Lue keskustelun säännöt.
Että v*tuttaa kommentit "Me ollaan reissattu/harrastettu/juhlittu ennen lasta, enää ei tarvi"
26.02.2012 |
Siis miten te reissaatte varastoon? Tai vietätte iloisia kesäviikonloppuja purjehduksen ja rapujuhlien parissa niin, että voitte ammentaa niistä vielä kymmenenkin vuoden päästä? Kuinka viisi vuotta sitten juostu maratoni voi vieläkin lämmittää mieltä?
Sanokaa, miten te jotka "olette ehtineet jo tehdä kaikkea" ennen lasta jaksatte tyytyä elämään ilman näitä ihania harrastuksia ja vapautta? Musta tuntuu, että vaikka olis kuinka kiertänyt maailmaa nuorena tai seikkaillut extremeharrastusten parissa, niin se ei riitä loppuelämäksi.
Kommentit (122)
Mutta sen pikkulapsiajan moni selviää vanhoja muistelemalla.
Ihanko tosissaan joku on sitä mieltä että kun saa lapsia, niin sitten ei voi koko loppuelämänsä aikana enää tehdä niitä asioita kuin teki ennen lapsia??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ymmärrän sua hyvin.
Tykkään.
Me yritettiin miehen kanssa lasta 7 vuotta. Muistan kun vikan kerran pakkasin matkalaukkua, lähdettiin Singaporeen ja Malesiaan jouluksi, 4 - 5 tähden hotelleja, sukellusta jne. Ja mua ei yhtään huvittanut.
Olen käynyt Malesiassa lukuisia kertoja, sun Lontoossa paljon enemmän, Nykissäkin yli 10. Maita takana reippaasti yli 50.
Matkoista tuli sellaisia ns pakkopullia. Lomaa ei halunnut kotona viettää. Ja kivahan sitä oli lähteä Pariisiin viikonloppuostoksille. Tietenkin nautin siitä kun perheelliset ystäväni kateellisia olivat minulle edes jostain.Nyt vietän mieluiten sunnuntain pitkään sängyssä maaten mieheni ja lapseni kanssa. Ensi kuussa olis tarkoitus mennä taas lämpimään. Miehellä työreissu ja kun on mahdollisuus, lähdemme mukaan.
Mutta kesäloma ollaan mun vanhempien mökillä ja korkeintaan käydään Muumi-maailmassa ja Tukholmassa, laivalla.Ulkona käyn vähintään kerran kuussa. Konserteissa, syömässä ystävien kanssa. Ja joskus joka näillä vkonloppumatkoilla, kohta lähdetään Köpikseen. Mutta ne matkat olis sama jos mentäis naapurikuntaan.
miten sua nyt tuollainen oikein _v*tuttaa_!!??
Kai nyt ihminen saa elämänsä elää niinkuin haluaa, miten se sulta on pois. "Tyytyä elämään ilman näitä harrastuksia ja vapautta"?? Kyllä tämä avaus taas kerran kertoo enemmän aloittajasta, vai provokaatiotako tämä on.
Aikuistu. Me ollaan hei kaikki vähän erilaisia katsos.
että sen jälkeen voi sitten taas reissata, että osaa lykätä sen välittömän tarpeentyydytyksen vähän myöhemmäksi, auttaa vähän?
Tällä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa minkä ikäisenä lapset saa ja onko matkustellut jne ennen lapsia vai ei, vaan siitä osaako ajatella elämää muutamaa vuotta laajemmassa perspektiivissä. Itse asiassa todella näköalattomia ovat ne, jotka julistavat vapaaehtoista lapsettomuuttaan, koska eivät halua "lakata elämästä" siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. Se kun koko elämän perspektiivissä on todella lyhyt aika.
Ainakin mitä tuttavapiiriä on seurannut niin monilla lapset nuorempana saaneilla on sellainen "olisi pitänyt" asenne ja sitä yritetään paikkailla myöhemmin.
