Olen persoonallisuushäiriöinen ja eristäydyin siksi vapaaehtoisesti. Kysymyksiä?

Vastaus 173

Todellakin minulla on ollut sellainenkin tapa, että olen saattanut raivotessani riisua kaikki vaatteeni. En täysin ymmärrä itsekään kaikkia älyttömyyksiäni, mutta riisumisella kenties olen yrittänyt vahvistaa viestiäni, näyttää, että olen tosissani. Tai kenties olen halunnut pilata kaiken, mennä kaikkien sopivaisuusrajojen yli, tehdä eräänlaisen "pienoisitsemurhan". Kun on jo raivoamalla murskannut kaiken ja näyttänyt itsensä kaikessa hirveydessään, ei lopulta millään tunnu olevan väliä. Voi antaa itsensä alastomana sillä mielellä, että kaikki on jo hävitty, paljastettu ja tuhottu. Jäljellä on vain inhottava hikinen ruumis, jota kukaan ei halua. -ap-

Vastaus 176

Tuntuu, että olen tullut tieni päähän. Kukaan tai mikään ei voi enää auttaa minua. Olen aikoinaan käynyt läpi kaikki mahdollisuudet, joten on turha enää yrittää saada apua. -ap-

Voi luoja mitä nillitystä! AP on nyt vaan päättänyt olla omalla tavallaan erikoinen ja saa kicksit itsensä mitätöinnistä. Sä pershäröä nähnyhtkään. Voit olla masentunut, mutta kaikki muu kertomasi viittaa vaan temperamenttisuuteen.

Onko jotenkin hienoa, kun pääsee syrjäytymään? En jaksa tuollaisia tekosairaita. Kun maailma on täynnä oikeastikin ongelmaisia.

Et sä nyt niin tärkeä ole, että kaikki tuttavasi/kaverisi ovat liittoutuneet sua vastaan ja ovat joukolla päättäneet hylätä ja demonisoida sinut. Herää pahvi, kaikilla on omat ongelmansa, sun oikut ei kiinnosta ketään.

Ehkäpä olet, kuten täällä jo on monesti todettu, pelkästään helvetin tylsä ja negatiivinen ihminen. Se on luonteenpiirre, ei sairaus.

Vastaus 177

Saatat olla oikeassa. Olen tosin itse valinnut olla yksin, joten sinun kaltaistesi ihmisten ei edes tarvitse yrittää jaksaa minua. Ei syrjäytyminen niin kovin hienoa ole. On minulla sitä paitsi virallisesti todettu työkyvyttömyyskin, jossa osasyynä on persoonallisuushäiriö. Masennuskin on tiettävästi oikea sairaus ja monelle muullekin ihan oikea ongelma.

Tämä pahvi on nyt jokatapauksessa itsemurhakriisissä. Ehkä sekin johtuu negatiisisesta luonteestani, mutta ei se tässä juurikaan auta. Muista ongelmistani en jaksa kirjoittaa. Tuskin nekään kaikkien mielestä ovat oikeita ongelmia. Ihan sama. En vain jaksa. -ap-

Jos eristäytyy kaikesta ja kaikista, uskon olevan useimmilla ihmisillä vain ajan kysymys, milloin itsemurha-ajatukset valtaavat alaa. Ehkäpä sinun on nyt aika päättää tämä kokeilusi, josta olet tänne raportoinut; siis tämä eristäytyminen.

Vai menikö tämä niin, että miessuhde oli yritys lopettaa eristäytyminen ja reagoit nyt suhteen päättymiseen?

Huh huh, tuo ap:lle kommentoinut kirjoittaja ei tiedä selvästikään yhtään mistään mitään, mutta omasta mielestään tietää kuitenkin kaikesta erehtymättömästi kaiken, eli sen takia menee sitten jollekin vieraalle ihmiselle kommentoimaan tuollaista noin tylyä ja syvästi ajattelematonta. Ei se nyt ihan tahdonkaan asia ole, jos ihmisellä on sellaista haastetta elämässään mitä tuo ap kirjoittaa olevan. Tosi tyhmää ladella hänelle jotain tuollaista tekstiä, mutta kommenttihan kertookin paljon ainoastaan kirjoittajasta itsestään, ei muusta. Olisi parempi olla kirjoittamatta mitään, jos ei ole rakentavaakaan sanottavaa.

