutta tytär käpertyy perheeseensä ja polkee jalkaa vaatimusksineen. Entä jos äiti on pettynyt siihen, että aikuinen tytär käyttäytyy kuin pahainen kakara eikä edes yritä aikuistua, vaikka hän äiti on vuosia tehnyt kaikkensa, auttanut ja uhrautunut. Kiitokseksi on tullut kiukkua ja ilkeilyä ja ilmoitus, että älä puutu elämääni, minä kyllä osaan elää. Moni isovanhempi katselee ihmeissään, miten nykyinen äitisukupolvi hylkää lapsensa ja samaan aikaan vaatii isovanhempia apuun. Ehkä silloin ap:n ja muiden vastaavien kannattaisi katsoa peiliin ja kysyä itseltään, mitä on itse tehnyt äitinsä hyväksi, missä on auttanut ja tukenut. Vastavuoroisuutta täällä osataan vaatia, mutta ei itse antaa.

...eli minäminäminä-sukupolven isovanhemmat. Menkää pois täältä vauvapalstalta ruikuttamasta. LASTEN tehtävä ei ole pitää omista vanhemmistaan huolta, vaikka moni teistä on itselleen lapsia juurikin siitä syystä JA VAIN SIITÄ syystä tehnyt.

Ihan turha ruikuttaa vastavuoroisuutta, jos ei itse suostu tekemään mitään. Nykyvanhemmilla oli ilmainen peruskoulu, ilmainen terveydenhuolto, hyvät opintososiaaliset edut, kaikilla mahdollisuus korkeakoulututkintoon jne. Silti mikään ei riitä, vaan oman äidin täytyy tulla hoitamaan lapset ja koti, kun itse ei viitsitä.

En tiedä mitään itsekkäämpää kuin 30v tradenomi, kahden lapsen äiti (isompi päiväkodissa virikehoidossa) velkaisessa omakotitalossa valittamassa sitä, että oma äiti ei auta, ei maksa, ei tee elämästä helppoa vaan kehtaa ruoja 45 työvuoden jälkeen väittää, että ei jaksa.

Ehkä olet ollut huono äiti kun olet hänestä tuollaisen luuserin kasvattanut.

Voi se puhua myös miniästä, jota kadehtii, kun sillä on okt. Kellään ei saisi olla, paitsi hänellä. ja jos sillä on vaan 2 lasta, kun itse tehnyt tyhmyyksissään enemmän. ja ei ole saanut opiskella. voihan moni kyllä tytärtäänkin kadehtia.

se pitää vain hyväksyä. Hänellä on omat syynsä ja olet itse ihan yhtä itsekäs, kun et sitä hyväksy ja ajattelet vain itseäsi. Älä hautaudu pettymykseen vaan hankit apua vaikka palkkaamalla ulkopuolisen auttamaan lasten kanssa, turha jäädä märehtimään.

Kukaan ei tosiaan ole velvollinen yhtään mihinkään ikinä, ja maailma on tosi kiva paikka näin ajateltuna. JOKAINEN rakastava isovanhempi HALUAA tukea jälkikasvuaan ja auttaa hoitamisessa. Ymmärtää jos on sairas ja vanha, mutta muuten menee kyllä itsekkyyden ja tunnevammaisuuden piikkiin. On surullista, todella, etteivät lähimmät ihmiset välitä. Jokainen lapsi ansaitsee ja tavitsee rakastavan isovanhemman joka kaipaa häntä ja haluaa tutustua ja olla hänen kanssaan. Jos näin ei ole, lapselta puuttuu jotain mitä hälle kuuluisi- samoin vanhempien kasvatusvastuuta helpottaa omien vanhempien tuki. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lastaan yksin- se ei ole lapsen paras- vaikka monen surullinen kohtalo onkin. IHminen elää pitkään myös siksi että turvaisi sen lapsenlapsensa kasvua. En käsitä mikä tämä velvollisuus sitä ja tätä-jäkätys on. Kysymys on rakkaudesta ja välittämisestä. Jo toisilla sitä ei ole. Ja se on suuri menetys.

sinun pitää itse miettiä ja päättää haluatko pilata ko asian ajattelemisella lopun elämääsi, vai jatkaa eteenpäin ja etsiä vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja?

Kuten joku jo aiemmin kirjoitti, ei ninun tarvitse kokea mitään velvoitetta sitten aikanaan äitisi asioiden hoitamisesta. Niin makaa kuin petaa... myös äitisi.

Itsesi takia sinun olisi ehkä hyvä paäästä keskustelemaan asiasta jonkun (psykologi tms) kanssa, jonkun ulkopuolisen kanssa juttelu tuo usein hiukan etäisyyttä ja näkökulmaa käsitellä asioita.

Ehkä sinun kannattaisi unohtaa äitisi olemassaolo niiltä osin? Helpommalla pääset, ja järjestä elämäsi toisin.



Meillä on myös tilanne, jossa tukiverkot olisivat enemmän kuin tarpeen, mutta ei meilläkään ole koskaan mummut olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan, ei missään mielessä (vaaarit jo kuolleet). Joten asiat on hoidettu kelan, sosiaalitoimen ja potilasjärjestöjen kautta.