Mun tuttavapiirissäni taas ne 30-vanhemmat (äidit) ovat niitä, jotka kaikkein eniten kipuilevat lasten tuoman elämänmuutoksen kanssa. Nuorena lapsia saaneet ovat osanneet ottaa lapset mukaan omaan normaaliin elämäänsä, nämä kolmekymppiset sen sijaan antavat koko elämänsä pyöriä nicopetterin puklujen ympärillä ja ovat niin järkyttyneitä kun "kaikki on muuttunut". Eli nuoremmilla lapsi on luontevammin tullut osaksi vanhempiensa tavallista elämää, eikä niin päin että vanhempien koko elämä pyörii lasten ympärillä (mikä ei ole lapsellekaan hyväksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kysymys on siitä, että elämäntilanteen muuttumisen myötä myös arvot, halut ja toiveet muuttuvat. Ihminen vanhenee ja kyspyy, alkaa haluamaan elämältään erilaisia asioita.
Siinä missä 20-vuotias tietää "kaikesta kaiken" ja haluaa bailata, 40-vuotias on jo saavuttanut sen iän, että uskaltaa tunnustaa, ettei todellakaan tiedä "mistään mitään" ja nauttii aloilleen asettumisesta. Kärjistetyt esimerkit siis.
Mutta jos 40 haluaa elää kuin 20-vuotias, on kyllä silloin saatatnut jäädä pari elämänkaaren kehitystehtävää välistä.
40-vuotiaana jo joku kiikkustuolissa mummoutuva möhkäle.
Mutta joo. Mun elämän parasta ja menevintä aikaa ei tosiaan ollut nuoruus. Mä olin nuorena masentunut, ahdistunut, elämänhaluton. Sain ensimmäisen lapseni 25-vuotiaana, ja siitä on koko ajan menty ylöspäin. KOlmannen lapsen sain pari päivää ennen kuin täytin 30 v. Näinä vuosina olen tehnyt koko ajan töitä, mutta myös hoitanut lapsia n 6 vuotta kotona. Olemme siis vuorotelleet miehen kanssa kotona olossa.
Nyt olen 34-vuotias, lapset on jo vähän kasvaneet, mulla on mahtava duuni, joka tarjoilee kivasti mahdollisuuksia myös bailaamiseen, taloudellinen tilanne on parempi kuin koskaan jne. Ja jotenkin tuntuu, että tästä se vaan paranee, pääsee lasten kanssa entistä enemmän tekemään kaikkea kivaa yhdessä, reissuja, tapahtumia, duunaamaan omasta pihasta unelmien keidas...
En osaa kuvitella, että muutaman vuoden päästä olisin menettänyt elämännälkäni ja haluaisin vaan syödä suklaata sohvalla. Enkä missään nimessä haluaisi antaa lapsilleni sellaista olemisen mallia.
Mutta mä ajattelen näin. Joku muu toisin.
eikä yhtään ole järkyttänyt.
t. se Nykissäkin matkaileva
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monelle nelikymppiselle (nuoremmallekin) se elämännälkä ei tarkoita halua bilettää ja olla koko ajan menossa, vaan se tosiaankin voi tarkoittaa mieleistä harrastusta, hyvää kirjallisuutta, keskusteluja ystävien kanssa ja vaikka sitä mainitsemaasi pihan laittamista ja yhteisiä matkoja. Näitä kaikkia voi myös tehdä perheenä ja lasten kanssa. Kyllä oman kodin ja perheen merkitys useimmilla ihmisillä vanhemmiten korostuu, ihan tutkimustenkin mukaan.
t. nelikymppinen, jonka bailausvuodet kyllä ovat jo takana päin
Musta olisi kamalaa, jos mä olisin
Minusta kysymys on siitä, että elämäntilanteen muuttumisen myötä myös arvot, halut ja toiveet muuttuvat. Ihminen vanhenee ja kyspyy, alkaa haluamaan elämältään erilaisia asioita.
Siinä missä 20-vuotias tietää "kaikesta kaiken" ja haluaa bailata, 40-vuotias on jo saavuttanut sen iän, että uskaltaa tunnustaa, ettei todellakaan tiedä "mistään mitään" ja nauttii aloilleen asettumisesta. Kärjistetyt esimerkit siis.
Mutta jos 40 haluaa elää kuin 20-vuotias, on kyllä silloin saatatnut jäädä pari elämänkaaren kehitystehtävää välistä.