Minä ainakin haluaisin sanoa pari rohkaisevaa sanaa ap:lle ja yrittää valaa häneen toivoa. Ne voisivat olla vaikkapa että jossakin kohtaa asiat tuntuvat kyllä taas paremmiltakin, siltikin vaikka ne juuri nyt tuntuisivatkin hyvin ahdistavilta. Jaksaisitpa vaan jotenkin uskoa siihen vaikeimmillakin hetkillä. Olet aivan yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa muukin ihminen on ja sinussakin on ihan varmasti omat hyvät ja suorastaan upeat puolesi! *halaus sinulle*

Vastaus 178

Suhteiden päättymisiä on ollut niin paljon, että en edes muista kaikkia. Ystävät, sukulaiset, rakastetut - kaikki ovat jossain vaiheessa ilmoittaneet, että ei enää. Olisi pitänyt jo uskoa eikä ryhtyä viimeisimpään yritykseen. -ap-

Vastaus 179

Ymmärrän varsin hyvin, että masennuksen todellisuutta on lähes mahdotonta käsittää, jos ei ole itse siitä siitä. Minäkään en aina ymmärrä, miten joskus meni kuukausia, etten jaksanut muuta kuin käydä pari kertaa päivässä vessassa. Olin lopulta sellaisessa kunnossa, että muutamassa viikossa olisin kuollut aliravitsemukseen tai sydämen pettämiseen. Sairaalareissu oli pitkä ja tuskallinen, mutta jäin henkiin. Joskus taas olen kuitenkin vain vetäissyt kourallisen lääkkeitä ja katsonut, miten käy. Yleensä olen sitten vain selvitellyt pääni kotona. Noista ajoista on kauan, koska olen jo oppinut, miten välttää joutumasta niin epätoivoiseen tilanteeseen. Mutta en kenties sittenkään ole oppinut.

Eristäytyminen on luonnotonta, epäterveellistä ja jopa vaarallista, mutta myös ihmisten kanssa voi joutua umpikujaan, jossa ei enää auta minkään sanominen tai tekeminen.

Kiitos halauksesta. -ap-

Vastaus 180

Tuossa edellä on näköjään virhe. Tarkoitin kirjoittaa, että masennuksen todellisuutta on lähes mahdotonta käsittää, jos ei ole siitä itsellä kokemusta. -ap-

Hei ap!

Tämä ketju on aina kiinnostanut minua, mutta jostain syystä avasin sen ensimmäistä kertaa vasta pari päivää sitten. Nyt sain luettua jutut loppuun. Toivottavasti et ole vielä kadonnut minnekään!

Ajatuksissasi on paljon tuttua. Minulla ei todennäköisesti ole tuo sama persoonallisuushäiriö kuin sinulla, vaan epäilen itselläni aspergeria ja ADD:ta. Lääkärissä en ole vielä käynyt, koska etenkin aspergerin diagnosointi naisilla ei vielä suju kovin luotettavasti, eikä tiedeyhteisönkään tasolla ole yksimielisyyttä aiheesta. Lisäksi olen toistaiseksi pärjännyt elämässäni suhteellisen hyvin ja minulla on pitkään jatkunut parisuhde. Minulla on kuitenkin samantapaisia (lievempiä) vaikeuksia kuin sinullakin, ja kun muutama kuukausi sitten ensimmäisen kerran tajusin, että vaikeuteni saattavatkin olla pysyviä - eli että en ehkä pystykään koskaan oppimaan "normaaliksi" - aloin käydä mielessäni läpi samanlaisia ajatuksia kuin sinulla on tässä ketjussa.

