Millainen oli elämäntilanteesi 20 vuotta sitten? Eli helmikuu 1992?

juuri syntynyt pikkuveli joten taisin olla hieman mustasukkainenkin ;D

21v, valmistumassa ammattiin ja muuttamassa Lontooseen. Sama mies oli jo silloin.

aloimme rakentamaan silloisen avomieheni kanssa taloa. No, makselen sitä vieläkin vaikka en asunut siellä päivääkään. Ja erokin tuli 5v myöhemmin.



Ikää tuolloin 22v. Toukokuussa 23v.

lama tuolloin, ja töitä oli ihan tosi huonosti.



Olin exän kanssa naimisissa. Voi kamala.

1.lapseni syntyi tuosta muutaman kuukauden päästä. Ja naimisissa ulkolaisen miehen kanssa. Ja olen edelleenkin :)

vasta ja isä muuttanut töölöön tyttöystävänsä luokse. Asuin äidin kanssa ja näin painajaisia, kuinka isä vie mut mukanaan, enkä saakaan nähdä äitiä enää :(

Paras kaverini oli joululomalla muuttanut toiselle puolelle Suomea. Se oli siihen astisen elämäni rankin juttu. Meillä oli kissanpentu, jota olin kinunnut vuosia.



Kaveruus kesti, vaikka asuttiin 15 vuotta kaukana toisistamme. Nykyään ollaan taas samassa kaupungissa. :) Kissasta tuli rakkain eläin, joka minulla on koskaan ollut. Kuoli kun olin parikymppinen.

Valmistauduin penkkareihin, ylioppilaskirjoituksiin ja koetin kovasti miettiä, minne yliopistoon hakisin opiskelemaan. Seurustelin poikaystäväni kanssa ja hiihdin aktiivisesti.

Olin lukion tokalla hämäläisessä lukiossa, asuin kotona, kaikki OK. Olin tehnyt päätöksen, että reilu vuosi aikaisemmin tapaamani mies on se, jonka kanssa haluan jakaa elämäni. Päätös on pysynyt.



Ihana kevät oli edessä, syksy sitten sitäkin rankempi, kun sairastelin ja poikaystävä joutui muuttamaan.

karkauspäivänä menin kihloihin.. ja saman miehen kanssa olen edelleen :)

Tapahtui se, mitä ei voinut kuvitellakaan eli turvallsena pidetty työpaikka, pankki, kaatui. Asuntojen hinnat romahtivat ja korot nousivat. Olin ostanut pari vuotta aiemmin ensiasunnon yksin.



Onneksi sain uuden työpaikan heti ja selviydyin.

Mutta olin silloin vähän yli 20-vuotias ja elin villiä nuoruutta, sen muistan :-)

Kävin töissä ja iltalukiossa ja viikonloppuisin bailasin ankarasti. Koko ajan oli haku päällä että löytyisikö se elämän mies.



Pidin silloin asuntosäästämistä ja asunnon ostoa täysin utopistisena asiana enkä ymmärtänyt miksi sellaiseen ryhtyisin. Joo, tänään tiedän paremmin...

Sellainen elämäntilanne.

muistelin juuri ittekseni...



1991 olin valmistunut laskentatoimen yo-merkonomiksi. Silloin kun aloin opiskella, meitä revittiin töihin. Kun kesän kynnyksellä kävelin ulos todistus kourassani, Suomi romahti juuri lamaan.



Mulla oli parivuotias saksanpaimenkoira. Kierreltiin näyttelyitä ja kisoja. Koira oli mulle tosi tärkeä.



Hesarin työpaikkasivut oli yhden sivun pituiset. Sain kuitenkin vielä opiskelukaupungista töitä kukkakaupan myyjänä ja Siwan kassana. No se tulevaisuus pikkukaupungin kassana ei hirveästi houkuttanut, vaikka muuten kaupungista pidinkin.



Palasin elokuussa Ruuhka-Suomeen lapsuudenkotiini ja laitoin seuraavana päivänä asuntohakemuksen vetämään. Enhän mä nyt äidin ja isin kanssa enää ja pikkusisko oli valloittanut jo huoneenikin...Soitin asuntotoimistoon joka päivä, ja marraskuussa sain asunnon jonojen ohi, koska "olin soittanut joka päivä, joten olin ilmeisesti tarpeessa" He heh...saivat siis asuntotoimistossa minut pois niskoiltaan. Taktiikka kannatti.



Muuttaessani yksiöön mulla ei ollut kuin sänky, ruokapöytä, isän ja äidin vanha sohva ja opiskeluasunnon vähät tavarat. Avoimia työpaikkahakemuksia lähetin kaikkialle, minne keksin. Joulukuussa pääsin siivoomaan autokauppaa kolmeksi viikoksi. Sairasloman tuuraus.



Naapurissa asui "julkinen nainen", juoppo sellainen, ja miespuolista trafiikkia riitti öin ja päivin. Lapsi siltä oli huostaaotettu, ja kerran näin sen lapsiparan äitiä tapaamassa, äiti oli humalassa. Noh, sitten nainen sai häädön. Yläkerran naapurissa asui juoppoja mustalaisia, joiden mummo sammui kerran rappukäytävään mun oveni eteen. Ryyppäsivät ja melusivat öisin.