40-vuotiaana jo joku kiikkustuolissa mummoutuva möhkäle.
Mutta joo. Mun elämän parasta ja menevintä aikaa ei tosiaan ollut nuoruus. Mä olin nuorena masentunut, ahdistunut, elämänhaluton. Sain ensimmäisen lapseni 25-vuotiaana, ja siitä on koko ajan menty ylöspäin. KOlmannen lapsen sain pari päivää ennen kuin täytin 30 v. Näinä vuosina olen tehnyt koko ajan töitä, mutta myös hoitanut lapsia n 6 vuotta kotona. Olemme siis vuorotelleet miehen kanssa kotona olossa.
Nyt olen 34-vuotias, lapset on jo vähän kasvaneet, mulla on mahtava duuni, joka tarjoilee kivasti mahdollisuuksia myös bailaamiseen, taloudellinen tilanne on parempi kuin koskaan jne. Ja jotenkin tuntuu, että tästä se vaan paranee, pääsee lasten kanssa entistä enemmän tekemään kaikkea kivaa yhdessä, reissuja, tapahtumia, duunaamaan omasta pihasta unelmien keidas...
En osaa kuvitella, että muutaman vuoden päästä olisin menettänyt elämännälkäni ja haluaisin vaan syödä suklaata sohvalla. Enkä missään nimessä haluaisi antaa lapsilleni sellaista olemisen mallia.
Mutta mä ajattelen näin. Joku muu toisin.
Jos joku ei olisi koskaan oikein viettänyt sellaista itsellisen aikuisen elämää, jossa voi valita mitä tekee lomallaan, voi matkustella, voi vetää juhlat pitkän kaavan kautta...
Eikö olekin aivan ymmärrettävää, että tällainen ihminen voisi kaivata tuota enemmän kuin sellainen, joka on sen kokenut. Jos siis molemmat ovat nyt tilanteessa jossa lapset rajoittavat vapautta.
Tätä kautta voit ehkä paremmin ymmärtää, että kyllä siinä tietty totuuskin on, että jos on JO kokenut jotain, ei ole niin tärkeää vaikka sitä ei koko ajan saisikaan. Eli "olen tehnyt sitä tarpeeksi nyt ei tarvitse" voi olla aivan totta ja oikein analysoitu elämäntilanne.
Itselläni on juuri näin. Kaikkea on nähty ja koettu. Tietysti sitä sinkkuelämää on joskus ikävä ja varsinkin sen vapautta ja aikuisten itsekkäitä iloja, mutta en kärvistele kaipuussa, enkä vaihtaisi lapsiperhe-elämää siihen jos voisin valita.
Puolisoni taas on saanut ensimmäisen lapsensa hyvin nuorena, ollut aina töissä tai kotona, ei ole viettänyt iloista opiskelijaelämää. Tiedän, että häntä sydämessä surettaa, että elämä on mennyt näin, ja vaikka hänkään ei vaihtaisi yhtäkään lapsista pois, niin hänen on raskaampi olla sen ajatuksen kanssa, että lasten ollessa pieniä mahdollisuutemme vaikka juuri matkailuun ovat hyvin rajatut. Ihan taloudellisista syistä, ja koska perhe on suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun sitä on ehtinyt ennen lapsia tehdä 15-20 vuotta, ei enää koe uhraukseksi olla aloillaan. Toki se matkustelu ja juhliminenkin voi palata ohjelmistoon sitten, kun ei enää ole pieniä lapsia, mutta pointti onkin, että VOI TYYTYVÄISENÄ ELÄÄ LAPSIPERHEEN STAATTISTA ELÄMÄÄ JONKIN AIKAA.
Miten tämän nyt sitten eroaa siitä ajatuksesta että kun on hankkinut lapset nuorena ja TYYTYVÄISENÄ ELÄNYT SITÄ LAPSIPERHEEN STAATTISTA ELÄMÄÄ JONKIN AIKAA ja kun lapset ovat isoja ja vanhemmat vielä esim nelikymppisiä, niin sitten taas matkustelee. Kun juuri tuolla aloittajan lauseella "mummovanhemmat" perustelevat oman valintansa paremmuutta nuorempiin nähden että ei sitten ole tarvetta paikkailla elämättä jäänyttä elämää vanhempana kun on ensin matkustellut? Ei sillä luulisi olevan suurta väliä, missä järjestyksessä eri elämänvaiheet kokee.