En ole menestynyt elämässäni taloudellisesti, kovasta ja jatkuvasta yrittämisestä huolimatta, mistä seuraa ikävää kuormitusta miehelleni jonka pitää ainakin tällä hetkellä elättää meidät molemmat. Olen lisäksi täysin tumpelo kotitöiden tekijänä (toiminnanohjauksen vaikeudet + huono fyysisen koordinaatio) ja kyseenalaistan kykyäni olla hyvä äiti mahdollisille tuleville lapsilleni (empatiani ei välity muille ihmisille oikein ja muutenkin minulla on suuria haasteita sanattomassa viestinnässä ja muiden viestinnän ymmärtämisessä). Mies on toistuvasti ilmoittanut, ettei voi elää tällaisessa suhteessa ja ymmärrän häntä hyvin. En haluaisi olla hänelle taakka, mutta koska olen suurimman osan elämästäni yrittänyt muuttua, siinä kuitenkaan onnistumatta, ei taida olla juurikaan toivoa että esim. seuraavien kymmenen vuoden aikanakaan muutosta tapahtuisi. Tilaan ei ole myöskään lääkitystä, vaan olen sellainen kuin olen, valitettavasti.

Olen nyt suurimmaksi osaksi ohittanut sen vaiheen, jossa kyseenalaistan itseäni ja yritän keksiä aspergerin tilalle jonkin muun selittävän tilan/sairauden/häiriön. Sitä kesti jonkin aikaa, koska oli hyvin vaikeaa hyväksyä, että en voisi muuttua ja oppia paremmaksi ihmiseksi. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vakavammin kuitenkin näyttää siltä että tällainen olen enkä tule muuksi muuttumaan. Pystyn kyllä peittämään ja kompensoimaan piirteitäni, koska vuosien saatossa olen oppinut millaista käytöstä ihmiset odottavat missäkin tilanteessa, mutta se vaatii hirmuisesti tehoja - kuin näytteleminen teatterissa, tai asiakaspalvelutyö. Aina ja kaikkialla en voi näytellä, koska silloin palan loppuun.

Olen siis alkanut harkita, olisiko oikein että eristäytyisin ja lakkaisin olemasta muiden ihmisten vaivoina. Enhän halua olla esimerkiksi mieheni, tai kenenkään muunkaan miehen, kuormana ja huollettavana. Jos nykyinen mieheni jättää minut, pidän todennäköisenä että eristäydyn. Jos en kelpaa hänelle, miksi kelpaisin jollekulle toisellekaan? Terveessä suhteessahan pitäisi olla kaksi omilla jaloillaan seisovaa osapuolta.

Sinun tilanteestasi: sanoit jo kokeilleesi kaikkea. Viestiesi perusteella on kuitenkin eräs metodi, jota et kai ole vielä kokeillut: rehellisyys. Miksi et kertoisi tapaamillesi ihmisille heti kärkeen, että sinulla on persoonallisuushäiriö ja että saatat siksi räjähtää perusteettomasti? Voisit kertoa myös, mikä sellaisessa tilanteessa on paras tapa toimia. Näin varmasti karkottaisit osan tuttavuuksista läheltäsi, mutta hehän häipyvät muutenkin sitten, kun asia paljastuu. Jos olisi yksikin, joka ei pelästy ja häivy heti tuon kuultuaan, hänellä olisi kohtauksen tullen paremmat eväät toimia oikein. Varmasti ulkopuolisille pelottavinta kohtauksissasi on juuri se, että tilanne on heille täysin outo ja uusi, ja he eivät tiedä miten siinä tulisi toimia. Siksi kohtauksella on niin voimakas karkottava vaikutus.

Vuosi sitten tapasit tuon miehen, jolla oli omiakin ongelmia. Puhuitteko niistä suoraan ja niiden oikeilla nimillä, vai havaitsitko vain niiden olemassaolon tarkkailemalla miehen käyttäytymistä? Olet selvästi ajattelevainen ja hyväntahtoinen ihminen, ja sinulla on ihan kohtalaisen paljon ns. prosessoritehoa, jota voisit halutessasi käyttää esim. tuonkaltaisen miehen auttamiseen hänen ongelmiensa selvittelyssä ja ratkaisuissa.