Helmikuussa 1992 olin edelleen työtön, melko lailla nälkäinen sellainen..ukki haki viikottain syömään ja mummo laittoi aina jotain kotimatkaeväiksi.. Vuokra oli 1200 markkaa ja nettotulot 1500 markkaa miinus vielä sähkölasku. Koira söi ensin, sitten minä.



Purin vanhoja villapaitoja, kudoin ja virkkasin pannulappuja, sormikkaita ja lapasia ja sukkia ja hattuja ja myin niitä ovelta ovelle, tuntiliksa ei hurmannut, mutta sain aina muutaman markan nettoa ruokaan. Isäkin oli toimeton, kun kukaan ei rakentanut mitään. Käytiin pilkillä ja metsällä yhdessä, minä, isä ja ukki. Isä opetti koirani ajamaan jänistä, ja haukkumaan metsoa. Metsästysseuran kaverit kyllä ivaili, mutta äkkiä se nauru vaikeni...



Lopulta huhtikuun lopulla nielin ylpeyteni ja menin sossuun, jono oli melkein 2 kuukautta. Siellä ne oli järkyttyneitä, että miten olen voinut tulla toimeen. Virkailijan puheille pääsin hiukan jonon ohi, kolmessa viikossa. Taisi olla ihan varhainen aamu-aika. Muistan sen virkailijan naaman ikuisesti, kun kerroin toimeentulostani. "meidänhän pitää maksaa sun vuokra ja sähkölaskut!" Leukani loksahti auki, olisin halunnut vaan parisataa markkaa ruokaan.



Kesäkuussa tililleni tupsahti sossulta toimeentulotuki ja asumistuki 600 markkaa muistaakseni, ja tunsin itseni Kroisos Pennoseksi.



Heinäkuussa sain kotiini tuttavan tuttavalta puhelinsoiton, jossa mulle tarjottiin toimistosihteerin töitä isännöintitoimistossa. Pääsin kirjanpidon pariin.



Kun sain ekan -ei niin ison- mutta ekan tilini, ostin kauppareissulla parsakaalia ja kyljyksiä ja koiralle vinkulelun. Se oli juhla-ateria, muusia, kaalia ja kyljyksiä.



Siitä se sitten lähti... enkä ole sossua sen jälkeen tarvinnut. Työnantaja löysi mulle rauhallisen asunnonkin.



Yh nykyisin. Elämä on heitellyt. Mutta en todellakaan kaipaa nälkäistä helmikuuta 1992!

oltiin kai just muutettu uuteen kotiin ja odottelin omaa huonetta valmistuvaksi.

Minä olin 16-vuotias maailmantuskaa poteva taidelukion ekaluokkalainen.



Ja siitäkin tosiaan jo 20 vuotta, en voi uskoa tätä...

komppaan edellistä, rapakon takana 17 v.

ja poikaystävä jätti julmasti. Hän ei enää ottanut minuun yhteyttä eikä tullut puhelimeen jos soitin heille. Olin ihan puulla päähän lyöty. Sitten kuulin että hänellä oli jo uusi tyttöystävä. En kuullut hänestä enää koskaan, pari kertaa nähtiin mutta hän ei moikannut. Olin aivan maassa ja pahinta siinä oli että olimme tunteneet jo vuosia joten kyseessä ei ollut mikään pinnallinen deittailu.



Itkin kotona ja kuuntelin Hittimittarista tms Anna Hanskin kappaletta Jos et sä soita :-D

soittelin 059:iin ja tein yh-äidilleni megapuhelinlaskut. Tästä tuli ihan kamala tragedia meidän perheessä, koska äitini oli pienituloinen. Jotenkin siitä selvittiin, isänikin puuttui tuossa asiassa kurinpitooni (en lopettanut soittelua heti, vaikka oli ilmeistä, että tiedossa oli taloudelliset vaikeudet). Kävin 059:n kautta parilla treffeillä ja yhtä poikaa tapasin pari kertaa enemmän mutta ei siitä tullut sitten mitään sen kummempaa. Muistoissa on esimerkiksi vapputreffit tämän pojan kanssa, kävelimme kädet toistemme ympärillä. Pojan nimi oli Tuomo ja hänelle kasvoi viiksenhaituvaa.:)



059:iin soittaminen oli minulle ainoa tapa tutustua tai yleensä saada kontaktia omanikäisiin poikiin, oma maailma, jossa oli vain kaksi nörttiä parasta kaveria (kuten myös minä itse), tuntui kauhean suljetulta. Olin myös niin kiltti, etten liikkunut niissä piireissä, jotka ottivat alkoholia tuon ikäisenä. Omat alkoholikokeilut tulivat vasta myöhemmin.

Mulla oli kaksi lasta, melkein 4-v. ja 8 kk:n ikäinen. Elämä oli helppoa kuin mikä. Meillä ei ollut pahemmin tietoa lamastakaan, kun miehellä oli vakituinen virka eikä vielä ollut sosiaalietuuksiakaan leikattu, kuten lapsilisiä ja kotihoidontukea.