Mä ymmärsin ap:n pointin niin, että häntä ahdistaa se, että pikkulapsivaiheessa aikuisten matkoja ja menoja on vaikeampi järjestää. Ja häntä ärsyttää se kun jotkut tuntevat, että onhan niitä reissuja tehty jo, niin joutaa jo olemaan kotinurkissakin.
Mä saan kiinni tuosta ajatuksesta, Nykissä on ihanaa. Mutta kun siellä on jo monta kertaa käynyt ja kun on jo monta maailmankolkkaa nähnyt, niin ei ole niin kova kokemisen nälkä. Mä siis olen reissannut sekä työkseni että vapaalla vuosikausia, niin enää ne Singapore Slingit Rafflesissa ei enää sykähdytä samalla tavalla kuin vaikka kahdeksalla ekalla kerralla vaikka Singapore on ihan mun lempikaupunkeja.
Ehtiihän sitä sitten uudestaankin.
Sen sijaan se joku, joka typisti nuoruuden kännibileissä ördäykseen, niin et todella tiedä mistä puhut. Mutta miten voisitkaan? Olet vasta 20. Toki asioita voi tehdä eri järjestyksessä, mutta kyllä mä nautin ihan valtavasti siitä tunteesta 20-vuotiaana kun koko maailma oli edessä ja avoin. Voi tehdä ihan mitä vain, kaikki ammatit ovat avoinna. Voi muuttaa ihan mihin vain. On hyvin vähän sitoumuksia, joista pitää kiinni. World is truly oyster. Alkoholinkäyttö ei liity tähän mitenkään.
Sen jälkeen kun ne lapset ovat syntyneet, niin ei esimerkiksi ole kätevää muuttaa vuoden välein uuteen maahan.
14
Sisältö jatkuu mainoksen alla
et ilmeisesti itse ole noita tarpeeksi harrastanut ennen lapsia?
Ymmärtäisit jos olisit.
Itse olin 33v. kun sain esikoisen, hän on nyt 7v.
Viimeisen 10:n aikana olen käynyt baarissa ehkä 5 kertaa, ei ole kiinnostanut, se elämä on nähty.
Samaten viinan huuruiset reissut on tehty jo aikaa sitten. Nyt elämäämme kuuluu lastentapahtumat, reissut lasten ehdoilla huvipuistokaupunkeihin yms. Rahat kuluu asuntolainan lyhennyksiin, ruokaan, päivähoitomaksuihin.
Aika aikaansa kutakin. Suraava elämän vaihe on sitten jotakin muuta.
Mutta ei niistä kaupungeista nauti ollenkaan samalla tavalla lasten kanssa kuin aikuisten kesken. Tai ainakin pitäisi olla hoitaja mukana viemässä muksua päiväunille ja illallisen aikaan tietenkin nukuttamassa. Vai miten aattelin ratkaista yhtälön kaksivuotias lapsi ja New Yorkin jazz-klubit? AP
Minusta kuulostaa siltä, että ap:n tapauksessa ei varmaan kannatakaan hankkia lapsia. Kuulostaa siltä, että näet lapset vain esteenä muille asioille.
Moni ihminen kuitenkin haluaa elämässään MYÖS lapset, ja silloin lasten kanssa vietetty aika ei tunnu vain siltä, että menettää jotain kiinnostavampaa. Lapset eivät estä matkustelua, omia harrastuksia, iltamenoja, yms. Ja tietenkään lasten kanssa matkustaminen ei ole samanlaista kuin ilman lapsia - itse ainakin koen, että minusta on mukava näyttää lapselleni maailmaa - en niin, että nyt kun lapsi on mukana, en pääse omiin juttuihini.