Mielestäni et ole välttämättä tuomittu elämään täysin yksin. Itsekin olen erakko ja minulle riittää muutama ihmiskontakti silloin tällöin, enkä enempään pystyisikään. En näet pysty ylläpitämään ihmissuhteitani niillä tavoilla, joita useimmat normaalit ihmiset edellyttävät, ja lopputuloksena tulen loukanneeksi monia. Tästä syystä ihmissuhteeni ovat karsiutuneet niihin muutamiin ihmisiin, jotka pystyvät ymmärtämään että en ilkeyttäni ole sellainen kuin olen, ja jotka kestävät pitkiä radiohiljaisuuden kausia yhdessäolon välissä. Vaikka olenkin erakko, ihmissuhteet ovat kuitenkin minulle tärkeitä, kuten itsekin kerrot havainneesi. Ihmisen ei ole hyvä elää aivan totaalisen yksin.

Toivon mukaan olet vielä hengissä ja luet palstaa. Olisi mukava vaihtaa kuulumisia silloin tällöin. Minulla on myös eräs ajatus sinulle, projekti joka sinun mielestäni kannattaisi ehdottomasti tehdä ennen kuin poistut keskuudestamme (jos niin tosiaan haluat tehdä). Ei vaadi kotoa poistumista.

Vastaus 199

En taida jaksaa enää mitään projekteja. Viime päivät ovat olleet painajaismaisia. Haluaisin vain nukkua loputtomiin tai lakata olemasta. -ap-

Kyllä sä jaksat

Vastaus 204

Oli pakko käydä hoitamassa pari asiaa. Törmäsin sattumoisin erääseen puolituttuun ja jostain syystä kerroin hänelle, että minulla ei mene kovin hyvin. Oli oikeastaan pakkokin, koska olin itkuinen enkä ehtinyt pakenemaan paikalta. Hän puolestaan kertoi joitain omia murheitaan. Nyt tuntuu erikoiselta, että uskalsin avautua niinkin paljon ja että toinen osapuoli suhtautui minuun niin asiallisesti, vaikka kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Jos näen hänet vielä joskus, täytyy kiittää häntä.

Ahdistus on edelleen kova ja haluaisin vain nukkua ja unohtaa kaiken. -ap-

Vastaus 205

Taitaa olla aika lopetella tämän ketjun kanssa. Kaikki on varmaan sanottu puolin ja toisin. -ap-

Vastaus 212

Olen miettinyt kirjoittamisajatusta, mutta en ole keksinyt, millainen kirjan pitäisi olla. Fiktiota en halua edes yrittää. Luultavasti en siis saa edes aloitettua.

Tuntuu, että elämä ylipäätään alkaa olla lopussa. Mitkään unelmat eivät toteutuneet eikä enää ole edes unelmia. -ap-

Kirjoita samasta aiheesta kuin tässä ketjussakin, mutta laveammin. Selostus niistä askeleista, miten elämäsi loppui.

446

Vastaus 213

Minulla pitäisi olla jokin tavoitemuoto, jotta osaisin aloittaa. Jokin omaelämäkerrallinen tilitys ei tunnu itselleni sopivalta muodolta. -ap-

Vastaus 218

En oikeastaan halua kirjoittaa tapahtumistakaan. Luulen, että kirjaprojektista ei tule mitään. -ap-

Vastaus 219

Kiitos kysymästä. Olen edelleen olemassa, mutta siihen se melkein jääkin. En jaksa kiinnostua mistään sellaisesta, johon yltäisin tässä elämäntilanteessani. Olen tehnyt itsenyt tarpeettomaksi kaikille, mikä tietysti on ollut tavoitteenikin. Kun toisinaan lueskelen asiantuntijoiden neuvoja siitä, miten persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa ei pidä ryhtyä mihinkään henkilökohtaiseen tai ammatilliseen suhteeseen, voin todeta, että en ainakaan ole asettamassa ketään vaikeaan valintatilanteeseen. -ap-

Mulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus, ja tosiaan, elämäni on ollut vaikeaa, mulla ei nyt vieläkään 32-vuotiaana ole töitä, olen yksinäinen mt-potilas, jolla reilusti ylipainoa, joka huonontaa itsetuntoa entisestään :( Mulla on ongelmana täydellinen itsetunnon puute, rankasta koulukiusaamisesta johtuva.. Siksi hyvin vaikea luoda ihmissuhteita. Yliopistoon pääsin, mutta opiskelu ei sujunut, nyt opiskelen ekaa vuotta amiksessa jos saisin edes jonkun tutkinnon, vaikka tämä on alkanut huonosti.