Olen aiemmin matkustellut aika paljon miehen kanssa kahdestaan, ja myöhemmin voi taas tehdä niitä matkoja tai mennä vaikka ystävän kanssa. Mutta en osaa ajatella niin, että nyt lapsi "estää" minua menemästä vaikka niille jazz-klubeille. Se olisikin aika outo ajattelutapa. Minua kiinnostaa matkoilla myös muu kuin ei lapsille soveltuvat menot, joten olen kyllä viihtynyt perhematkoilla oikein hyvin. Ja onhan meitä kaksi aikuista - joinain iltoina voi halutessaan tehdä niin, että minä menen yksin jonnekin, toisena iltana taas mies.
Ei tämä elämä niin vaikeaa ole...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kiitos, mä kaipaan aikuisten juttuja. AP
ei varmaan kannatakaan sitten hankkia lapsia. Ei kaikkien tosiaankaan tarvitse, eikä nykyisin ole edes mitään outoa, jos tekee sellaisen valinnan. Elämä voi olla hyvää lapsiperheessä tai lapsettomassa perheessä.
ole ymmärtänyt miksi se olisi pitänyt lopettaa vauvan vuoksi. Baarissa tulee käytyä pari kertaa vuodessa, mutta illanistujaisia tms ystäväperheiden kanssa järkätään useammin. Minä en ole joutunut luopumaan mistään muusta kuin hyvistä yöunista ja sekin vaan väliaikaisesti.
Omat lapset kun sattuivat olemaan vauvoina vaativia ja hieman ongelmaisia, niin en oikein pitänyt mukavana ajatuksena että lähdettäisiin istumaan lentokoneeseen koliikkiaan huutavan tai vatsavaivaisen kanssa. =D Siis meillä tuo matkustelu lykkääntyi noiden takia. En oikeasti olisi voinut rentoutua sekuntiakaan tai nauttia matkustelusta yhtään silloin kun lapset olivat vauvoja. Taaperoina taas. No, edelleen oli omissa hermoissa vika. Yksikään lapsista ei ole suostunut hereillä ollessaan istumaan tuntia pidempää paikoillaan ja silloinkin he ovat olleet köytettynä turvaistuimeen.
kuin pari kuukautta. Toki on tapauskohtaista, olet siinä oikeassa.
Mutta sitte tuli kaikkea muuta vaivaa. Esikoinen, ja keskimäinen olivat molemmat koliikkilapsia, esikoisella paljastui alle vuoden ikäisenä sydänvika ja sen hoito sitten vei kaikki rahat ja voimat. Keskimmäinen oli taas vatsavaivainen miltei kaksivuotiaaksi. Kolmas taas oli niin tyytyväinen lapsi että pelkäsin taas sen takia että hänelläkin on jotain vikaa. =D (nyt jälkeenpäin naurattaa se vainoharhaisuus, mutta silloin ei naurattanut)Sillä tuossa kirjoitinkin että olivat ongelmaisia, paitsi tämä kuopus sitten.
Kun juuri tuolla aloittajan lauseella "mummovanhemmat" perustelevat oman valintansa paremmuutta nuorempiin nähden että ei sitten ole tarvetta paikkailla elämättä jäänyttä elämää vanhempana kun on ensin matkustellut? Ei sillä luulisi olevan suurta väliä, missä järjestyksessä eri elämänvaiheet kokee.
Ihmisen kehityskaareen kuuluu tietyt jutut, irtaantuminen vanhemmista ja oman paikkansa etsimistä ja elämän kokemista yms. NUORENA ELI 18-30 VUOTIAANA. Kun "kaikki" on koettu, ei tule enää tarvetta pakonomaiselle biletykselle yms.
Ja onhan nyt bilettäminen ihan erilaista 20v sinkkuna kuin 40-vuotiaana perheenäitinä nyt kuiteskin.
ja hän on sinusta möhkäle jos ei biletä.
Minä olen 47v ja en ole koskaan tykännyt bilettämisestä, mutta eläni on ollut nuorena ja nykyään ja uskon, että tulevaisuudessakin sisällyksekästä ja antoisaa. En ole koskaan viihtynyt kapakoissa ja bilettämässä. Mutta sitä mieltä minäkin olen, että on surullista jos ihmiset eivät osaa mennä elämässä eteen päin ja kasvaa ja kehittyä vaan jäävät roikkumaan kiinni johonkin biletykseen yms.
Itse en haluaisi olla enää tässä iässä biletyshirmuinen kehäraakki baaritiskin laidalla roikkumassa. Onneksi elämä tuo koko ajan lisää eteen uusia haasteita ja mahdollisuuksia, että voi kasvaa ja kehittyä ja kokea monenlaista uutta.
Minusta kysymys on siitä, että elämäntilanteen muuttumisen myötä myös arvot, halut ja toiveet muuttuvat. Ihminen vanhenee ja kyspyy, alkaa haluamaan elämältään erilaisia asioita.
Siinä missä 20-vuotias tietää "kaikesta kaiken" ja haluaa bailata, 40-vuotias on jo saavuttanut sen iän, että uskaltaa tunnustaa, ettei todellakaan tiedä "mistään mitään" ja nauttii aloilleen asettumisesta. Kärjistetyt esimerkit siis.
Mutta jos 40 haluaa elää kuin 20-vuotias, on kyllä silloin saatatnut jäädä pari elämänkaaren kehitystehtävää välistä.
40-vuotiaana jo joku kiikkustuolissa mummoutuva möhkäle.
Mutta joo. Mun elämän parasta ja menevintä aikaa ei tosiaan ollut nuoruus. Mä olin nuorena masentunut, ahdistunut, elämänhaluton. Sain ensimmäisen lapseni 25-vuotiaana, ja siitä on koko ajan menty ylöspäin. KOlmannen lapsen sain pari päivää ennen kuin täytin 30 v. Näinä vuosina olen tehnyt koko ajan töitä, mutta myös hoitanut lapsia n 6 vuotta kotona. Olemme siis vuorotelleet miehen kanssa kotona olossa.
Nyt olen 34-vuotias, lapset on jo vähän kasvaneet, mulla on mahtava duuni, joka tarjoilee kivasti mahdollisuuksia myös bailaamiseen, taloudellinen tilanne on parempi kuin koskaan jne. Ja jotenkin tuntuu, että tästä se vaan paranee, pääsee lasten kanssa entistä enemmän tekemään kaikkea kivaa yhdessä, reissuja, tapahtumia, duunaamaan omasta pihasta unelmien keidas...
En osaa kuvitella, että muutaman vuoden päästä olisin menettänyt elämännälkäni ja haluaisin vaan syödä suklaata sohvalla. Enkä missään nimessä haluaisi antaa lapsilleni sellaista olemisen mallia.
Mutta mä ajattelen näin. Joku muu toisin.
Nimittäin mä olen ihan oikeasti tehnyt noi ap:n mainitsemat asiat aikanaan niin perusteellisesti että enää ei ole moiseen tarvetta. Miksi pitäisi olla? Siksikö että ap:lla on? Vai ketuttaako ap:ta että tuli tehneeksi lapsia ajoitettuna niin ettei ehtinyt rellestää ja matkustaa? Ehkä ei ollut rahaakaan?
Miksi ap:ta ahdistaa muiden omistaan eriävät tarpeet? Ei minuakaan ahdista jos ap menee baariin vaikka en itse menekään. Tai menenhän minä, päiväaikaan, perheeni kanssa. Toisinaan saatan ottaa myös ruuan kanssa lasillisen punkkua, hui!
Mutta eihän se riitä mihinkään loppuelämäksi. Ihmettelen jos näin luulee asioiden olevan lopun elämää. Ite ainakin tein nuorena lapset ja vielä olen bilettänyt ja reissannut vielä enempi mitä ennen lapsia. Lapsetkin on välillä reissuissa mukana ja välillä ei. Nyt on selkeä bilekausi menossa taas kolmikymppisenä, ja ajattelin, että tämä menee ikäänkuin varastoon, sillä ajattelint ehtiä tehdä vielä toisen kierroksen lapsia, mutta elämä ei edelleenkään pysähdy siihen, vaan vain pikkulapsiajaksi, ja edelleen voi matkustaa ja välillä käydä baarissakin kahden miehen kanssa, kun pahimmasta vauva-ajasta on selvitty taas.
ja käynyt kahta kertaa vuodessa aurinkorannalla makaamassa ja vetämässä halpaa viinaa.